”Suurin haasteeni on siinä, mitä on tapahtunut ennen kurssejani”. Siinäpä opettajan suusta kuultu avainlause, kun katsoin TV:stä amerikkalaista dokumenttia ”Douglass High’n rankka vuosi”. Se on valaiseva, mutta samalla järkyttävä esimerkki kouluopetuksen haasteista baltimorelaisella yläasteella. Tietenkään se ei kuvaa kuin osaa amerikkalaisen koulumaailman totuudesta, mutta silti kuva vaikuttaa lohduttomalta. Opinahjo on perustettu jo 1800-luvulla ja alusta lähtien siellä olevat oppilaat ovat olleet mustia.
Lähtökohta: kouluun 9. luokalle tulevista oppilaista ”katoaa” 12. luokkaan mennessä kaksi kolmasosaa, heistä 50 % jo lähtöluokalla. Ratkaisevaa on siis se, mitä tapahtuu 9. luokalla. Tai ei oikeastaan ! Ratkaisevaa on se, mitä on tapahtunut ennen 9. luokkaa. Joku haastateltava sanoo kärjistäen: ”Kyse on vuosia jatkuneesta rikoksesta”.
Mitä 9. luokalla tapahtuu ? Dokumentin kertomana seuraavaa.
Kun oppilaat tulevat 9. luokalle on heillä ehkä keskimäärin 8. luokan tiedot. Paljon pahempaa on, että suurella joukolla on vain 4. luokan tiedot, jos sitäkään. Moni ei mene yläasteen luokkaan oppitunneille, koska ei osaa kunnolla lukea. Oman osaamattomuuden tunnustaminen on liikaa. Suuri osa lintsaa koulusta. Yli 1000 oppilaan koulun oppilaista 200-300 on pois tunneilta joka päivä. Monet kouluun tulijat jäävät maleksimaan koulun käytäville yrittäen mahdollisuuksien mukaan välttää opetukseen menoa. Tällaissa olosuhteissa kaikkein epäsosiaalisin aines pääsee johtamaan jengiä. Koululla on rajallinen määrä henkilökuntaa (mukaanlukien koulupoliisi !), joka yrittää ahdistaa oppilaita luokkiin.
Segregaatio alkoi ilmeisesti jo 1960- ja 1970-luvulla, jolloin hyvätuloiset ja valkoiset muuttivat esikaupunkialueille ja mustat ja huono-osaiset jäivät kantakaupunkiin. Douglass High on juuri kantakaupungin koulu. Rotu ja varallisuus ohjasivat elämänkohtaloita. Myös opettajat muuttivat paremmin menestyvien oppilaiden mukana esikaupunkialueille. Kantakaupunkiin jääneiden perheet olivat monesti rikkinäisiä. Dokumentin oppilailla ei ollut kotona äitiä tai isää, oli ehkä mummu. Monilla 15 tai 16 vuotiailla oli oma lapsi, jota esimerkiksi isovanhemmat hoitivat. Huono-osaisuus on siis periytyvää.
Dokumentti kuvaa hyvin opettajatilannetta. Suuri osa on epäpäteviä ja lisäksi vaihtuvuus on suuri. Riipaisevinta on ehkä nähdä monien opettajien kuitenkin yrittävän parhaansa. Moni on iloinen, jos näkee oppilaan menestyvän edes jossakin yksittäisessä asiassa. Edellytyksia perempaa ei ehkä ole. Tietenkin on paljon turhautuneita opettajia, jotka jättävät koulun heti, kun löytävät parempaa työtä. Niskaan hengittää rehtori, joka on keskinkertainen , mutta hyvää tarkoittava ihminen. Hän moittii opettajia oppilaiden huonosta menestyksestä. Rehtoria taas ahdistavat osavaltion kouluviranomaiset ja oppilaiden vanhemmat.
Miksi amerikkalaiset eivät korjaa kouluasioita ?. Paha sanoa, mutta moni konservatiivi kokee koulun vain verotuksellisena riesana. Korjausliikkeetkin ovat kyseenalaisia. George Bush sai kongressissa läpi No Child Left Behind Actin vuonna 2002. Sen pääsisältönä oli tuottaa arviointiperusteet kullekin luokalle. Edellä on jo kuvattu, kuinka tavoitteista jäädään dramaattisesti jälkeen. Testit eivät ole missään suhteessa oppilaiden menestymisen edellytyksiin. Miksi siis testata ? Douglassin yläasteella 1 % ysiluokkalaisista läpäisi matematiikan testin ja 10 % äidinkielen testin. Peruskoulun aivan perustavaa laatua olevat asiat eivät ole kunnossa.
Silmiinpistävää on, kuinka tärkeää on pitää yllä koulun perinteitä. Koulun juhlat ovat näyttäviä, niistä ollaan ylpeitä. Musiikki on kaikki kaikessa ja siinä menestyksestä on näyttöjä. Samoin on urheilun laita. Koripallomenestys on ollut loistavaa. Kun dokumentti kuvaa juuri tuon vuoden koulujen välistä loppuottelua, jonka Douglass häviää on se kuin maailmanloppu. Muutoinkin kilpailuhenkisyys on avainasia: kilpaillaan esimerkiksi väittelytaidossa. Sen sijaan koulun perustaidot tuntuvat jäävän sivuosaan. Monilla oppilailla on silti taistelutahtoa jäljellä, vaikka koulu sujuu huonosti. Puheet ovat kovia, joskin epäuskottavia. Ristiriita onkin siinä, että elämässä menestyminen edellyttäisi juuri koulusaavutuksia. Takanapäin ovat ajat, jolloin rags to riches onnistui ilman mitään koulutusta. Monien tutkijoiden esille tuoma tosiasia sosiaalisen koheesion puutteesta on amerikkalaista todellisuutta: köyhäksi syntynyt pysyy köyhänä. Juuri peruskoulu menestyksen mahdollistajana laiminlyödään.
Täydellinen turhautuneisuus leimaa monia oppilaita, aika kuluu nahistellessa koulun käytävillä. Monia oppilaita suorastaan raahataan luokkaan. Sitä hämmästyttävämpää on se aito riemu, joka koetaan kun saadaan keltainen (läpäisy)todistus. Siis kuitenkin taustalla on ollut halu menestyä ! Vastaavasti ”sinisen” (hylätyn) saaminen aiheuttaa varsinkin vanhemmissa syyttelypurkauksia.
Kouluviranomaiset joutuvat toteuttamaan ”Bushin lakia” epätoivoisessa tilanteessa. Lain toteuttaminen on mahdotonta ylläkuvatunlaisissa olosuhteissa. Resurssipula on huutava: 22 oppilaalle on vain 16 kirjaa. Kirjoja lainataan naapurikouluista. Kun resursseja jaetaan menestymisen perusteella segregoituu kouluverkko yhä enemmän.
Avainasia on siis tämän kirjoituksen ensimmäinen lause. Perusopetusta alimmilta luokilta lähtien ei arvosteta. Koulut ovat huonossa kunnossa ja opettajien palkat eivät ole kilpailukykyisiä. Siksi täytyy nostaa hattua monille Douglassin opettajille, jotka tuntuivat taistelunhaluisilta: kaikien vastoinkäymisten jälkeen he jaksoivat uskoa tulevaisuuteen, joskin varauksin.
On mahdotonta menestyä yläasteella, jos alakoulussa on laiminlyöty jopa lukutaidon saavuttaminen. Kysymys on koko amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmasta. Resurssien ryöstöviljely johtaa joidenkin ihmisten laiminlyöntiin täydellisesti. Yliopisto-opetus tuntuu olevan ainoa, joka kiinnostaa. Dokumentissa sivuutetaan ammattiopetukseen pyrkiminen. Koko koululle - oppilaat mukaan lukien - yliopistoon pääsy vaikkapa urheilusuorituksia hyväksikäyttäen on ainoa merkitsevä asia. Onko tässä nähtävissä amerikkalaisen teollisuustuotannon aneemisuuden (vain 10 % BKT:stä tulee teollisuudesta) syy ? Teollisuustyö ei merkitse ihmisille tarpeeksi. Missä on ammattimiehen arvostus ? Ovatko siis vaihtoehtoina yliopiston tuoma hyväpalkkainen työ ja pienipalkkainen palvelualan työpaikka ?
Bushilainen testijärjestelmä on karhunpalvelus koko koulujärjestelmälle. Jos nekin rahat olisi sijoitettu opetuksen tason kohottamiseen oltaisiin paremassa tilanteessa. Viheliäisintä on kuvitelma, että pakkotestijärjestelmä oikeasti parantaisi opetusta: siis keppiä ilman tuntuvaa porkkanaa ! Ainoa järkevä tapa edetä olisi panostaa perusopetukseen huomattavasti nykyistä enemmän, mutta onnistuuko se, kun keskivertorepublikaani pelkää kuollakseen panostuksen aiheuttamia veronkorotuksia ?
Mitä me Suomessa voisimme oppia edellä kuvatusta ? Ainakin sen, että pisamenestyjän ei kannata jäädä lepäämään laakereillaan. Perusopetukseen on pakko panostaa. Sivistyksellinen tasa-arvo on arvokkainta suomalaista perinnettä. Pienen kansakunnan ei kannata näistä asioista pihdata, sillä jokaista ihmistä tarvitaan.
Jälkikirjoitus
Oheisen kirjoituksen jälkeen ilmestyi Helsingin Sanomissa juttu otsakkeella "Koulujen väliset erot halutaan kuriin"(Hesari 29.12.2011). Siinä haastatellaan opetusministeri Jukka Gustafssonia. Esille nousee mm. peruskoulujen päättökokeiden mahdollisuus. Hiukan yllättäen Gustafsson näyttää vaalean vihreää valoa päättökokeille. Yhdysvallat ei ole Suomi, mutta silti viittaisin USA:n kokemuksiin, jotka eivät rohkaise päättökokeiden käyttöönottoon. Muutoin resursseja soisi lisättävän, jos se ankeassa taloudellisessa tilanteessa on mahdollista nimenomaan oppimiserojen kasvun torjumiseksi.
Myös kriteerien asettaminen arvosanalla kahdeksan on oikein kunhan se saadaan toimimaan. Silloin loppuisi tämä arvosanojen inflaatio, jonka ainoa hyöty on, että isit ja äidit ovat voineet olla ylpeitä siitä, että pojista polvi paranee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti