Viime aikoina on syntynyt poliittista liikehdintää, josta osa on aivan tavanomaista poliittisten asemien hakua. Mukana on kuitenkin koko demokraattista järjestelmää koskevaa muutospainetta , johon on syytä kiinnittää huomiota.
Pyrin ohessa erittelemään kahta tunnistamaani vaihtoehtoa, joista toinen on yhteiskunnallista/ideologista muutosta korostava ja toinen kuvaa poliitikon oman edun ajamista jonkin ylevämmän tavoitteen varjolla.
Helsingin Sanomien haastattelussa (”Harkimon liike ei tarjoa mitään uutta”/22.4.2018) tutkija Isak Vento kiinnitti huomiota muutamiin aivan oleellisiin asioihin. Hän korosti kokoomuksen oikealta puolelta puuttuvan puolueen, jota aukkoa on pyritty täyttämään useita kertoja viimeisten kymmenien vuosien aikana. Olen itsekin kiinnittänyt huomiota asiaan useita kertoja näissä kirjoituksissa. Kokoomuksen oikealle puolelle perustetuissa poliittisissa rakennelmissa kysymys on ollut politiikan marginaalisista ilmiöstä, ei valtavirrasta. Pääosin oikeistoryhmittymät ovat tyytyneet toimimaan olemassa olevien vanhojen puolueiden sisällä.
Vento osuu oikeaan sanoessaan, että ”oikeistoliberaaleille on … tyypillistä, että he eivät tunnista omien ajatustensa ideologisuutta”. Korostetaan ”aatteellista sitoutumattomuutta”, vaikka tosiasiassa on kysymys ideologisesta sitoutumisesta puhtaimmillaan.
Yksilöllistyminen näkyy äänestävissä kansalaisissa, miksei siis näkyisi myös poliitikoissa. Tämä kehitys on omalta osaltaan luonut tilaa uusille poliittisille liikkeille. Kysymys on kaksipiippuisesta jutusta. Toisaalta on todellinen tarve synnyttää uusia poliittisia suuntavaihtoehtoja. Toisaalta taas kysymys on yhteiskunnallisesta viikunanlehdestä taustalla olevien itsekkäiden pyyteiden peittämiseksi.
Kun ajattelee Harkimon Liike Nyt -manööveria (jonka tarkoituksena on aloittaa poliittinen työ uudelta pohjalta), tulee mieleen Harkimon epäonnistunut pyrkimys päästä esille kokoomuksessa ja seurauksena halu perustaa oma ryhmä, koska kokoomusryhmää johdetaan väitteen mukaisesti itsevaltaisesti. Minulle tulee mieleen, että Harkimo haluaa laajentaa päätöksenteon pohjaa, mutta siten, että hän toimii itse joukkojensa johdossa. Kun sillanpääaseman laajentaminen ei onnistunut kokoomuksessa, perusti Harkimo oman ”liikkeen”.
Ylevät tarkoitusperät saattavat olla melkoista savuverhoa, kun taustalla on oman edun/kannatuksen maksimoiminen. Jätän toki sen mahdollisuuden, että olen väärässä.
Tapaus Kaj Turunen sisältää yhtymäkohtia tapaus Harkimoon. Turunenkin pyrki perustelemaan eroamistaan sinisistä politiikkasyillä (sillä, että hänen poliittinen kotinsa on luontevasti kokoomuksessa), ja väheksymään henkilökohtaisia ambitioita. Tuntui kuitenkin siltä, että Turusen liike oli henkilökohtainen pelastautumisoperaatio: sinisissä näytti odottavan umpikuja seuraavissa vaaleissa.
Turusen tapauksessa näkyi selvästi median halu saada skuuppeja. Hallituksen joutuminen kriisiin osoittautui vahvasti liioitelluksi. Sen sijaan eri osapuolet käyttivät tilaisuutta hyväkseen nostaakseen omaa poliittista profiiliaan propagandistisesti. Tapaus muuttui yhden poliitikon puolueen vaihtamisesta tragikomediaksi, jossa näyteltiin loukkaantunutta puolin ja toisin. Epäuskottavuus taisi sataa Harkimon laariin.
Yksilökeskeisessä vallankäytössä politiikan tekeminen näyttäytyy usein keskeisen ajatuksen puuttumisena. Paljastuu, että keisarilla ei ole vaatteita. Ei ole mitään yhteiskunnallista johtoajatusta, vaan pelkästään yksilö omine kunnianhimoisine tavoitteineen. Kysymys on vaalien läheisyydestä, mutta myös nykyaikaisen politiikanteon lyhytjänteisyydestä: tulosten saamisen nimissä kaikki keinot ovat käytössä.
Elina Lepomäen kaltainen poliitikko yrittää toteuttaa omia kunnianhimoisia (ja vallanhaluisia) päämääriään puolue välikappaleena. Tavoitteet ovat niin radikaaleja, että on helppo sanoa, että ne eivät toteudu. Meneillään on joidenkin suhteellisen harvalukuisten tahojen kilpajuoksu Suomen myllertämiseksi tunnistamattomaksi.
Tietenkin on mahdollista, että Lepomäki perustaa samanhenkisten kanssa markkinaliberaalin puolueen. Tavalliset ihmiset kaipaavat paitsi uudistuksia niin myös turvallisuutta ja viimeksi mainittu oikeistoradikaaleilta unohtuu.
::::::::::::::
Verkossa tapahtuva vaikuttaminen on usein esitetty todellisena sisällöllisenä vaihtoehtona vanhalle poliittiselle suoravaikuttamiselle (”torilla tavataan”), mutta loppujen lopuksi kysymys ei ole mistään paradigman muutoksesta politiikan sisällöissä vaan teknisen välineen korostumisesta esimerkiksi viestinnässä.
Todelliset politiikan muuttamisen keinot ovat olleet loppujen lopuksi vähissä. Edustuksellinen demokratia on edelleen vahva väline demokratian toteuttamisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti