Trumpin ja Clintonin seksiskandaalit ovat peilikuvia keskenään?

Laura Saarikoski kirjoittaa (HS 28.8.2018) ”Trumpin ja Clintonin skandaalit ovat peilikuvia” -analyysissään kahden presidentin ympärille rakentuneista seksiskandaaleista. Näissä mediaspektaakkeleissa onkin paljon samaa. Asettaisin kuitenkin kyseenalaiseksi kahden presidentin välisen symmetrisen asetelman, johon Saarikoski nojaa. Olen joskus aiemminkin protestoinut tämänkaltaista ”tasapuolisuussyndroomaa” vastaan.

Pidän Clintonin presidenttiysympäristöä melko tyypillisenä suurvallan johtamisnäyttämönä. Clinton oli kansansuosikki tietylle osalle Yhdysvaltain väestöä. Mutta sitten oli vanhoillisten joukko teekutsuliikkeen johdolla, joka ei voinut sietää liberaalia presidenttiä. Todisteita ennakkoluulolleen nämä voimat saivat, kun paljastui Clintonin seksisuhteet monen naisen – mutta erityisesti Monica Lewinskyn kanssa. Osa näistä ilmiselvistä tapauksista ostettiin hiljaisiksi, mutta tapaus Lewinskyyn tartuttiin sitäkin hanakammin. Presidenttiä uhkasi virkasyyte. En kuitenkaan tässä mene tarkemmin yksityiskohtiin. Sano vain, että Clinton joutui skandaalin pyörityksessä luopumaan monista liberaalin demokratian periaatteista ja suostumaan republikaanien kanssa kompromisseihin, jotka eivät olleet mielestäni hyväksi Yhdysaltain lähitulevaisuudelle.

Saarikoski ei puutu yhteen merkittävään aspektiin, joka vaikuttaa molempien skandaalien taustalla. Tarkoitan tässä amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoitumista noista päivistä alkaen. Voidaan ehkä myös sanoa, että Clinton toimi katalysaattorina osittain – mutta vain osittain – tapahtuneelle polarisoitumiselle.

Olen aiemmin kirjoittanut polarisaation historiasta useaan otteeseen. Seuraavassa hieman kertausta.

Yhdysvalloissa vallitsi Rooseveltista Eisenhowerin kautta aina Nixoniin saakka ja hänestäkin eteenpäin yhteiskuntapoliittinen konsensus. Tämän rinnalle eräänlaiseksi sivuvirtaukseksi nousi Barry Goldwaterin johtama konsensuksen vastainen oikeistorintama. Goldwaterista tuli New Dealin ja eisenhowerilaisen konsensusperinteen katkaisija 1960-luvulla. Hänen ajattelunsa perintö on vuosikymmenien varrella muhinut taustalla ja luonut pohjaa republikaanisen oikeiston menestykselle. Varsinkin 1990-luvulta lähtien alkoi republikaaniperäinen vihakierre, joka on leimannut amerikkalaista politiikkaa lähes 30 vuoden ajan.

Movement Conservatism -liike ja sen osa-alueet muodostavat pohjan polarisaatiolle. Olen näitä käsitellyt mm. saman nimisessä (”Movement Conservatism”) blogikirjoituksessa (itse asiassa kirjoitus on kuva). Konservatiiviliikkeen keskeisiä elementtejä olivat uusliberalismi, religious right, pienen hallinnon ihailu, white backlash, ammattiyhdistysliikkeen alasajo, arabiterrorin hysteerinen pelko, trickle-down economics, tarjonnan taloustiede, Johnsonin Great Societyn vastaisuus, eurooppalaisen hyvinvointivaltion tulkitseminen sosialismiksi, teekutsuliike……

Konservatiiviliikkeen vaikutusten punainen lanka ulottuu Reaganista Bushien kautta Obamaan. Vasta oikeastaan Bill Clintonin aikana goldwaterilainen oikeistoradikalismi puhkesi täyteen raivoon. Paradoksaalisesti Goldwater itse liberalisoitui vanhoilla päivillään, mutta se on toinen juttu….

Barack Obama – joka oli alusta lähtien republikaanien ideologisena sylkykuppina – näki presidenttivuosinaan läheltä vihapolitiikan täyttymyksen hetket: että demokraatti ja musta mies presidenttinä…..

Hillary Clinton oli sitten jo aivan liikaa radikaaleille vanhoillisille, joka johti polarisaation syvenemiseen entisestään. Vasta aika näyttää onko eisenhowerilaisella (konservatiivisella) konsensuksella paluumahdollisuuksia vai jatkuuko räikeä poliittinen jakautuminen. Ainakin Donald Trump poimii eisenhowerilaisuudesta vain muistojen kultaaman ydinperheen taloudellisen menestyksen 1950-luvulta.

Yritän tässä sanoa, että Clintonin seksiskandaali oli vain muutoinkin syntyneen ja kehittyneen polarisaation ilmiasua. Presidenttiin päästiin kiinni ja tämän kautta marssitettiin politiikan näyttämölle koko taustalla väijynyt vihakampanja.

Symmetriakuvion (tai tasapuolisuuskuvion) mukaisesti voidaan meneillään oleva vastakkainasettelu jostakin näkökulmasta nähdä demokraattien vastareaktiona republikaanilähtöiselle 1990-luvun polarisaatiolle. Tässä mielessä nämä kaksi asiaa voidaan nähdä rinnakkaisilmiönä.

Oleellinen ero näiden kahden lähestymistavan välillä on, että Clintonin seksiskandaali ei mielestäni liittynyt hänen presidenttikauteensa muiden (poliittisten) tapahtumien kautta, kun taas Donald Trumpin on ympäröinyt erilaisten poliittisten ja muiden tölväisyjen patteri, jonne tuntuu hukkuvan seksuaalinen yliviritteisyys.

:::::::::::::::::::

Saarikoski toteaa samassa artikkelissa, että oikeisto ja vasemmisto alkavat olla vanhentuneita käsitteitä sekä meillä että Yhdysvalloissa. Tässä on varmasti perää, mutta en olisi valmis hylkäämään vasemmisto-oikeisto -akselia, vaikka se onkin ajansaatossa hiukan väljähtänyt. Demokraattien valtavirtaa on edelleen sosiaaliturvan puolustaminen ja esimerkiksi Obamacaren vahva kannatus. Rikkailla demokraateilla on myös säilynyt tietty solidaarisuus köyhiä kohtaan. Republikaanien valtavirtaa on edelleen liberalismin vastaisuus ja valtion pienentäminen sekä sotilaallisen kyvyn vahvistaminen.

Molemmat ovat ilmeisesti luopumassa amerikkalaisen vapauden ”lähetystehtävästä” ja molemmat vastustavat Venäjän suurvaltapyrkimyksiä.

Suuri muutos ainakin näennäisesti on Trumpin löytämä työväenluokka (tosin Reaganinkin aikana oli ”demokraatit Reaganin puolesta” -liike), josta osan hän kaappasi kannattajajoukokseen demokraattien jäädessä lehdelle soittelemaan. On vielä näkemättä onko työväestö vain harhaanjohdettu Trumpin taakse johdettu joukko vai onko se saamassa tosiasiallista etua Trumpin politiikan seurauksena.

Trumpin politiikan ytimessä on kaiken sen vastustaminen, mitä hänen edeltäjänsä kannatti. Kysymys on tarkoituksellisesta polarisaation vahvistamisesta. Trump siis haluaa irtautua omaan vanhaan onnen aikaa tavoittelevaan mielikuvamaailmaansa. Globaaleista näkemyksistä viis! Moderni liberaali demokratia, joka oli Barack Obaman suuri ajatus on juuri nyt vastatuulessa. Obama kysyikin vastikään ”puskimmeko liikaa (liberaaleja aatteita)”

Konservatiivisesti ajatellen polarisaation keskeinen osa on globaalin vastustaminen vapaakauppoineen ja Yhdysvallat-keskeisen maailman palauttaminen eristyneisyyden ja kahdenvälisten diilien vanhaan maailmaan.