Presidentti Niinistö on saanut korkeita arvosanoja tehtäviensä hoidosta koko presidenttikauden ajan. Viime aikoina maine on entisestään vahvistunut. On syytä perata suosion salaisuuden syitä. Entä onko tässä kaikessa jotain kummastusta herättävää?
Presidentin valtaoikeudet ulkopolitiikassa ovat totutun suuret. On lievästi sanottu, jos käyttää kliseistä sanontaa ”presidenttiä kannatetaan yli puoluerajojen”, sillä presidentti on sekä teoriassa että käytännössä asettunut reippaasti puoluekoneistojen yläpuolelle.
On päivänselvää, että presidentin kannatti asettua kansalaisliikkeen presidenttiehdokkaaksi ja irtaantua pelkästään oman puolueensa ehdokkuudesta. Tämä yksittäinen teko on Niinistön ekstrasuosion kivijalka.
Kysymys ei ole kuitenkaan staattisesta asemapohjaisesta vallasta, vaan Niinistö on osoittautunut poikkeuksellisen hyvin sanansa asettavaksi presidentiksi. Sanatkaan eivät tietysti riitä kertomaan sellaisesta sisäisestä arvopohjalta kumpuavasta vallasta, mikä Niinistöllä on.
Suurvaltojen huippukokouksen saaminen Suomeen ja Niinistön itsenäinen - muista EU-maiden johtajista poikkeava - tapa käydä keskusteluja Venäjän presidentin kanssa on herättänyt yleistä hyväksyntää ja on ollut omiaan lisäämään Niinistön arvovaltaa. Niinistö on murtanut käsityksen, että periaatteelliset eroavuudet fundamenteissa estäisivät rakentavat keskustelut.
Olen myös itse näissä blogikirjoituksissa antanut erinomaiset arvosanat Niinistön ulkopoliittisesta johtamisesta. Olen kuitenkin liberaalin demokratian vannoutunut kannattaja. Miten tähän sopii Niinistön saama asema? Kysymys on siitä, että Niinistö on itse säädellyt valtaansa. Hän on likipitäen täydellisesti ymmärtänyt pysyä erossa asioista, ”jotka eivät hänelle kuulu”. Kysymys onkin siitä, että monet kansalaiset haluavat hänen puuttuvan valtaoikeuksiensa yli väitettyyn poliitikkojen sisäpoliittiseen mellastukseen. Presidentti on kohtuullisesti onnistunut välttämään tällaiset yksioikoisuudet.
Itse en ole suhtautunut kovin ärhäkkäästi hallituksen tai opposition - siis demokratian peruspilareiden -vastakkainasetteluun. Olen pyrkinyt mielessäni normalisoimaan sisäpoliittisen väännön: kuuluu asiaan olla samaa mieltä ja eri mieltä.
Jokin yhteys tällä kaikella on meneillään olevaan mediamyllerrykseen. ”Kaikki” ovat sisällöntuottajia. Mielipiteet sinkoilevat. Moni kansalainen haluaisi, että ajoittain sekasortoisen tuntuisessa mediailmapiirissä joku viheltää pilliin, ja se joku on presidentti.
Olen suhtautunut aiemmin kriittisesti Kekkosen käyttämiin valtaoikeuksien laajennuksiin – siis sen lisäksi, että Kekkosella oli jo silloisen perustuslain mukaankin nykyistä laajemmat valtaoikeudet. Kekkonen myös käytti sumeilematta pitkän presidenttikautensa aikana kertynyttä valtapääomaa. Kekkosen kohdalla valtaa lisäsi ulkopoliittinen kortti - Neuvostoliitto - jota Kekkonen melko häikäilemättä käytti hyväkseen. Kekkonen on esimerkki siitä, kuinka liian pitkä vallassaoloaika aiheuttaa demokratian sisältä päin murenemista. Suuri osa kansalaisista kyllästyi presidentin käytännön vallankäyttöön.
Presidentti Koivisto kavensi omaa valtaansa ja siirsi sitä hallitukselle ja eduskunnalle omaehtoisesti, vaikka perustuslakiin ei tehtykään muutoksia hänen kausillaan. Presidentin perustuslaillisia valtaoikeuksia kavennettiin vasta vuosina 2000 ja 2012. Muutokset ovat siis tuoreita eikä liene järkevää muuttaa perustuslakia, eikä sitä ole voimakkaasti vaadittukaan.
Suon siis mieluusti presidentille oikeudet käyttää kykyjään kansakunnan hyväksi, mutta vedän viivan siihen kohtaan, jossa ryhdytään käyttämään sisäpoliittista valtaa yli hallituksen ja eduskunnan. Paradoksaalista on, että monet kansalaiset itse haluavat näin tapahtuvan unohtaen Kekkosen ajat. Tai sitten on syynä se, että Kekkosen aikoja nimenomaan kaivataan: tulisi joku, joka sanoisi missä kaappi seisoo.
On nähtävissä, että aika, jota elämme suosii presidentin vallan kasvattamista. Oikeistopuhuri puhaltaa yli liberaalin demokratian pelisääntöjen ympäri Eurooppaa. Halutaan ”tuomaria” tai kantaa ottavaa ”maan isää” myös sisäpoliittisiin kysymyksiin. Pidän tätä ajattelua vähintäänkin mietityttävänä.
Lähtökohta Niinistön työlle on loistava: Ylen teettämässä kyselyssä lähes 90 prosenttia oli sitä mieltä, että presidentti on suoriutunut tehtävistään vähintään hyvin. Maaseudun tulevaisuuden tekemässä kyselyssä presidentin ulkopoliittisia valtaoikeuksia pidetään riittävinä (67 prosenttia kaikista vastaajista), mutta sisäpoliittisia valtaoikeuksia monet haluaisivat antaa lisää. Prosentit vaihtelevat puolueittain vasemmistoliiton 17 prosentista perussuomalaisten 58 prosenttiin. Tämä on mainio mittari arvioitaessa autoritäärisen vallankäytön kaipuun määrää eri puolueissa. Tällaista tulosta on voitu uumoilla. Suuri osa kansalaisista suhtautuu toki edelleen kriittisesti presidentin sisäpoliittisten valtaoikeuksien lisäämiseen.
Kysymys on tavallaan demokratian kypsyyden mittaamisesta. Nykyistä järjestelmää eri muunnelmin on harjoiteltu 100 vuotta ja kansainväliset esimerkit osoittavat, että liberaali demokratia ei ole iskostunut perustavaa laatua olevalla tavalla monien länsimaistenkaan kansakuntien henkiseen maaperään, vaan haluttaisiin autoritaarisempaa johtamista. Ovatko Itä-Euroopan maat oikeastaan koskaan vapautuneet autoritaarisen johtamisen perinteestä?
Presidentin vallankäytön laajenemisesta – ja nyt ei puhuta perustuslaillisista valtaoikeuksista – voi tulla itseään toteuttava automaatti, joka vähitellen kansalaisten hiljaisella suostumuksella hiipii käytännön politiikkaan. Moni sanoo, että itsepähän poliitikot ovat ainaisella väännöllä aiheuttaneet tilanteen. Mutta ei se näin voi olla. Demokratia on konsensuksen tavoittelua tai vastakkainasettelua eri puolueiden hyvin erilaisista lähtökohdista. Tässä ei pitäisi olla mitään ihmeteltävää. Luojan kiitos asia on näin.
Olen ollut näkevinäni, että pikku hiljaa presidentti halutaan vetää mukaan joidenkin tahojen oman agendan (sote, Nato…..) asianajajaksi. Oman ”agendavallan” oletetaan kasvavan presidentin suosion ja epävirallisen vallan kasvaessa. Presidentin vallasta halutaan päästä palaselle. Presidentin tulisi olla immuuni tällaisille viekotuksille ja eiköhän asia olekin näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti