Liberaalin demokraatin omatunto

Professori Heikki Hiilamo on puuttunut (mielipidekirjoitus Etelä-Suomen Sanomissa 4.8.2018) asiaan, joka minuakin on kovasti vaivannut näissä blogikirjoituksissa. Pelkistettynä kysymys on siitä, että joidenkin toisten (jonkin debatin käynnistäneiden) mielipiteisiin reagoidaan ”yli”. Oma sanottava saadaan vastineessa aggressiivisesti kerrotuksi, mutta samalla aiheutetaan tahaton reaktio, kun mielipidepoliisiksi heittäytyneenä ärsytetään niitä, jotka ovat käynnistäneet alun perin keskustelun aihepiiristä. Eikö tämä ole sinänsä sallittua ja suositeltavaa väittelylogiikkaa? Kyllä, toisaalta, mutta kärjekkäästä mittelöstä jää usein vaikutelma, että lopputulos ei ole mitenkään tuhlatun ajan väärti, se on pikemminkin tuhoavaa kuin luovaa.

Tyypillisesti - käytännön elämässä - tässä on kysymys liberaaleiksi eliiteiksi koetuista tahoista ja konservatiivisiksi populisteiksi koetuista tahoista. Nämä ovat usein kuin tuli ja bensa toisilleen.

Tästä teemasta on lukemattomia muunnelmia. Pienellä riskilläkin lainaan paria aiempaa kirjoitusta, joissa olen törmännyt tähän problematiikkaan.

Ensimmäinen esimerkki koskee tilannetta, jossa jokin mielipidesuunta jää pimentoon julkisessa keskustelussa ja paheksuva reagointi on sen mukainen. Viittaan esimerkinomaisesti professori Ilkka Ruostetsaaren tutkimukseen, jossa hän ”paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla”. Ruostetsaari ottaa esille esimerkin - tutkimuksiinsa viitaten - jonka mukaan ”vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta roimasti vahvempaa, mikä on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan (!) kannatusta kulttuurieliitissä!”

Vaikka esimerkki kuulostaa kaukaa haetulta on se minusta tähän teemaperheeseen kuuluva aihe. Siinähän käy ilmi, että vihreät ovat saaneet osittain hegemonisen aseman kulttuurista käytävässä keskustelussa, joka ns. sieppaa oikeistokonservatiiveja, jotka torjuvat ”kaiken hyväksyvän liberalismin” kulttuurin kentässä.

Toisen esimerkin nappaan kirjoituksestani, jossa modernistien väittämän mukaan Väinö Linna omaksui Täällä Pohjantähden alla -kirjasarjassaan toivottoman vanhanaikaisen eeppisen kerronnan. Kas näin käsittelin asiaa:

”Modernismin dogmaattinen ainoaksi oikeaksi julistaminen on jotain sukua nykyajan taisteluille äärisuvaitsevan liberaalin elämänkatsomuksen ja populistisen konservatismin välillä. Modernismissahan ei sinällään ole mitään paheksuttavaa - päinvastoin - mutta itseään vastaan tällaiset opit asettuvat, kun niiden avulla tuomitaan räikeästi toisinajattelijat tai perinteen puolustajat." Jälleen saattaa tuntua, että esimerkki on kaukaa haettu, mutta väitän, että yhtymäkohtia löytyy nykyaikaan löytyy.

:::::::::::::::

Näiden parin esimerkin avulla yritän sanoa, että polarisoiva asetelma ei ole pelkästään nettiaikaan sidottu. Niinpä netin rajoittaminen ei varmaankaan tuo ratkaisua asiaan, vaikka Heikki Hiilamo puolustaa suodatusta järkiperustein. Aihe sinänsä on hyvä keskustelun kohde: miten siivota pahimmat räikeydet pois netistä?

”Sosiaalinen media ruokkii vastakkainasetteluja myös siksi, että se on antanut entistä isommat aseet liberaaleja eliittejä puolustaville ajatuspoliiseille. He puolustavat kirkasotsaisesti omia ”oikeita arvojaan” väärinajattelijoiden vähäisempiäkin puuskahduksia vastaan, mutta tahtomattaan nämä ajatuspoliisit kärjistävät keskustelua ja radikalisoivat toisella tavalla kokevia ja ajattelevia”, Hiilamo kirjoitti.

Tässä yhteydessä Hiilamo viittaa huomionarvoiseen lähestymistapaan: jo lapsille on annettava kirjoittamisen eväät sekavaa nettiviidakkoa varten. Tätä on helppo kannattaa osana kouluopetusta.

Parantuuko nettikeskustelun taso ajan mittaan? Onhan se mahdollista, jopa todennäköistä, mutta opiskeluvaihetta jatkunee pitkään. Omat edellä esittämäni esimerkit osoittavat, että ärtynyttä keskustelua voidaan käydä myös sivistyneistön sisällä ja kesken. Kysymys ei siis ole tottumattomista nettikirjoittajista pelkästään, vaan loanheittoon osallistuvat myös itseään sivistyneistönä pitävät.

Miten siis käsittelen liberaalin demokraatin vastuuta? Näen asian niin, että samalla, kun ajan tärkeinä pitämiäni liberaalin demokratian pelisääntöjä, pyrin ymmärtämään omia arvojani vastaan toimivia. Helppoa se ei ole, ei Suomessa eikä muualla. Yhdysvaltain viime presidentinvaalien eräässä jälkikommentissa Barack Obama totesi: puskimmeko liian kovaa? Hän tarkoitti, että ajettiinko liian kovaa ”oikeina pidettyjä” liberaaleja arvoja unohtaen, että toiselle puolelle oli jäänyt vaikuttava joukko joko nykymaailmanmenosta syrjäytyneitä tai siihen huonosti sopeutuneita ihmisiä.

Monien liberaalien vähintäänkin epämiellyttäväksi kokema räyhä-Trump voitti vaalit omintakeisilla menettelyillään. Jää todistamattomaksi, miten samaistumalla konservatiivisen väestönosan mielialoihin olisi voitu muuttaa asetelmia.

Kysymys ei pohjimmiltaan ole kuitenkaan mistään vaalitaktisista asetelmista, vaan yhteiskunnan rakenteista, joiden sisäosiin on jäänyt liberaaleilta piiloon tiettyjen väestönosien ”ulkopuolisuuden tuntu”. Tämän perusteellinen avaaminen ja tajuaminen on osa liberaalin demokraatin heräämistä ja omaatuntoa.

Tämä on 1400. blogikirjoitukseni.