Hesarissa 18.8.2018 oli artikkeli nykyisin niin muodikkaasta Yuval Noah Hararista ja hänen uudesta (tulevasta) kirjastaan ”21 oppituntia maailman tilasta”. Hesarin artikkeli perustui osin Hararin The Guardianille antamaan haastatteluun, jossa hän mm. totesi, että valeuutisilla ja raamatulla on vain vähän eroa. HS:n toimittaja Joonas Turunen toteaa, että ”väite on kova”. Mutta onko asia niin?
Harari toteaa, että ”kun miljardi ihmistä uskoo keksittyyn tarinaan, kutsutaan sitä uskonnoksi”.
Syvältä asioita luotaava Harari jopa toteaa, että ”ihminen on lajina totuudenjälkeinen”. Tästä hän tulee omaan aikaamme esittäen, että viime aikoina on vahvistunut käsitys, että faktoilla ei ole merkitystä. Esimerkkinä hän mainitsee Venäjän sodankäynnin Itä-Ukrainassa (jota ei Venäjän mukaan käydä). Vanhempia esimerkkejä ovat Kiinan miehitys Tiibetissä ja vaikkapa Golda Meirin väite, että palestiinalaisia ei ole olemassa. Esimerkkejä voi luetella loputtomiin: musta käännetään valkeaksi.
Onko kysymys sivistyksen aukoista? Väittäisin, että ainakin osin on, joskin Harari on siinä oikeassa, että suuri osa ihmiskunnasta on koulutuksesta riippumatta valmis uskomaan sepitteeseen kokiessaan sen tarpeelliseksi. Oma havaintoni on, että ihmisillä on esimerkiksi suuri herkkyys uskoa salaliittoteorioihin. Mikä tahansa aukkopaikka jossakin dramaattisessa tapahtumasarjassa aiheuttaa tarpeen täyttää aukko sepitteellä. Faktapuheet eivät auta.
Hararin mukaan kysymys on vallasta. Voittajan tarina jää jäljelle, kun pöly on laskeutunut. Historia on voittajien historiaa. Harari on oikeassa: valeuutiset ovat erityisesti poliittisen valtakamppailun välikappale. Valhekampanjaa ei voi perustaa sattumanvaraisesti ilman valmiina olevaa vihasuhdetta. Tämän varaan sitten rakennetaan nettisivut. Sivut perustuvat olemassa olevan kaunan tai inhon vahvistamiselle.
Kirjoissaan Harari maalaa synkän kuvan historiasta, menneestä tulevaisuudesta ja tulevaisuudesta: ihmiskunta tuhoutuu sen omien virheidensä takia (Homo Deus). Vakavammin otan väitteen, että liberaalin yhteiskunnan mahdollistama ”vapaa tieto” (joka on joskus ollut koko demokratian perusta) on valemedian ym. takia muodostumassa yhteiskunnan uhaksi, koska vapaus saada sanoa alistetaan oman vallanhimon välikappaleeksi. Meneillään on tässä mielessä demokratian puolustuskamppailu, jossa ei ole vielä julistettavissa voittajaa.
:::::::::::::::::::
Milloin juuri nyt meneillään oleva valheorientoituminen alkoi saada jalansijaa?
Ehkä tähän sopii Post-Truth Eran palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Palataanpa Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaistilaisuuteen vuonna 2017. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut ”totuuden jälkeisestä ajasta” - aluksi ironisessa mielessä, mutta myöhemmin tositarkoituksella.
Tämän mukaan jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat - väitetysti - valehtelevat tarkoituksella, niin ”totuus” saadaan aivan ”luvalla” muodostaa omaan kokemukseen nojautuen. Virallista tai establishmentin totuutta hyljeksitään.
Hararin ajatus, että valheellisissa tarinoissa on kysymys vallasta saa ilmaa siipien alle kun todetaan, että Yhdysvaltain presidentinvaalitaistelussa valhe otettiin käyttöön yhtenä vaaliaseena. Hillary Clintonin vetoomus, että ”lukekaa totuus kotisivujeni faktantarkistuksesta”, jäi Donald Trumpin propagandan varjoon, joka otti käyttöön varman keinon vaikuttaa ihmisiin, nimittäin toiston. Kun tarpeeksi monta kertaa toistaa samaa valhetta, samanmieliset ihmiset alkavat uskoa epätotuuteen. Kysymys on retoriikan vakuuttavuudesta ja siitä kuinka moni uskoo sepitettyyn tarinaan. Mitä useampi uskoo tarinaan, sepitettyynkin, sitä varmemmalta tuntuu maailmassa pärjääminen, sanoo yliopistotutkija Paul-Erik Korvela.
Voidaanko vakavasti esittää, että ihminen on sitä herkempi uskomaan epätoteen, mitä suurempiin vastoinkäymisiin hän joutuu. Äänestäjä on siis johdateltavissa epätoteen tietyllä keinovalikoimalla. Ruokitaan esimerkiksi henkistä pahoinvointia väittämällä, että pakolaisten vastaanotto on syynä kantaväestön huonoon asemaan. Sillä ei tunnu olevan vastaavaa merkitystä, jos perustellaan epätoivottua olosuhdetta työväestön sopeutumattomuudella uuden teknologian käyttöönottoon.
Oma huono pärjääminen liitetään usein maata johtavan ja huonoksi koetun eliitin haluksi pedata itselleen etuja työväestön kustannuksella. Tässä asetelmassa valemediat ja vaihtoehtoinen totuus viettävät riemujuhliaan.
Some-aikaudella epätoden levittämismahdollisuus on paljon laajempaa kuin aiemmin. Syntyy vaikutelma ikään kuin totuudenvastaisuus olisi ”keksitty” juuri nyt. Se tuntuu houkuttelevammalta kuin tilastoin osoitettu totuus.
Miten taistella epätotea vastaan? Ne, jotka arvostavat tieteellistä maailmankuvaa etsivät tapahtuvalle/tapahtuneelle perusteita, kun taas monet muut etsivät perusteita jo löytämälleen totuudelle. Onko kysymys ratkaisemattomasta asiasta? Ehkäpä. Sivistyksen voitto merkitsee halua taistella objektiivisuuteen pyrkimisen puolesta. Monille valitettavasti oman asian ajaminen on yhtä kuin totuus.
Demokratiassa epätosi ja tosi käyvät kamppailua, mutta diktatuurissa voidaan aiempi ”totuus” korvata uudella käden käänteessä. Vain toisinajattelijat jatkavat kamppailua.
::::::::::::::
Että 1960-luku oli tiedekäsityksen läpitunkema vuosikymmen, on tietenkin todistamaton väite, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että valemedian kannalta (jos asia olisi ollut ajankohtainen) elettiin nykyistä vastustuskykyisempää aikaa. Totuutta vasta etsittiin.
Musta tuntuu -ajattelun voitto merkitsee, että taistelua käydään erilaisten tarinoiden välillä. Objektiivinen totuus alistetaan relativismin välikappaleeksi. Kaiken kaikkiaan Post-Truth Era on hyvin kyseenlainen tapa selittää maailmaa. Sille ei voi luvata voittoa objektiivisesta totuudesta käytävässä kamppailussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti