TV:stä tuli juuri Eugene Jareckin ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti Ronald Reaganista (valm. vuonna 2011). Samalla kun dokumentti jatkoi Reaganin myytin pystyssä pitämistä, se yritti osittain purkaa myyttiä. Dokumentti herätti USA:ssa suurta huomiota, mutta Hesarissa ei esitetty ainuttakaan arviota ohjelmasta. En tässä arviossani Reaganista noudattele dokumentin kulkua kuin osittain. Enemmänkin pohdin omaa suhdettani tähän mystiseen mieheen.
Kun Dwight D. Eisenhowerilta kysyttiin 1950 -luvun lopulla, mitä mieltä hän oli uusliberaalien ajatuksista hän mitätöi liikeen pelkäksi sivujuonteeksi historiassa. Hän oli oikeassa. Tuohon aikaan uusliberalismi oli pelkkä kuriositeetti. Mutta ei kulunut kuin viitisen vuotta, kun liike sai näkyvyyttä lähinnä Barry Goldwaterin presidenttikampanjan kautta. Lyndon B. Johnson kukisti kuitenkin Goldwaterin helposti vuoden 1964 presidentinvaaleissa. Uusliberaali virtaus näytti olevan tuomittu vähemmistöliikkeeksi. Tosiasssa juuri tuolloin Conservative Movement heräsi henkiin. Erityisesti Ronald Reaganin puhe A Time For Choosing Goldwaterin presidentinvaalikampanjan aikana on nostettu arvoon arvaamattomaan. Konservatiiveille se on suuri puhe, ”The Speech”.
Kuitenkin vei vielä lähes 15 vuotta ennen kuin Ronald Reaganista Kalifornian kuvernöörivaiheen jälkeen tuli maan presidentti. Taustalla olivat 1970-luvun tapahtumat, Vietnamin sodan katkerat vaiheet, öljykriisi ja monet muut tapahtumat jotka alleviivasivat Yhdysvaltain kuviteltua alennustilaa. Jimmy Carter sopi hyvin syntipukiksi ja Ronald Reagan uuden maailman käynnistäjäksi. Tässä olen käyttänyt käsitteitä konservatiiviliike ja uusliberalismi melko väljästi. Mielestäni konservatiivit ja Movement Conservatism omaksuivat uusliberaalin talouspolitiikan juuri Reaganin aloittaessa presidenttikautensa.
Myönnän, että suhtauduin alusta lähtien Reaganiin kriittisesti. En ehkä pystynyt erittelemään kritiikin perimmäisiä syitä, mutta vahva epäily jäi elämään siitä, että nyt tehdään väärää politiikkaa. Miten Reagan ilmestyi näyttämölle? Tietenkin ratsastaen sheriffin tähti rinnassa, juuri kuten Michael Moore kuvaa Reaganin sisääntuloa dokumentissaan Capitalism - A Love Story. Entinen näyttelijä hallitsi imagon luomisen keinot. Ja amerikkalaiset retkahtivat muutamassa vuodessa tähän mieheen.
Kuitenkin minulle Reagan edustaa kaikkea sitä, mikä finanssikriisissä on osoittautunut luotaantyöntäväksi. Talouden rautaisista laeista piittaamattomuus on yksi esimerkki tästä. Samaan aikaan Reaganin kanssa näyttämölle ilmestyi taloustieteen professori Arthur Laffer, joka Jareckin dokumentissa on oma lahjomaton, mutta vastenmielinen itsensä. Lafferin lahja Reaganin legendaan oli ns. Lafferin käyrä. Käyrällä Laffer pyrki osoittamaan, että verotuksen rakenne oli täysin väärin mitoitettu ja aivan liian kireä. Lafferin piirtämä käyrä johti väistämättä vaatimuksiin alentaa verotusta. Väitetysti sen piti lisätä talouden dynamiikkaa. Verotuksen tasoa laskettiinkin merkittävästi. Seurauksena oli vuosikymmenien budjettialijäämät. Harva yksittäinen tekijä on näin selkeästi symboloinut 2000-luvun talouden katastrofia. Reagan omaksui Lafferin käyrän (jonka Arthur Laffer alun perin piirsi lounaan yhteydessä servettiin !) sellaisenaan talouspolitiikkansa ja ennen kaikkea veropolitiikkansa ohjenuoraksi.
Valtiontalouden alijäämistä ei pitänyt välittää, koska talouden dynamiikka toi verokertymät riittävällä tasolla takaisin. Samaan aikaan Reagan purki sosiaaliturvaa lähinnä retoriikassa, ei käytännössä. Väliin syntyi valtava talouden alijäämien kuilu. Tällaisilla seikoilla ei näyttänyt pitkään aikaan olevan merkitystä tavallisen amerikkalaisen kannalta. Kuitenkin vääristymät verotuksessa johtivat pitkällä aikavälillä keski- ja pienituloisten tulojen jämähtämiseen paikoilleen samalla kun suurituloisten palkat nousivat huimaa vauhtia. Maksamme vasta nyt Reaganin politiikan hintaa kaikessa karuudessaan. Mikä oli siis Reaganin talouspoliittinen ”lahja” tulevaisuudelle. Se oli mielestäni valtioriski. Valtio itse otti talouden riskin alentamalla verotusta jopa dramaattisesti. Reaganin jälkeen erittäin moni maa läntisessä maailmassa omaksui velkavetoisen talouslinjan, riskitalouden, joka merkitsi vakavaa vaaraa kansakuntien vakaudelle ja kansalaisten toimeentulolle.
En ole koskaan yhtynyt niihin, jotka ovat toitottaneet, että Reagan ampui Neuvostoliiton upoksiin. Kyllä Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa. Jareckin dokumentissa ei suoraan ylistetä Reagania Neuvostoliitton kaatumisesta, mutta ei väitettä kumotakaan. Yhdysvaltain omaan talouteen sotilasmenojen lisäys jätti pysyvän jäljen. Niistä menoista ei tingitty, päinvastoin. Pulolustusmenojen paisuttaminen oli omalta osaltaan vaikuttamassa Reaganin aikana syntyneisiin alijäämiin.
Reaganin poika Ron esittää dokumentissa, että presidentin mielestä köyhyys on aina valittu ts. itseaiheutettu. Se lienee reaganomicsin avainlauseita. Ehkä vielä paljastavampi on Reaganin virallisen elämäkerran kirjoittaneen henkilön mielipide , jonka mukaan Reagan ei antautunut syvälliseen keskusteluun kirjoittamisen kestäessä ts. ei paljastanut sisintään kirjoittajalle. Ehkä tässä on perimmäinen syy pinnallisuuteen, mikä oli silmiinpistävää paitsi Reaganin aikaisessa taloudenhoidossa niin myös suurvaltapolitiikassa. Syvempi analyysi olisi paljastanut politiikan valuviat. Pinnallisuus taas sopi kannattajille, joilta saattoi puuttua kokonaan kiinnostus esimerkiksi talouden yksityiskohtiin. Haluttiin ”selkeää” presidenttiä, joka kertoo yksinkertaisin sanakääntein, miten seuraavaksi edetään.
Iran-Contra skandaali paljasti Reaganin heikon perehtymiskyvyn asioihin. Liika suurpiirteisyys kostautui. Presidenttikauden päättyminen saattoi pelastaa Reaganin oikeustoimilta.
Dokumentissa kiinnitetään ansiokkaasti huomiota Reaganin käytännön politiikan ja retoriikan moniin ristiriitoihin. Reagan esimerkiksi korotti veroja, vaikka väitti niitä laskevansa. Entä mitä on sanottava ylevästä arviosta, jonka mukaan Reaganin toimenpiteiden seurauksena ylhäältä valuu vaurautta alaspäin , kun köyhien määrä oli 7 miljonaa suurempi presidenttikauden loppuessa kuin alkaessa ? Joku kommentoikin dokumentissa ironisesti, että vaurautta tosiaankin valui - mutta vain valui - hiukan alaspäin.
Nykytermein Reagan oli populisti. Lisäksi hän oli loistava poliittinen näyttelijä, huomattavasti parempi kuin se 1950-luvun ammattinäyttelijä, joka näyttelijätyön vähetessä siirtyi mainosfilmeihin myyntitykiksi. Sellaisen ehdokkaan on varmaan vaikeaa päästä presidentiksi, joka hallitsee agendan ja samaan aikaan esiintyy myyntitykkinä kansalaisille…
Ihmiset halusivat kuulla aikuisten satuja presidentin suusta, he halusivat kuulla kaikkea sitä hyvää, mitä amerikkalaisuus on, kunhan vain toimeen ryhdytään. Yhtymäkohdat tämän päivän amerikkalaisten suhtautumiseen kansakunnan founding fatherseihin ovat ilmiselvät. Perustajaisät edustavat kaikkea sitä hyvää, joka puuttuu arjen politiikasta. Ronald Reaganilta ihmiset saivat kuulla, mitä he halusivat kuulla. Kysymys oli ikäänkuin paketista, jonka Reagan tarjosi: miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Iso hallitus ei ollut kansalaisten vapauden puolella, vaan vapautta vastaan: "hallitus ei ole ratkaisu ongelmiin, se on itse ongelma".
Entä Eugene Jareckin dokumentti, antoiko se oikean kuvan ihmisestä ja presidentistä nimeltä Ronald Reagan? Dokumentin alkupuoli kuluu Reaganin myyttiä vahvistaessa, mutta sitten yllättäen jossakin puolen välin maissa dokumentti vaihtaa kritiikille. Yllättävä käänne saa terästäytymään. Pohjavireeksi kuitenkin jää Reaganin ylistäminen, jonka kohokohtia ovat – ehkä hiukan yllättäenkin - Reaganin murhayritys heti presidenttikauden alkaessa ja presidentin vaipuminen hiljaisuuteen Alzheimerin taudin nujertamana. Kattavana johtopäätöksenä jäi mieleen, että tämä oli varmaan enintä, mitä amerikkalaiset kriittisessä mielessä pystyvät Reaganista sanomaan tällä hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti