Kymmenen vuoden takaista finanssikriisiä on selitetty monilla tavoin. Tarjoan ohessa oman selitykseni (tai osaselityksen), jonka laadin melko pian finanssikriisin puhkeamisen jälkeen. En kuitenkaan ole havainnut, että pääpiirteissä olisi virhettä, joten esitän sen tässä. Yksityiskohdissa toki voi olla tarkentamista, samoin joissakin painotuksissa.
:::::::::::::::::::
Rahamarkkinakriisiä voidaan selittää monista lähtökohdista. Globaalit rahavirrat ovat muuttaneet suuntaa viime vuosikymmeninä (nousevat kehittyvät maat rahoittivat ja rahoittavat edelleen kehittyneiden maiden alijäämiä). Uusliberaali ideologia johti ajatteluun, että talouden kuplia ei pitänyt pelätä, koska tehokkaasti toimivien markkinoiden piti pitää huolta talouden tasapainosta.
Charles Ferguson tuo kirjassaan ”Rosvojen valtio” esille erään seikan, joka on merkitsevä arvioitaessa kriisin koko kuvaa. Hän mainitsee, että vain 10 % subprime-luototuksesta koski ensiasuntoja. Ferguson myös irrottaa luototuksen asuntokeskeisyydestä ja painottaa muiden lainojen merkitystä (opinto-, auto-, yrityslainat, unohtamatta kulutusluottoja). Subprime-lainat vetivät siis hunajan tavoin puoleensa kaiken tyyppisiä velkahankintoja, vaikka niistä jouduttiin maksamaan kova korko niihin sisältyvät riskin takia. Ilmeisesti lainan takaisinmaksukaava (yleensä 2 + 28 vuotta) houkutti, koska alun vapaavuodet tuntuivat mukavilta. Selvästi on myös nähtävissä, että pankit ohjasivat asiakkaitaan itselleen edullisiin subprimelainoihin – myös niissä tapauksissa, joissa asiakas ei niitä tarvinnut. Korkeasta korosta johtuen ne olivat arvopaperisijoittajille hyvä apaja. Kaiken takana oli usko asuntojen hintojen jatkuvaan nousuun. Ei pitänyt käydä huonosti, koska velalla oli vakuus.
Kuten tiedetään mieletön asuntojen kysyntä johti asuntojen hintakuplaan ja vääjäämättömään romahdukseen. Kriisi muhi lähes koko 2000-luvun alkuvuosien (ehkä vuodet 2003-2006) ennen kuin saavutti lakipisteen.
CDO-arvopaperit ja CDS-luottojohdannaiset tuhosivat luottojen laadun tehokkaasti. Molempiin rahamarkkinatuotteisiin sopii käsite ”järjetön ylenpalttisuus”: mikään ei riittänyt pyrittäessä yhä mielikuvituksellisempiin rahoitustuotteisiin.
Väistämättä tulee mieleen, ettei kukaan hallinnut kokonaisuutta. Rahan tulviminen omaan taskuun hiljensi kriittiset äänet. Kaikki tuntuivat hyötyvän. Varmistuksena toimi vastuunsiirtojärjestelmä. Mikään rahoituksen osapuoli ei jäänyt katsomaan miten omalle panokselle käy. Arvopaperistettu laina välitettiin eteenpäin rahamarkkinoiden ravintoketjussa ilman välttämätöntä kontrollia. Tapahtui suoranaisia petoksia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Suuri osa toimijoista ehti nostaa bonukset, ennen kuin romahdus tuli eikä monenkaan ole tarvinnut pelätä rahojen palauttamista.
Suurimmat virheet tehtiin pankeissa innovatiivisten rahoitusinstrumenttien valheellisen innostavassa ilmapiirissä. Puolijulkisten asuntorahoittajien rooli (Fannie Mae, Freddien Mac) oli sittenkin rajallinen. Ne kyllä ostivat luottoja ja pahensivat kuplaa, mutta suurimman virheen ne tekivät liittyessään niiden tahojen joukkoon, jotka sijoittivat varojaan subprime-arvopapereihin. Ne olivat siis samoilla apajilla kuin monet institutionaaliset sijoittajat. Kaikkein vastenmielisimpänä piirteenä pettäjäpankkien toiminnassa pidän niiden vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.
Tietenkin keskuspankin alhainen korko IT-kuplan puhkeamisen aiheuttaman taantuman seurauksena oli lisäämässä luototusta. Alan Greenspanin panos kriisin syntymiseen oli se, että hän yhden-kahden vuoden sijasta piti korot alhaalla peräti neljä vuotta. Yleinen sääntelyn vastainen henki tuhosi mahdollisuudet kahlehtia pahimpia ylilyöntejä. Johdannaisten säätelypyrkimyksen kaaduttua vuonna 2000 oli portti avoinna moraalikadolle.
Investointipankkien muuttuminen finanssitavarataloiksi (Glass-Steagall Actin kumoutuminen vuonna 1999) loi edellytykset valtavalle rahamarkkinateollisuuden kasvulle. Lain kumoutuminen mahdollisti finanssitavaratalot: rahat menivät taas ”sekaisin”, kuten 1920-luvulla. Glass-Steagall Act eli vuoden 1933 pankkilaki nimenomaan irrotti talletuspankkitoiminnan investointipankkitoiminnasta. Laki oli tehokkaasti estänyt yli 60 vuoden ajan ihmisten talletusten käytön pankkien riskisijoituksiin.
Investointipankit eivät ainoastaan ostaneet subprimelainoja , ne myös ostivat näitä lainoja myöntäneitä rahalaitoksia. Taustalla - ehkä eräänlaisena viimekätisenä totuutena - oli tuotannollisen toiminnan hiipuminen ja teollisuuden kasvun korvaaminen rahamarkkinateollisuuden kasvulla. Tämä ”tuotanto” ei ollut kestävällä pohjalla.
::::::::::::::::::
Finanssikriisin käsittelyn yhteydessä sivuutetaan usein tapahtuneen ideologiset lähtökohdat. Yritän avata seuraavassa tätä näkökulmaa. Toki tämä on oma tulkintani siitä, mistä oli kysymys. Tarina meni mielestäni jotenkin näin:
Kun George Bush nuorempi 2000-luvun alussa kehitti ”omistajuusyhteiskuntaideologiansa” (selitys käsitteelle omistajuusyhteiskunta alaviitteessä), oli sen tavoitteena kasvattaa kunnon kapitalisteja amerikkalaisen unelman avulla. Ja se unelma oli tietenkin omistusasunto. Niinpä mustille ja latinoille (ja köyhille valkoisille) tarjottiin edullista käsirahaa liittovaltiolta (”American Dream Downpayment Act, 2003”). Tavoitteena oli 5,5 miljoonaa uutta asuntoa vuoteen 2010 mennessä. Historiaa pitää tarkastella ajan hengessä: noina aikoina ei paljon mietitty kenellä oli varaa asuntoihin. Ideologiset lähtökohdat olivat paljon tärkeämpiä.
Yhdysvaltain polttava ongelma oli kasvavat tuloerot. Bushin olisi pitänyt keskittyä niiden korjaamiseen, mutta ideologiansa mukaisesti hän ei puuttunut tuloeroihin pitkällä tikullakaan, vaan päinvastoin suurensi tuloeroja suurituloisten verohelpotuksilla.
Bush halusi omistajuusyhteiskuntaideologiansa mukaisesti ”kaventaa” tuloerojen sijasta omistajuuseroja. Samalla oli tarkoitus kiinnittää köyhät amerikkalaiset yhteiskuntaunelmaan omistusasumisen kautta , eikä vain nyt eläviä, vaan perinnön kautta myös seuraava sukupolvi. Yksi iso mutta jäi: ihmisillä ei ollut varaa lyhentää lainaa edes liittovaltion 7000 dollarin käsirahatuen, eikä lainanlyhennysten vapaavuosien avulla. Samaan aikaan pankkien eksoottiset rahoitustuotteet nousivat arvoon arvaamattomaan. Aikanaan Fanny Maen niin loistava asuntorahoitusstrategia muuttui myrkylliseksi järjestelmäksi, jossa maksukyvyttömien ihmisten velat muuttuivat arvopaperistetuksi roskaksi.
::::::::::::::::
::::::::::::::::
Selitys käsitteelle omistajuusyhteiskunta:
Konservatiiviset thinktankit kehittelivät Ownership Societyn, omistajuusyhteiskuntakäsitteen 2000-luvun vaihteessa. Siinä omistajuus perustui rankimman kautta yksilön omistajuuteen. Uusliberaalien tarkoittamassa mielessä omistajuusajatus otti kantaa koulunkäynnin järjestämistapaan, terveydenhuoltoon ja eläkkeisiin. Cato-instituutti vei asian niin pitkälle, että koulunkäynnin piti perustua siihen, että oppilaiden vanhemmat ”omistivat” lasten koulunkäynnin, so. vanhemmat maksoivat omistajuusyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti lasten koulunkäynnin. Uusliberaalien periaatteiden mukaan rahaa ei kierrätettäisi valtion kautta. Ei siis verodollarein ylläpidettyä koulua. Toiseksi haluttiin jokaisen maksavan omat eläkkeensä ja kolmanneksi jokaisen haluttiin maksavan oman terveydenhuoltonsa. Tarkoitus oli aloittaa sosiaaliturvan osittaisella yksityistämisellä. Nämä ajatukset ovat johdonmukaisia seurauksia tavoitellun ”pienen valtion” näkökulmasta.
Ownership Societyn keskeinen osa oli Home Ownership, jonka toteuttamista olen pyrkinyt yllä kuvaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti