Puolijulkinen asuntorahoitusyhtiö Fannie Mae perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1938. Sen tehtävänä oli tuoda leveämmät hartiat amerikkalaiselle esikaupunkialueiden rakentamiselle lainarahalla. Oli selvää, että kun Frank Lloyd Wrightin unelma kymmenien neliökilometrien ”omakotimatoille” suurkaupunkien lähistöllä alkoi toteutua tarvittiin muutakin kuin pelkkää pankkilainarahoitusta. Fannie Maen tehtävänä oli ostaa pankeilta asiakkaalle myönnetyt lainat, arvopaperistaa ne ja myydä markkinoilla. Tämä järjestelmä toimi kymmeniä vuosia hienosti. Toki luottotappioita tuli, mutta niitä kertyi tasaisesti 5 % asunto-lainakannasta. Tämä oli helppoa leipoa sisään lainoitusjärjestelmään.
Jos nyt hypätään 2000-luvulle niin eikö periaate ollut aivan sama asuntorahoituksessa kuin Fannie Maella 1930-luvulta alkaen eli asuntolainat arvopaperistettiin ? Niin olikin, mutta tuote, subprime-laina oli aivan toisenlainen. Lisäksi lainavivutuksen keinot olivat aivan toista luokkaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tässä uudessa ympäristössä Fannie Mae ja sen sisaryritys Freddie Mac pyrkivät omaksumaan uudet menetelmät huonoin tuloksin. Seurauksena oli katastrofi molemmille, ne joutuivat liittovaltion haltuun.
Ja tarina alkaa…..
Elettiin kesää 2002. Köyhä, työtön, lukutaidoton James Redfoot oli vastaanottanut lainanvälittäjän murjuunsa. Lipeväkielinen lainakauppias puhui nopeasti Jamesin koukkuun. Tiheällä präntätyn sopimisehtotekstin broukkeri luki nopeasti kursorisesti ja homma oli sillä selvä. Pistettiin nimi alle, itseasiassa vain puumerkki, ja kaikki näytti olevan kunnossa. Jameksesta oli tullut asunnonomistaja läheisellä esikaupunkialueella.
Laina oli muotoa 2 + 28 vuotta, eli ensimmäiset pari vuotta olivat ns. vapaavuosia. Lisäksi George Bush oli antanut 7000 dollarin lahjan eli käteismaksualennuksen liittovaltion säätämällä lailla, joka kantoi hienoa nimeä: ”American Dream Downpaymet Act”. Tähän saakka kaikki hyvin. Yksi ongelma kuitenkin oli: James oli rahaton. Siitä selvittiin aluksi sillä, että pankki antoi toiset kaksi vapaavuotta. Samalla lainasumma tarkistettiin ylöspäin, olivathan asuntojen hinnat nousseet 12 % viimeisen 12 kuukauden aikana.
Ongelmat alkoivat siitä, kun Jameksella ei vieläkään ollut kuin tilapäistöitä. Niinpä hän oli kiipelissä lainanlyhennysten kanssa. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Asuntojen hinnat olivat juuri tuohon aikaan kääntyneet laskuun. Ei, vaan ne romahtivat ! Sattumalta James asui juuri sellaisessa osavaltiossa, jossa asuntolainasta pääsi irti pudottamalla asunnon avaimet pankin potilaatikosta sisään. Tämä jingle-mail merkitsi sitä, että James vapautui asuntolainakurjuudesta ja palasi toisenlaiseen kurjuuteen nimittäin vanhaan asuntomurjuunsa.
Mutta tässä vaiheessa laina oli jo lähtenyt elämään omaan elämäänsä. Broukkeri oli kiikuttanut lainan pankkiinsa, jonka palkkalistoilla hän oli ja nosti bonuksen tehdyistä lainakaupoista. Pankki ei säilyttänyt lainaa itsellään, sillä pankin johtajalla oli herännyt epäily asiakkaan maksukyvystä. Ennen vanhaan laina olisi pidetty pankin taseessa niin kauan, kunnes asiakas maksoi sen takaisin. Nyt oli paljon modernimmat keinot. Pankki myi lainan perustamalleen varjopankille eli SPV:lle (Special Purpose Vehicle). Ja tämä Jersey-saarille perustettu pankki arvopaperisti lainan ensin yhteen kertaan ja sitten toiseen kertaan samalla sekoittaen siihen opinto- ja autolainoja. Syntyi strukturoitu arvopaperi CDO. Tämän moninkertaisesti sekoitetun pakan pankki onnistui myymään irlantilaiselle eläkevakuutusyhtiölle luvaten 10 prosentin tuoton. Pankki oli varmistanut lainan tuoton luottoluokitusyhtiö Fitchillä, joka ilmoitti arvopaperiryppään, jossa asuntolainamme oli, peräti AAA -luokkaan. Tosin kukaan ihminen ei ollut käsitellyt luottoa, vaan luokitus hoidettiin varjopankin ja Fitchin välillä teollisesti tietokoneella samoin kuin tuhannet muut luokitukset. Sijoittaja iloitsi helposta tuotosta, kyllä amerikkalaiset osaa !
Elettiiin kesää 2006. Juuri silloin alkoi asuntohintojen romahdus. Tätä ei pitänyt tapahtua. Alan Greenspan ja George Bush olivat vakuuttaneet, ettei vaaraa ollut. Bush oli laukaissut suustaan seuraavan ikimuistettavan lausahduksen: ”Jos asuntojen hinnat ovat liian korkealla, niitä ei osteta !” Case-Shillerin indeksi tosin osoitti, että asuntojen hinnat eivät hyvin pitkällä aikavälillä (jopa 1800-luvulta lähtien) olleet nousseet reaalisesti. Vain inflaation sai kuitattua. Mutta mitäs pienistä, tiedemiehetkin ovat erehtyväisiä. Tämähän ei ollut kupla, vaan asuntojen hintojen nousu oli todellista !
Mutta mennäänpä takaisin Jamesin lainaan, joka oli alkanut elää aivan omaa elämäänsä. Syntyi velkadeflaatiotilanne. Asuntolainamyrkky oli jäämässä käsiin, sillä lainasumma ylitti asunnnon arvon. Mutta ei hätää. Varjopankki oli jo ennalta vakuuttanut lainan maailman suurimmassa vakuutusyhtiössä AIG:ssä. Ainakin jotain saisi takaisin, jos romahdus jatkuisi ! AIG ei aikaillut, vaan muodosti tulenarasta vakuutuksesta CDS-johdannaisen, jonka myi markkinoille. Pankki joka oli alun perin myöntänyt lainan teki vielä viimeisen tempun eli löi vetoa markkinoilla sen puolesta, että laina-arvopaperin hinta romahtaa. Olihan se alunperinkin epäillyt, että jotain ikävää tapahtuu.
Kun omaisuusarvojen romahdus sitten tapahtui alkoi katastrofi keriytyä loppupäästä alkuun tuhoisin seurauksin. Mikään ei pelastanut asunnon arvoa, joka oli ehtynyt olemattoman pieneksi arvopaperiruljanssissa.
Tappiot muodostuivat karvaaksi kalkiksi monelle taholle. AIG joutui 80-prosenttisesti liittovaltion haltuun. Vakuutukset menettivät arvonsa, kun asuntojen hinnat romahtivat. Sijoittaja oli tehnyt kasapäin vastaavia sijoituksia ja joutui Irlannin valtion bail-outin kohteeksi. Suomalaiset veronmaksajat ihmetttelivät pitkän ketjun päässä, mihin tässä oikein joudutaan. Lainan myöntänyt pankki joutui liitovaltion syyniin ja pelastettiin veromaksajien rahoilla. Pankit kaikkialla rupesivat epäilemään toisiaan. Kysymys kuului paljonko naapuripankilla oli hötölainoja taseessaan. Pankkien välinen rahaliikenne romahti epäluottamuksen paineessa. Kansantaloudet syöksyivät taantumaan, veronmaksajat kutsuttiin talkoisiin. Ja James ihmetteli murjustaan, mitä oli oikein tapahtunut...
Ja tarina päättyy….
Mitä tapahtui ? Tapahtumaketju voidaan rekonstruoida seuraavasti. Muodostui pitkä ketju lainansaajasta investoijaan. Välissä oli pitkä sumea vyöhyke, jonka läpi ei nähnyt. Sijoittajalla ei ollut mitään todellista mahdollisuutta selvittää, minkä arvoinen arvopaeri oikein oli. Oli luotettava luottoluokittajaan arvioon. Niin arvioon ! Myöhemmin kongressin kuulusteluissa sanaa ”arvio” sitten korostettiinkin yli kaiken. Se oli luottoluokittajien alibi. Erikseen on sitten arvioitava, miten korruptoitunut oli pankin ja luottoloukittajan suhde. Sitä selvittää edelleen Yhdysvaltain oikeusministeriö.
Ketkä olivat tässä ketjussa rehellisimmät ? Varmaankin köyhä, mutta hyväuskoinen lainansaaja ja varoissaan oleva, mutta hyväuskoinen sijoittaja. Väliset toimijat olivatkin sitten varsinaisia pyramidihuijauksen rakentajia. Parhaimman kuvauksen muodostuneesta ketjusta antaa Le Monde-lehden taloustoimittaja Frederick Lordon, joka kirjassaan Rahamyllyt kuriin sanoo ketjua varmistusjärjestelmäksi. Ja toden totta, ketjussa kaikki varmistivat toisiaan (pankki laski varjopankin varaan, varjopankki vakuutuksen varaan, sijoittaja luottoluokittajan varaan jne), joka paradoksaalisesti johti siihen, ettei kenenkään kannattanut luottaa kehenkään. Miksi varmistussysteemi petti ? Mielestäni siksi, että se todellisuudessa oli vastuunsiirtojärjestelmä. Kaikki osapuolet välttelivät mustaa pekkaa siirtelemällä sitä toisilleen.
Miksi Fannie Mae epäonnistui ? Vanhassa maailmassa Fannie Mae pärjäsi, uudessa ei. Fannien heikko johto ja eksoottiset rahoitusinstrumentit, joita se ei hallinnut johtivat turmioon. Tietenkin myös George Bushin painostus, jolla hän teki Fanniesta uusliberaalin omistajuusyhteiskunnan välikappaleen, oli avainasioita. Sääli, sillä niin hyvää työtä Fannie oli tehnyt kymmeniä vuosia.
Koko kaaoksen keskellä maailma muuttui. Tavaratuotantoon ei kannattanut enää sijoittaa, tuotto oli liian pieni. Sijoitettiin rahateollisuuteen. Eivät sijottajat finanssikriisissä oikeastaan sijoittaneet asuntoihin, autolainoihin tms., vaan omistusarvojen arvopapristettuihin muotoihin ja luottojohdannaisiin.
Ehkä on vielä syytä nostaa erikseen esille suurin onnistuja asuntolainahuijauksessa eli Goldman Sachs. Goldmanin menettely asuntoluottojen arvopaperustamisessa oli viheliäistä. Samalla kun se peri AIG:ltä korvauksia subprime luottoihin sidotuista romahtaneista arvopapereista se myi lyhyeksi (shorttasi) eli käytännössä löi vetoa arvopapereiden arvon menetyksen puolesta. Näin se sai aikaan pihtiliikkeen, jolla se pumppasi rahat pois subprimekriisistä.
Milton Friedman, joka innosti ihmisiä ahneuteen olisi varmaan kalvennut näiden finanssihirviöiden edessä, jos vielä eläisi. Financial Industrial Complex (Wall Street) käyttää kaikki keinot vesittääkseen Obaman vaivoin kongressissa läpiajaman sääntelyn. Sääntelyn on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2012, ellei…..
Kolmekymmentäluvulla riitti kansallinen säätely, kun riittävän moni maa ryhtyi säätelytoimiin. Nyt se ei enää riitä, tarvitaan globaalia sääntelyä kiinteistö- ja muiden kuplien torjuntaan.
Arkihimedes jätti historiaan kertomuksen, että jos hänelle annattaisiin tarpeeksi pitkä vipu ja kiintopiste niin hän vääntäisi maapallon radaltaan. Nyt nämä yliopistoista valmistuneet ihmiset, joiden olisi pitänyt siirtyä rahamarkkinoiden sijasta luonnontieteiden maailmaan jatkamaan Arkhimedeen työtä, yrittävät kaikkensa saadakseen vivutusinstrumenteilla maapallon raiteiltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti