Hyvinvointiyhteiskunnan tukipilari on keskiluokka. Se on hyvinvointiyhteiskunnassa niin laaja, ettei sitä mikään voi korvata nykyaikaisten yhteiskunnallisten palvelujen ylläpitäjänä. Sen takia on ymmärrettävää, että sen säilymisestä ollaan huolestuneita. Jos keskiluokka pettää, myös hyvinvointiyhteiskunta pettää.
Olen käyttänyt Yhdysvaltoja - eräänlaisena laboratoriona - erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tapahtumanäyttämönä. Tässäkin voidaan keskiluokan asemaa tarkastella amerikkalaisittain. Mitä on tapahtunut muutamien viime vuosikymmenien aikana ja mihin olemme menossa ? Yhdysvaltain kehitystä seurattaessa on silmiinpistävää, miten keskiluokan asema on rapautunut. Voidaan osoittaa, että viimeisen kolmenkymmemen vuoden aikana keskiluokkaisen amerikkalaisen kotitalouden vuosittainen tulonlisäys on ollut reaalisesti vain muutamia kymmenesosaprosentteja vuodessa. Vastaväite kuuluu, että perheiden koko on pienentynyt ja henkeä kohden tilanne ei ole näin paha. Joka tapauksessa on runsaasti keskituloisiin kuuluvia ammattiryhmiä, joiden tulot ovat reaalisesti tosiasiassa pienentyneet 30 vuodessa.
Amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoituminen on johtanut tilanteeseen, jossa köyhät ovat edelleen köyhiä ja keskituloisten ryhmä on ainakin osittain köyhtynyt (ja osittain jähmettynyt paikalleen). Työpaikkojen heikkeneminen on ollut ilmeistä: keskituloisten teollisuustyöntekijöiden ammatit ovat vaihtuneet pienituloisten palveluammateiksi. Kehityksen seurauksena myös verotulot ovat rapautuneet. Yhdysvaltain valtiovarainministeriön sivuilta löysin ainakin 60 erilaista verovähennystä. On ilmeistä, että vähennykset ovat syöneet ennestäänkin rapautunutta veropohjaa. Seurauksena on ollut valtava budjettivaje (40 % budjetista on kattamatta!) ja sitä kautta liittovaltion velkaantuminen. Rikkaat ovat tässä myllerryksessä olleet edunsaajia: palkat tai palkkiot ovat moninkertaistuneet. Tästä terveellä tavalla mielestäni muistuttaa Occupy Wall Street -liike.
Vieläkään ei ole täysin tajuttu minkälaiseen valtioriskiin Yhdysvalloissa sorruttiin Ronald Reaganin aikana, kun annettiin jättimäisiä verohelpotuksia hyvätuloisille. Tästä aiheutui jatkuvia budjettialijäämiä. Niistä ei pitänyt välittää, koska budjettiaukkojen piti hävitä suurituloisten lähtiessä käteen jäävillä varoillaan rahoitamaan erilaisia investointikohteita. Odotettua dynamiikkaa ei syntynyt, vaan budjettialijäämistä tuli pysyvälaatuisia. Keskituloisten heikkenevät tulot mitätöivät 1960-luvulla luodun hyvinvointiyhteiskunnan perustan ja ajauduttiin nykytilanteeseen.
On syytä miettiä, mitä yhteiskunnallisia vaikutuksia tällä kehityksellä on ollut konkreettisesti. Suurin menettäjä on kansanvaltainen järjestelmä. Ei ole pystytty huolehtimaan väestön hyvinvoinnin tasaisesta jakautumisesta. Keskiluokan hiipuminen on tässä ratkaisevassa asemassa. Demokraattinen järjestelmä vaatii vahvaa keskiluokkaa toimiakseen.
Viime aikojen trendi on ollut, että solidaarisesta palkkapolitiikasta on haluttu luopua myös Suomessa. Viimeisin palkkaratkaisu oli keskitetty ja eräälainen muunnos solidaarisesta palkkapolitiikasta. Entä jos yritys ei pysty maksamaan uusien sopimusten mukaisia palkkoja ? Raa’asti sanottuna se merkitsee yritystoiminnan loppumista, kuten Göstä Rehn ja Rudolf Meidner totesivat jo 1940-luvun lopulla. Palkkaratkaisu on aina liian rankka joillekin yrityksille. Järjestelmä vaatii siis paljon innovatiivisuutta, jotta uusia työpaikkoja syntyisi riittävästi poistuneiden tilalle. Laaja keskiluokka voi säilyä vain, jos yhteiskunnallisessa uudistumiskyvyssä onnistutaan.
Se, että Suomen keskiluokka on säilynyt vahvana johtuu suurelta osin siitä, että monet hyvinvointipalvelut on haluttu säilyttää universaaleina (kaikkia koskevina) palveluina. Jos palveluihin tulisi maksuluokat tai harkittavuus niin hyvinvointiyhteiskunta rapautuisi vähitellen, koska maksajat (keskiluokka !) eivät itse saisi riittävää tukea järjestelmästä. Tämä raadollisuus on syytä tunnistaa. Vain harva harjoittaa pyyteetöntä köyhien avustamista.
Tässäkin yhteydessä on syytä muistuttaa kansansivistystyön merkityksestä. Kansansivistystyö on henkistä infraa samalla tavalla kuin maantiet ja rautatiet ovat fyysistä infrastruktuuria. Perusopetus ja laajemminkin opetus on syytä säilyttää yhteiskunnan velvollisuutena. Järjestelmä on niin hyvä, että sitä ei kannata säilyttää, vaan kehittää. Vain jatkuva yhteiskunnan innovatiivinen ponnistelu pitää opetustyön relevanttina. Tämä kehitys mahdollistaa keskiluokan jatkuvan uusiutumisen.
Yksi keskiluokan menestyksen perusta on tunne oikeudenmukaisuuden tarpeesta yhteiskunnassa. Koska keskiluokka pitää yhteiskuntaa käytännössä pystyssä on sen saatava nauttia myös itse työnsä hedelmistä. Tähän ei kuulu amerikkalaistyyppinen jyrkät tuloerot salliva järjestelmä. Köyhyyttä ei pidä tietoisesti synnyttää, vaan toimia juuri päinvastoin köyhyyttä torjuen. Jos tässä onnistutaan pystytään keskiluokkaan nostamaan lisää ihmisiä, jotka elättävät itsensä ja saavat julkisesta kulutuksesta osansa. Yhdysvaltojen regressiivistyyppinen verotus tuhoaa tehokkasti keskiluokkaa. Meillä on nähtävissä samanlaisia oireita.
Kansakunnan palkkajohtajilla on suuri vastuu tulevasta. Nykyisin tuntuu johtavien tahojen iskulauseena olevan, että kansainvälisen kilpailukyvyn takia johtajien palkkoja on oltava ruhtinaalliset ja työntekijöiden palkkojen vastaavasta syystä matalia. Onneksi meillä on orastava kansainvälinen liike, jossa rikkaatkin ovat halunneet kantaa vastuunsa. Miten tätä liikettä voitaisiin laajentaa ? Suuret tuloerot ovat kaikkien osapuolien - myös rikkaiden - kannalta järjettömiä.
Yksi keskiluokkaisen hyvinvoinnin avainasia on järjettömästi poukkoilevan talouskehityksen torjuminen. Kun tavallinen ihminen on - paitsi demokraattisen järjestelmän jäsen - niin myös kuluttaja ja sijoittaja massiivisella tavalla, koskee häntä monet sellaiset vaateet, jotka aiemmin olivat vähämerkityksisiä. Tarkoitan kuplatalouden tuomaa epävarmuutta. Olen mieltynyt käsitteeseen irrational excuberance, jonka kääntäisin ”järjettömäksi kohtuuttomuudeksi” (Alan Greenspan, Robert Shiller). Kun talouden ylikuumeneminen tapahtuu ovat keskiluokkaan kuuluvat omalta osaltaan kuplan luojia. Kuplan puhkeamisen hinta lankeaa suurelta osin keskiluokan harteille. Kun suhdannevaihteluja ei voi hävittää, on sen räikeimpiä piirteitä pakko kahlita lisääntyvällä sääntelyllä. Talouden kohtuullinen sääntely on keskiluokan menestyksen ehto.
Vielä on syytä palata teollisen kilpailukyvyn tärkeyteen. Ei siksi, että palvelujen kilpailukyky olisi toisarvoista, vaan siksi, että kehittyneissä maissa on nimenomaan tapahtunut teollisen kilpailukyvyn romahtaminen. On vain harvoja poikkeuksia (Saksa, Etelä-Korea, osin Ruotsi ja Suomi). On toki muitakin. On torjuttava amerikkalainen trendi, jota kuvailin aluksi. Tässä jos missä olisi otetteva kaikki keinot käyttöön mukaan lukien yhteisöveron alennus. Vahvaa keskiluokkaa ei voi olla, jos teollisen työn merkitys dramaattisesti vähenee. Teollisen työn määrän suhteessa bruttokansantuotteeseen tulee säilyä yli kahdessakymmenessä prosentissa. Tässäkin tarvitaan kaikki se innovatiivisuus, jonka sivistysvaltio voi tuottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti