Hullut vuodet 1848 ja 1968

Heidi Hakkarainen käsittelee Niin & näin -lehden 2/2018 artikkelissaan ”Mediavallankumous” vuoden 1848 ”hullun vuoden” tapahtumia. Referoin ohessa kirjoitusta ja pyrin löytämään yhtymäkohtia eräisiin muihin vastaaviin ajankohtiin historiassa. Yritän luoda suurta kaarta vuodesta 1848 vuoden 1968 kautta nykypäivään.

Uudet painotekniikat, tiedon systemaattinen jakelu, lehdistön nousu ja tuliterän lennätinjärjestelmän käyttöönotto tekivät vuoden 1848 kumoukset (samanaikaisia kumouksia tapahtui tuhkatiheään) mahdollisiksi. Tieto levisi, sillä lehtiä luettiin ääneen kahviloissa. Tänä päivänä puhumme mediavallankumouksen yhteydessä internetistä. On mielenkiintoista verrata yhtymäkohtia tähän päivään, sillä elämme nytkin mediavallankumouksen aikaa internetin myötä. Tieto on valtaa!

Vuoden 1848 kumous oli vastareaktio vuoden 1815 Wienin kongressin konservatiivisille, valtasuhteet säilyttäville taantumuksellisille päätöksille. Kumous keräsi voimaa vuosien kuluessa ja puhkesi sitten suurin piirtein samoihin aikoihin eri puolilla Eurooppaa.

Vallankumouksen syyt vaihtelivat maasta toiseen. Kansannousuihin osallistuivat talonpojat, opiskelijat ja kaupunkien porvaristo, joilla kaikilla oli omat syynsä murtautua esille niistä lokeroista, joihin ne oli puristettu.

Mitä syitä kansannousuille on löydettävissä? Voimistuva nationalismi, liberaalin porvariston nousu, kasvava sosiaalinen kurjuus ja talonpoikien ahdinko maaseudulla olivat mm. vaikuttavia tekijöitä.

Kattavasta aiheuttajasta vallitsee joltinenkin yksimielisyys: vanha hallinto ei vastannut enää yhteiskunnan tilaa. Kapinoijat vaativat perustuslakia, lehdistönvapautta, sananvapautta ja lisää poliittista valtaa. Välittömän katalysaattorina saattoi toimia 1840-luvun taloudellinen laskusuhdanne. Tilanne oli uskomaton: Habsburgeilla oli vielä käytössä feodaalijärjestelmä.

Uudet aatteet hakivat läpimurtoa: liberalismi, sosialismi ja nationalismi nostivat päätään. Marxin ja Engelsin ”Kommunistinen manifesti” ilmestyi helmikuussa 1848, tosin herättäen aluksi vain vaatimatonta huomiota. Kommunistisesta manifestista juontavat kuitenkin pitkälle ulottuvat versot aina vuoteen 1917 saakka (marxilaisuus on nähty siltana vuosien 1789 ja 1917 välillä).

Vanhoillisten voimien (Metternich!) ja uudistusvoimien vastakkainasettelu oli harvinaisen kärjistynyt. Kumouksen keskiössä olivat Saksan pikkuvaltiot ja Itävalta. Kumouksen sanoma levisi kulovalkean tavoin läpi Euroopan: Wienin jälkeen tulivat, Budapest, Venetsia, Krakova, Milano, Berliini….

Itävallassa omaksuttiin ikään kuin jälkijättöisesti Ranskan suuren vallankumouksen aatteita ja symboleja. Venäjällä Nikolai I onnistui tukahduttamaan kumouksen leviämisen kovilla otteilla. Sensuuri tiukkeni mm. Suomessa… Kumouksen ensimmäisiä uhreja oli sensuurin kaatuminen keskisessä Euroopassa. Joidenkin arvioiden mukaan Wienissä ilmestyi yli 200 uutta lehteä. Lehtien katumyynti käynnistyi….. Kumouksella oli vahva kulttuurinen vaikutus: pukeutuminen, puhetavat ja nimet muuttuivat.

Hulluun vuoteen ei kuulunut ainoastaan suuri innostus vaan myös väkivalta: itävaltalaisia menehtyi yli 100 000! Kaiken jälkeen kumous kuitenkin epäonnistui. Vanhoilliset rakenteet huojuivat mutta pysyivät pystyssä.

Kumous jätti valtavat jäljet eurooppalaiseen perinteeseen. Vielä tänä päivän pohditaan tapahtumien vaikutusta myöhempään historiaan.

Vuosi 1848 on viitoittanut polkua kohti sanavapautta, ihmisoikeuksia, demokratiaa ja äänioikeutta, mutta viiveellä. Yhtymäkohtia nähdään myös kansallissosialismin nousuun 1930-luvulla johtuen vuoden 1848 kumouksen epäonnistumisesta. Asia nähdään siis niin, että yhteiskunnan uudistaminen epäonnistui ja demokratisoituminen ei lyönyt läpi hulluna vuotena. Siksi totalitarismi voitti.

Vuoden 1848 vallankumous epäonnistui, koska establishmentti sai siitä pian otteen: ”hullu vuosi” jäi lyhytaikaiseksi liberalismin ja demokratian kokeiluksi.

Internetiä ei pystytä tukahduttamaan, mutta kuinka ollakaan Venäjällä yritetään perustaa kansainvälisestä internetistä irrallinen netti, eikä tieto ole huuhaata. Taantumuksen voimat ovat taas keskuudessamme ja ovat vallassa useissa maissa. Ehkä meitä uhkaa jälleen tiedonvälityksen tukahduttamiseen pyrkivä vastaisku.

Vuosi 1848 avaa mahdollisuuden tarkastella liberalismin ja nationalismin yhteenkietoutunutta suhdetta. Yleensä nämä kaksi suuntaa nähdään toisilleen vastakkaisina, mutta toisaalta on nähty, että liberaali poliittinen kulttuuri edisti nationalismin ja oikeistopopulismin nousua 1900-luvulla. Pitäisi kai oikeammin sanoa, että nationalismi nousi niistä olosuhteista ja valta-asetelmista, jotka vallitsivat 1850-luvun puolessa välissä. Esim. itävaltalainen nykyajan nationalismi on nähty johtuvan 1800-luvun tapahtumista.

::::::::::::::::::

Oliko vuosi 1968 hullun vuoden perillinen?

Jukka Lindfors on tiivistänyt hyvin vuoden 1968 tapahtumat, joten lainaan hänen yhteenvetoaan (Yle Elävä arkisto):

”Maailma kuohui vuonna 1968 rajummin kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. "Hullua vuotta" leimasivat Vietnam, Tšekkoslovakia, opiskelijoiden radikalismi ja poliittiset murhat.

Vietnamin sota, Kiinan kulttuurivallankumous ja Boliviassa kuolleen sissijohtaja Ernesto "Che" Guevaran esimerkki radikalisoivat etenkin nuorisoa ja opiskelijoita amerikkalaisuutta ja kapitalismia vastaan.

Ympäri maailmaa vaadittiin radikaaleja poliittisia muutoksia. Euroopassa kuohui mm. Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Länsi-Saksassa, Portugalissa, Belgiassa, Puolassa, Jugoslaviassa ja Tšekkoslovakiassa.

Länsi-Euroopassa vuosi 1968 huipentui Ranskan toukokuun mellakoihin. Tšekkoslovakiassa pyrkimykset "ihmiskasvoiseen sosialismiin" päättyivät Varsovan liiton suorittamaan miehitykseen.

Mielenosoituksia ja mellakoita koettiin myös mm. Japanissa, Pakistanissa, Egyptissä, Algeriassa, Nigeriassa, Senegalissa, Ghanassa, Argentiinassa, Brasiliassa, Uruguayssa, Meksikossa.

Yhdysvalloissa kamppailtiin mustien ja muiden köyhien oikeuksista sekä Vietnam-politiikasta. Kansakuntaa järkyttivät melkein peräjälkeen Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn salamurhat.”

:::::::::::::::::

Minulla on myös henkilökohtainen suhde noihin tapahtumiin. Olin silloin intensiivisesti aikaani seuraava koululainen. Toki maaseudulla osallistuminen ajan tapahtumiin oli rajallista. Sisäistin kuitenkin joitakin asioita noiden vuosien idealismista porvariskodin hengen vastaisesti.

Selvä erottava tekijä kahden hullun vuoden välillä on, että 1848 kumous oli hyvin Eurooppa-keskeinen. Maailma muuttui ja vuoden 1968 tapahtumat eivät voineet enää rajoittua pelkästään vanhalle mantereelle.

Ajan pyörteissä oli vaikeaa hahmottaa, mihin suuntaan vuoden 1968 kumous kehittyisi, mutta jälkeenpäin voidaan löytää suuntaviivoja. Akuuttien tapahtumien keskellä väkivalta, aineelliset tuhot ja epäjärjestys korostuivat, mutta syvempiäkin tarkoitusperiä toki ilmeni.

Vuoden 1968 tapahtumat ovat sekoitus idealismia, vanhan vallan kaatamista ja tulevaisuuden näkyjä demokraattisemmasta yhteiskunnasta. Radikaalit katsoivat edistyksen ja kehityksen tapahtuva liikaa ylhäältä alaspäin. Valta halutiin alas ja tietenkin opiskelijoiden etujoukolle. Sen sijaan työläisten solidaarinen rekrytointi opiskelijaliikkeen rinnalle ja kumppaniksi epäonnistui. Työväenliike näki opiskelijoiden tavoitteissa liikaa anarkistisia piirteitä: Daniel Cohn-Bendit 27.5.1968: ”Liikkeemme ei tarvitse johtajia. Jokainen voi ottaa hoitaakseen minkä tahansa tehtävän”.

::::::::::::::::::::

Mikä yhdistää vuosia 1848 ja 1968 toisiinsa ja mikä niitä erottaa? Entä yhteydet tähän päivään?

Vuosi 1848 käynnisti liberaalin ja demokraattisen muutoksen ja vaikka kumous epäonnistui jätti se jälkeensä muistot taistelusta ihmisoikeuksien ja vapauksien puolesta. Voitaneen sanoa, että ensimmäisestä maailmansodasta käynnistynyt demokratisoitumisprosessi katkesi suurelta osin 1930-luvulla fasismin ja autoritaarisuuden nousuun – tosin ei kaikilta osin – mutta jatkui toisen maailmansodan jälkeen yhä vahvempana. Kuitenkin suurten ikäluokkien vauhdittamat nuorisojoukot eivät tyytyneet saavutettuun, vaan halusivat lisää valtaa.

Kysymys oli siis kuvitellun tai todellisen demokratisoitumisprosessin viemisestä idealistisiin päämääriin saakka. Vuoden 1968 kumouksessa oli kysymys juuri tästä. Monet muutkin teemat kokivat nousun: kolmas maailma ja kehitysyhteistyö nousivat polttopisteeseen. Ne olivat osia tuon ajan globaalista maailmankatsomuksesta.

Vuoden 1968 sukupolven tavoitteet jäivät ainakin näennäisesti saavuttamatta. Kumoukseen väsyttiin. Vanha valta sulautti radikaalit syleilyynsä . Uudenraikas kumous jähmettyi dogmatismiksi 1970-luvun vaihteessa sekä meillä että muualla. Siemen kuitenkin kylvettiin ja monet uusista ajatuksista muuttuivat valtaväestön omaksumiksi tavoiksi, vaikkei sitä hevillä myönnetä.

Entä miltä maailma näyttää nyt vuonna 2018 hullujen vuosien näkökulmasta. Rohkea johtopäätös voisi olla, että tänä päivänä monet hullujen vuosien idealismista realismiksi suodattuneet saavutukset ovat nyt joutuneet puolustuskannalle. Edes demokratia ei ole itsestään selvyys, vaan autoritaariset hallinnot saavuttavat yhä enemmän jalansijaa. Arkkikonservatiivien taholta vuoden 1968 sukupolvi on joutunut jopa pilkan kohteeksi. Vuoden 1968 ajatusmallit liberaalin demokratian osana ovat tänään todellisten haasteiden edessä.

Taustalla tapahtunut vallankumousrypäs (ilmasto- ja ympäristökysymykset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, feminismin nousu, etniset kysymykset, siirtolais- ja maahanmuuttajapolitiikka jne.) ei selvästikään miellytä nousevia oikeistokonservatiivisia voimia. Toisaalta monet teemat kulkevat läpi ”hulluuden”: asunto, työ ja koulutus. Eivät ne ole ongelmina hävinneet mihinkään. Eniten liipaisimella on solidaarisuus, johon on lyöty vanhasosialistinen leima, vaikka sen tarve on suuri tänäkin päivänä yksilöllisyyttä suosivassa yhteiskunnassa.

Taistelu muuttumattomuutta, vanhollisuutta vastaan on ikuista. Eniten erilaisia ristiriitaisia mielikuvia minussa herättää hulluuden peruskäsite ”vapaus”. Vapautta vaadittiin barrikadeilla hulluna vuonna 1968. Vuoden 1968 utopistiseen idealismiin kuului ”rajattoman vapauden tunne”. Valtaan vaadittiin ”mielikuvitusta”.

Jotkut ovat miettineet (kuten Barack Obama) mentiinkö liian pitkälle liberalismin ”tyrkyttämisessä”. Suurella yleisöllä tai sen merkittävällä osalla ei ollut valmiuksia ottaa vastaan ”kaiken sallivan” vapauden julistusta. Miten vapauden sanomaa julistettiinkaan vuoden 1968 alla! ”Koko sukupolvi, uutta maailmanselitystä etsimässä, kaikki liikkeessä” (hyvin vapaasti suomennettuna Scott McKenzie: ”San Francisco”).