Helppoa rahaa kalliilla hinnalla

HS:n Paavo Teittinen käsitteli 12.8.2018 artikkelissaan ”Helppoa rahaa” ansiokkaasti pikavippiongelmaa. Olemme jo vuosia painiskelleet pikavippien seurausten kanssa. Ongelmana on kova korko, jota pikavippien ottamisen yhteydessä ei juuri pohdita. Tärkeintä on, että raha tulee tilille alta aikayksikön. Silloin päästään toteuttamaan sen hetkistä rahaa vievää intohimoa. Eräs pikavippiasiakas toteaa yhteenvedonomaisesti Teittisen kirjoituksessa, että ”ihmiset, joilla on rahan hajua, käyttävät hyväkseen ihmisiä, jotka eivät ymmärrä talouden päälle”. Teittinen sanoo sen toisin sanoin: firmat tekevät valtavia voittoja lainaamalla rahaa ihmisille, ”joilla rahaa on vähiten”.

Seuraavassa faktat perustuvat Teittisen pitkään artikkeliin. Johtopäätökset ovat omiani.

Intohimoisesta pikavipin metsästyksestä ei välttämättä ole kysymys silloin, kun kodinkone hajoaa ja rahaa uuteen ei ole. Osittain pikavippiongelma on yhteiskunnallista laatua, esimerkiksi pienestä palkasta johtuvaa.

Vuonna 2013 tuli voimaan laki joka kielsi yli 50 prosentin vuosikorot alle 2000 euron luotoilta. Yritettiin hillitä suomalaisten velkaantumista. Pikavippifirmat kehittivät lainsäädännön kiertämiseksi joustoluoton, jota voi nostaa pienemmissä erissä. Ongelmia voi ennustella myös uudelle ja paljon kannatetulle esitykselle laiksi, jolla kiristetään koron asettamisen ehtoja entisestään. Pikavippifirmojen mielikuvitus on rajaton. Jo nyt on käytössä järjestelylainat, joissa kootaan pienempiä lainoja paketiksi, jossa tietenkin on kova korko.

Monissa alan yhtiöissä on lainojen myöntämistoiminnon ohella myös perintätoimisto. Asiakas ympäröidään tehokkaalla verkolla, jonka silmien läpi ei hevillä pääse. Bisnes perustuu big dataan, jossa massiivinen asiakaskunta eritellään matemaattisesti pieniin osiin, joihin sitten markkinointiviesti kohdistetaan.

Pikaluotoissa on kysymys satojen miljoonien potista, mahdollisesti jopa miljardista. Kulutusluottokanta on kaikkiaan 19 miljardia euroa, joten voi syntyä harhakäsitys, että pikavipit ovat vain kohtuullinen ongelma. Kaiken kaikkiaan velkaongelmaisia on Suomessa yli puoli miljoonaa. Maksuhäiriömerkintä on lähes 400 000 henkilöllä.

Pikavippifirmojen liiketoiminta on erittäin kannattavaa. Voitto liikevaihtoon nähden on monilla yrityksillä shokeeraavan suuri. Edellä mainituista syistä johtuen kannattaa toivottaa onnea uudelle pyrinnölle saada velkaantuminen aisoihin.

Hyvin monet kannattavat positiivista luottorekisteriä, jopa pikavippifirmat. Ne hyötyvät siitä, jos luottotappioita ei kerry enemmän tai vähemmän sattumanvaraisista asiakkaista. On niiden etu, jos luoton takaisinmaksukyky onnistutaan varmistamaan ainakin joltisella varmuudella. Tuleva uudistus tulee karsimaan pikavippiyrityksiä niin kuin vuoden 2013 uudistuskin, mutta tapahtuuko bisneksessä kuitenkaan tervehtymistä? Siinäpä kysymys.

::::::::::::::

Mikä saa ihmiset pakkomielteenomaisesti hankkimaan pikavippejä? Yksi vastaus voisi olla, että elämme hyvin menestyvien ihmisten yhteiskunnassa. Monet pienituloiset kokevat, että heidän on pysyttävä muiden kulutuksen tahdissa.

Löylyä lisäävät rikastumisneuvojat, joille muiden rikastuttaminen on bisnestä riippumatta siitä onnistuuko vaurastuminen. Yhteiskuntarakenteisiin on piilotettuna yksilöllistymiskoodi. Enää ei ajatella solidaarisesti, että kaikki pidetään mukana, vaikka poliittista tahtoa näyttäisi riittävän. Itsensä pitäminen mukana onnistuu vippien avulla ainakin hetkeksi.

Filosofi Sami Pihlström puhuu onnellisuuden tavoittelun pakkomielteestä. Tosielämän eettiset valinnat kuitenkin edellyttävät epämukavuuden sietämistä. Monelta puuttuu tarvittava pitkäjänteisyys. Sen takia sorrutaan helppoihin ratkaisuihin.

Pihlström toteaa, että ”eettisille kysymyksille on luonteenomaista, että niitä ei voi ratkaista. Siksi moraaliselle pohdinnalle on aina ominaista hämmennys”. Jotenkin tämän ajattelun kautta voitaisiin ehkä ymmärtää pikavipin hakijan ymmällä olon tilanne. Ei siis välttämättä ihme, että ongelma on niin laaja.

::::::::::::::

Ovatko pikavipit yksilön vai yhteiskunnan ongelmia? Mielestäni vastuu jakautuu. Meillä on liian herkästi pikavippeihin tarttuvien joukko. Harkinta-aikaa ja peruuttamismahdollisuutta pitäisi pystyä säätämään. Pikavipin ottoa edeltävään neuvontaan pitäisi olla varaa panostaa. Nyt keskitytään jälkihoitoon ja sekin on puutteellista.

Viime aikoina on kovasti puhuttu taloustiedon kouluopetuksen laajentamisesta. Siinä on periaatteessa järkeä. Kysymys on eri oppiaineita läpäisevästä opetuksesta. Pikavipin ottajat eivät usein ymmärrä, mihinkä korkojen kanssa sitoutuvat. Kysymys on yhdeltä osin vanhan ajan laskennon nostamisesta kunniaan.

Panostaisin taloustiedon yleiseen hallintaan kouluopetuksessa. Tarvitaan tietoa ansiotasosta, eläkkeistä, säästämisestä, talouden yleisistä pelisäännöistä. Minun sukupolveni ihmisille nämä olivat kohtuullisen selviä jo kotikasvatuksen perusteella. Muutoinkin maailma oli toinen: ei ollut nykyisiä houkutuksia, eikä naapurin tytön tai pojan elämäntilanne poikennut omasta niin paljon kuin nykyisin usein on laita. Pärjättiin ilman muotivaatteita. Ihailtiin, jos jollakin oli telkkari. Ja pian se oli jokaisella. Nykyisin vertailutarve on aivan eri tasolla.

Ongelma liittyy osin laajaan tulonjako-problematiikkaan. Meitä seuraavan ja sitä seuraavan sukupolven on monissa tapauksessa tyydyttävä pienempiin tuloihin ja tai eläkkeisiin. Kehitys on jo nyt nähtävillä. Työsuhteet ovat epätavanomaisia ja hyvin usein tulot jäävät jälkeen vanhoista kokopäiväisistä työtehtävistä. Olisi pystyttävä taistelemaan työpaikkojen puolesta, joiden varassa voi elää. Ennen kaikkea pitäisi syntyä uusia työpaikkoja, joissa ansiotaso takaa riittävän elintason ilman pikavippejä.

Kauppatieteen tohtori Heidi Hirsto esittää HS:n mielipidekirjoituksessa 16.8.2018, että tavoitteena pitäisi olla talousopetuksen valmiudet ”rakenteiden kriittiseen tarkasteluun ja niiden muuttamiseen”.. Aikamoinen haaste! Lause sisältää ajatuksen, että talouden syy-yhteyksien väliset kytkennät oivalletaan ja samalla torjutaan yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin Viime kädessä on kysymys siitä, ”millä tavoin esimerkiksi omat kulutus- ja sijoitustapamme kytkeytyvät ihmisten ja luonnon hyväksikäyttöön maailmanlaajuisesti”.