Muutoksen on tultava

A change is gonna come lauloi Sam Cooke kansalaisoikeusliikkeen tunuslauluksi nousseessa hymnissä. Muutos on tuleva ja muutoksen on tultava !

Tällä hetkellä on vallalla poikkeuksellisen paljon tyytymättömyyttä. Tyytymättömyys kohdistuu valtaa pitäviin voimiin. Kohteena ovat rahamarkkinat, mutta myös hallitusvastuussa olevat, olivatpa he sitten vasemmalta tai oikealta. Muutosvaatimukset ovat kovia. Mistä moinen johtuu ?

Occupy Wall Street (OWS) on tunnettu jo pitkältä ajalta. Espanjalainen Indignados (suuttuneet) on uusi tuttavuus. Paljon on pohdittu sitä, mikä ohjelma liikkeillä lopulta on. On epäilty, että mitään yhteistä tavoitetta ei löydy. Kun kuuntelee esim. OWS:n toimintaan osallistuneiden mielipiteitä, sellainen vaikutelma vähän jääkin. Lisäksi osalla osallistujista on selvä tietovaje ja joukossa on paljon naiveja muutosaktivisteja. Tietenkin mukaaan eksyy myös tavallisia rähisijöitä. Monet itseään älykköinä pitävät naureskelevat liikkeelle.

Kuva on kuitenkin pinnallinen. Liikkeeseen pitää suhtautua vakavasti, sillä se kuvastaa ihmisten syviä tuntoja. Ainoa ihmetyksen aihe minulle on, miksi vasta nyt ? Nykymuotoinen kehitys sai alkunsa 30 vuotta sitten. Jo 1980- ja 1990-luvulla esiintyi raharikkaiden rehvastelua. Ja sen jälkeen tilanne on vain pahentunut. Palaan tähän hiukan myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Mistä on kysymys ? Ehkä avainkäsite on voimattomuuden tunne. Ihmiset tuntevat olevansa rahavallalle alistettuja. Tiina Kilkki toteaa Hesarin Vierakynässä (HS 11.12.2011), että protestiliikkeiden keskeisimmät huolenaiheet ovat ”poliittinen korruptio ja demokratian heikkous, koulutus- ja terveysjärjestelmän leikkaukset, globaalien rahoitusmarkkinoiden ja pankkien ylivalta sekä sosiaalinen eriarvoisuus”. Samaan aikaan Venäjällä on herätty massiivisesti vastustamaan poliittista oligarkiaa. On kuin hippiliikkeen tunnus ”there is a whole generation, with a new explanation, people in motion ” (Scott McKenzie: San Francisco) olisi palannut kaduille.

Jos hakee historiasta vertailukohteita tulee mieleen Ranskan suuren vallankumouksen aikainen ”roskajoukko”. Se on historiallinen termi, joka on ainakin 1960-luvulla mainittu kaikissa historiankirjoissa. On selitetty, että kysymys ei ollut roskajoukosta siinä mielessä, että mellakointi olisi tapahtunut mellakoinnin vuoksi ilman syvempiä tarkoitusperiä, vaan joukosta ihmisiä, jotka taistelivat kuningasvaltaa ja etuoikeutettujen ryhmien valtaa (aateli, porvaristo, papisto) vastaan. Muistan kuinka historian professori aikanaan selitti, että kysymys oli nälästä. Ihmiset tulivat nälissään ärtyisiksi ! No tämän päivän ihmiset varsinkin näissä kapinaliikkeissä eivät ole nälkäisiä, mutta muilta osin he täyttävät ”roskajoukon” tunnusmerkit: jälleen taistellaan etuoikeutettujen (rahamarkkoiden edustajat ja heidän lobbaajansa) valtaa vastaan. Samalla taistellaan uudelleen muodostuvaa luokkayhteiskuntaa vastaan, jossa nälkä ei välttämättä ole poissuljettu piirre. Ja ennen kaikkea taistellaan demokrattisten oikeuksien puolesta. Establishmentin puolustajat haukkuvat mielenosoittajia rähinöitsijöiksi eli suoraan sanottuna roskajoukoksi.

Meiltä puuttuu tällä hetkellä kilpaileva yhteiskuntajärjestelmä, joka pelkällä olemassaolollaan voisi vaikuttaa vaimentavasti yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymiseen. Sosialismi oli parhaimmillaan tällainen kilpailija. Varsinkin Nikita Hrustsovin aikainen Neuvostoliitto oli tällainen vastavoima. Minkäänlainen demokratisoitumiskehitys ei kuitenkaan saanut ilmaa siipien alle Neuvostoliitossa ja hrustsovilaisuuskin tuhoutui itse päähenkilön impulsiivisuuteen ja toivottomaan taisteluun puolueapparaattia vastaan.

Ilmassa on kuitenkin laajan liikkeen voimantuntoa. Sen konkretisoituminen vain on äärimmäisen vaikeaa. Nykyinen mielenosoituksiin perustuva toimintatapa ei riitä. Tarvittaisiin laaja-alaista järjestäytymistä. Nyt meillä olisi internet ja internetistä johdetut välineet, joilla saada joukot yhteen. Meiltä kuitenkin puuttuu sosiaalisen median organisoitumisvälineet. Tarkoitan laajemmassa mielessä kuin pelkkinä kutsuina mielenosoituksiin.

Ristiriita kulminoituu viimekädessä kansanvaltaisen järjestelmän ja rahamarkkinoiden väliseksi ristiriidaksi. Kun kaikki osapuolet. niin yksityinen kuin julkinenkin ovat lähteneet toteuttamaan uusliberaalia politiikkaa on vastustajien vaikeaa saada otetta voimakentistä. Selvää on, että mielenosoittajat ovat pettyneet kansanvaltaiseen järjestelmään. Mutta kansanvaltainen järjestelmähän muodostuu ihmisjoukoista. Miksi siis muutosta ei saada aikaiseksi ? Ehkä osuvimman selityksen antaa Robert Reich Supercapitalism - kirjassaan. Siinä hän esittää, että ihmiset ovat muuttuneet pelkistä kansalaisista (citizen, citizenship) kuluttajiksi ja sijoittajiksi. Kansalaiset ovat siis osa markkinakoneistoa, joka pirstoo kansalaisyhteiskuntaa ja joka heikentää huono-osaisista välittämistä ja moukaroi ihmisiä individualisteiseen suuntaan. Toisaalta ihmiset ovat säilyttäneet äänestäjän roolinsa - joskin heikentyneenä - vaikuttaen edustuksellisen demokratian kautta. Tästä näkökulmasta ihmisten (kansalaisten) rooli on skitsofreninen. Liian moni ihminen lähti uusliberaaliin peliin mukaan ja osa oli aivan liian välinpitämätön suhtautumisessaan tapahtuneeseen kehitykseen. Herääminen tapahtui kovin myöhään. Tarvittaisiin Yrjö Kallisen kaltaista globaalia ”unestaherättäjää” , joka masiivisesti lähtisi painostamaan valtaapitäviä. Syntyiskö demokratia tätä kautta uudelleen ?

Mitkä olisivat uuden demokratian pääpiirteet ? Millainen demokratian sisältö voisi olla, että K.J. Ståhlbergkin sen hyväksyisi ? Viittasin jo sosiaaliseen mediaan ja internetin hyväksikäyttöön. Nämä olisivat tapa saada mobilisoitua suuret ihmisjoukot nopeaan reagointiin kansalaisyhteiskunnan puolesta. Sitä ennen tarvitaan kuitenkin vakaa mielipide siitä, että kansalaisyhteiskunta on se, mitä tavoitellaan. Uusi demokrata tarvitsisi tuekseen uusimuotoiseen oppimiseen perustuvan järjestelmän, jossa olisi voimassa sivistyksellinen tasa-arvo. Peruskoulu tulisi kytkeä elimellisesti uuden demokratian koulutukseen. Järjestelmän tulisi perustua tietoon. Tarvitaan uusi lukutaito. Viimeaikojen kehityksen vavahduttavin piirre on ollut se, että tieto syrjäytyy mielipiteen edestä. Olemme siis edenneet päinvastaiseen suuntaan ! On todella pitkän aikavälin kysymys saada uusi ajattelutapa voimaan ja saada se kuljetettua koko ikäluokan läpi sekä toistaa se ikäluokasta toiseen aina päivittäen välillä.

Uuden demokratian siemenet tulisi kylvää eduskuntatyöhön . Pitäisikö kansanedustuslaitokseen yhteyteen perustaa perehdyttämisinstituutti, joka toimisi online-pohjalta koko edustajan uran ajan ? Sillä voitaisiin ehkä varmistaa, ettei perehtymättömmyys johda virheisiin. Erheettömyyttä ei pidä jättää pelkästään virkamiestena varaan.

Uuden demokratian on pakko olla välillinen, sillä suurelta joukolta ihmisiä puuttuu riittävä tieto yhteiskunnallisista olosuhteista. Täysin suora demokratia johtaisi mielipidekanavien joutumiseen populististen ääriliikkeiden haltuun, joilta tavalliset kansalaiset poistuisivat inhoa tuntien. Miten siis välillisyys toimisi suodattavana elementtinä ilman, että kansalaiset kokisivat sen sensuurina ? Yksi vastaus voisi olla tämä: ei kannata sulkea pois välitöntä vaikuttamista, vaan siitä voisi tehdä demokrattista päätöksentekoa tukevan elementin.

Kaikkialle tunkeva lobbaus, joka on sofistikoidumpi versio korruptiosta saa yhä suuremman roolin politiikassa. Yhdysvallat on jo käytännössä menetetty. Uuden demokratian tulisi pystyä torjumaan korruptiota nykyjärjestelmää paremmin. Ainoa mahdollisuus on tehdä poliittisesta toiminnasta nykyistä avoimempaa ja alistua pidemmälle viedylle kontrollille koskien sidonnaisuuksia.

Amerikkalaisessa käytännössä, jossa ainoastaan rikkailla on mahdollisuus päästä kongressiin on demokratiaa murentava vaikutus. Rikkaat ajavat rikkaiden etuja. On kuitenkin merkkejä vastuuntoisten rikkaiden liikkeestä. Sellaista tarvitaan, sillä demokratialiikettä vastaan on tultava ”ylhäältä”.

Kansanedustajan palkkaa tulisi nostaa tehtävän houkuttelevuuden lisäämiseksi. Tässä kohtaa ei kannata kursailla.

Uuden demokratian tulee olla kansainvälisempi kuin nykyinen kansallisvaltioihin perustuva järjestelmä. On oikastaan yllättävää, etteivät uudet demokratialiikkeet ole olleet ylikansallisia nykyistä enemmän. Ei riitä, että pidetään yhteyttä ja mielenosoitukset jollain tasolla koordinoidaan.

Kuten tästä huomataan suljen kaikenmallisen diktatuurin (mukaan lukien oligarkiaan ja ”valistuneeseen diktatuuriin” perustuvat järjestelmät) pois vaihtoehtojen joukosta. En muista historista ainuttakaan valistunutta diktaattoria, joka olisi pysynyt valistuneena.