Tein aikoinani sivulaudaturtyön otsakkeella ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Tänä päivänä, kun kylmä sota lehtien ja joidenkin asiantuntijoidenkin mielestä pakkaa uudelleen päälle, on aiheellista palauttaa mieleen vertailukohtia menneiltä vuosikymmeniltä.
Kylmän sodan lähtökohtana voidaan pitää toisen maailmansodan aikaisten liittolaisten, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen, ajautumista toisille vastakkaisiin leireihin. Itse asiassa näistä kahdesta valtiosta tuli idän ja lännen sotilasliittojen johtavia maita. Natsi-Saksan häviön seurauksena liittoutuneet etenivät kahdelta puolelta (ja vielä etelästäkin) kohti Keski-Euroopan ydinalueita kuristaen pihteihinsä häviöön tuomitun Saksan. Kumpikaan pääosapuolista ei hellittänyt otettaan alueista, joille joukot olivat edenneet. Toimintatavat miehitysalueilla toki poikkesivat toisistaan.
Oliko kylmässä sodassa kysymys ideologisesta taistelusta vai puhtaasta valtapolitiikasta? Kieltämättä osittain ideologiasta. Neuvostoliitto halusi edistää sosialismin leviämistä ja Yhdysvallat kapitalismin, mm. Marshall-avun välityksellä. Kuitenkin puhdas valtapolitiikka löi ideologisten pintakerrosten läpi tuon tuostakin.
Neuvostoliiton hallitsema itäblokki oli sotilaallisesti ankarassa otteessa ja mitä pidemmälle aika kului, sitä vastentahtoisempaa Itä-Euroopan liittolaisten alistuminen Neuvostoliiton tosiasialliseen miehitykseen ja pakkososialismiin oli.
Yhdysvalloille oli äärimmäisen tärkeää saada läntinen Eurooppa sidotuksi osaksi amerikkalaista kapitalismia, vaikka mielien valtaaminen tapahtuikin vapauskäsitteen nimissä. Euroopassa syntyi vasemmistolaisia ja uusvasemmistolaisia demokraattisia liikeitä, mutta nämä eivät heilauttaneet pääsuuntaa.
Neuvostoliiton tilanne on monimutkaisempi, joskin tavanomaisessa puheessa Neuvostoliiton käyttäytyminen selitetään sosialismin levittämisen funktiona.
:::::::::::::::::::
Yhdysvaltojen ja Venäjän (Neuvostoliiton) historiat poikkeavat toisistaan muun muassa sillä tavoin, että Venäjän syvämuistiin ovat monet valloittajakansat syövyttäneet pelon jäljet. Yhdysvallat vallattiin pala kerrallaan länteen edeten eikä sen mannermaata ole tosiasiallisesti uhattu edes kummassakaan maailmansodassa. Yhdysvalloille on ollut ominaista tietty itseriittoisuus, onhan se säästynyt miehittäjien ikeeltä.
Käytän tässä lähestymiskulmana vanhaa kylmän sodan diplomaatti George F. Kennanin 1940-luvun lopulla - toisen maailmansodan jälkitunnelmissa - esittämää tulkintaa Neuvostoliiton tosiasiallisesta luonteesta. Mielestäni näissä arvioissa ei tänä päivänäkään ole kovin paljon korjailtavaa.
Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Neuvostoliiton politiikka on Kennanin arviossa konservatiivista: Neuvostoliitto, päinvastoin kuin Hitlerin Saksa, ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ….. ei ota tarpeettomia riskejä”. Näkemys oli realistinen jälkikäteenkin nähtynä: Neuvostoliitto operoi kylmän sodan aikana lähes pelkästään toisessa maailmansodassa valtaamillaan alueilla. Se kannusti - joskus asetoimituksin - sosialismin levittämiseen, mutta huonoin tuloksin.
Kennan jatkaa:
”Marxismista tuli viikunapuunlehti heidän moraalinsa ja säädyllisyytensä suojaksi…. Teesi tarjoaa oikeutuksen Venäjän valtion sotilaallisen mahdin ja poliisivallan kasvulle….
Kennan varoitti jo tuolloin kommunistihysteriasta: ”Olen vakuuttunut, että meidän maassamme olisi tänään paljon vähemmän Neuvostoliiton vastaista hysteriaa, jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit”. Tällä Kennan tarkoitti sitä, että Neuvostoliitosta ei saisi antaa kuvaa, joka pelottaa ihmisiä, vaan päinvastoin hallituksen tulee antaa realistista tietoa Neuvostoliitosta.
Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”
Kennan halusi Neuvostoliittoa kohtaan omaksuttavan tiukan politiikan, myönnytyksiä ei kannattanut tehdä, sillä kaikissa tapauksissa vain maan ulkovaltoihin kohdistama uhka pystyi pitämään hallituksen vallassa. Kennan totesi, että Neuvostoliitto suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne. Aiemmin pelko kohdistui vihamielisiin Neuvostoliittoa (Venäjää) ympäröiviin kansoihin. Nyt turvallisuutta uhkasi taloudellisesti ylivoimainen länsi.
Kennanin Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista aktivoitumista? Nämä kaksi suuntausta olivat jatkuvasti vastatusten, joskin sotilaallinen vaihtoehto oli vahvemmilla.
Lähestulkoon kaikki nykypäivän Venäjän politiikasta voidaan johtaa Kennanin päätelmistä. Ohessa esitän Kennanin teesit vielä luettelona siten, että olen korvannut Neuvostoliiton sanalla Venäjä:
1) Sotateollisuuden ja armeijan vahvistaminen. Sisäpolitiikassa oppositio tukahdutetaan. Ulkopuolisille annetaan kuva Venäjän mahdista.
2) Venäjän vaikutusvaltaa maan rajojen ulkopuolella pyritään lisäämään.
3) Osallistutaan vain sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaan, joista voi olla hyötyä.
4) Kehittyvissä maissa (Kennan: siirtomaissa ja alikehittyneillä alueilla) luodaan tyhjiöitä, jotta solutus kävisi mahdolliseksi.
5) Venäjä luo siteitä maihin, joissa on mahdollista vastustaa länttä.
6) Venäjä pyrkii liittämää vaikutuspiiriinsä kuuluvat alueet taloudellisesti tiukasti itseensä.
Likipitäen kaikki em. kohdat ovat nykyisin Venäjän agendalla tuoreistettuna ml. hybridisodankäynti ja kyberuhka. Ehkä puutteellisimmaksi strategian nykytoteutus on jäänyt kehittyvissä maissa, missä Kiina on selvästi ottanut vanhan Neuvostoliiton roolin – ja ilmeisen menestyksekkäästi.
Kun Venäjällä ei enää ole ”kommunismin viikunapuunlehteä” toimenpiteidensä suojana 2010-luvulla, se tarvitsee Putinin opin mukaisesti moraalisesti ylivoimaisen, kristinuskoon perustuvan elämäntavan – ja liberalismin vastaisuuden - johtotähdekseen. Sergei Lavrov on tulkinnut eräässä puheessaan putinilaisuutta hyvin määritelmällisesti (lainaus on omasta aiemmasta blogikirjoituksestani): ”Lavrov jatkaa ….. ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on (paheksuttava) jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisten liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.
Venäjällä on nyt Putinin opin mukaan aktiivinen rooli vanhan kristillisyyden palauttamisessa.
Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.
Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhteellisen samansisältöisiä asioita.”
Mitä tästä sanoisin nyt?
En kiirehdi irtisanoutumaan Putinin ja Lavrovin asenteellisista oletuksista, vaan yritän ymmärtää jotakin tästä argumentoinnista. Nimittäin, kyllä George Bush nuoremman ristiretki toisuskovaisia vastaan Irakiin vuonna 2003 oli selkeä liberaalin demokratian vientiyritys idealistisessa hengessä. Olen tuominnut tämän epätoivoisen läntisten arvojen vientiyrityksen alusta lähtien ja aion pitäytyä mielipiteessäni. Seuraukset ovat olleet kauhistuttavat: pahat diktaattorit on kaadettu, mutta tilalle on saatu vielä pahempaa: maailmanlaajuinen terrori.
Molemmat, sekä Yhdysvallat että Venäjä ovat ottaneet ”tehtäväkseen” eräänlaisen vanhaan 1800-luvun amerikkalaiseen ”Manifest Destinyyn” verrattavan kohtalonuskoisen päämäärän toteuttamisen. Yhdysvalloissa se on vääntynyt Trumpin aikana osin sisäänpäin kääntyneeksi strategiaksi, jolla suojaudutaan ulkovaltojen "Amerikkaa hyväksikäyttävää" vaikutusta vastaan. ”Manifestiksi” on muotoutunut suojautuminen pahalta maailmalta erilaisin kauppa- ym. poliittisin keinoin.
Uuden kylmän sodan pontimena on molempien suurvaltojen tuntema ylemmyys muihin kansoihin nähden. Tästä olen käyttänyt vanhaa nimeä ”ekseptionalismi”, kansakunnan ainutlaatuisuus. Nokittelu tapahtuu Yhdysvaltain ja Venäjän välillä, mutta asetelmaa uudessa kylmässä sodassa vaikeuttavat Kiinan ja EU:n halu päästä palaselle vaikuttamisen voimakentässä. Niiden lähestymistapa on pragmaattisempi, ei maailmoja syleilevän mahtipontinen.
Naton laajentumisesta 1990-luvulla on paljon kiistelty: millä ehdoin se tapahtui? Antoiko Mihail Gorbatsov tosiasiallisen suostumuksen sille? Mitään kirjallista sopimusta ei tehty, mutta suullisesti annettiin lupauksia. Venäläisille jäi käsitys, että Nato ei laajennu entisten itäblokin maiden alueelle. Kun niin kuitenkin tapahtui, Venäjä on ollut tästä katkerana. Toisaalta on nähtävä, että Itä-Euroopan maat hakivat aktiivisesti turvaa Natosta arvioidessaan, että jossakin vaiheessa Venäjä muuttuu niille uhaksi.
Lännen laajentuminen Venäjän rajoille sai tylyn lopun, kun puhkesi Ukrainan konflikti: Venäjä oli päättänyt, että Naton (ja EU:n) eteneminen pysäytetään Ukrainan rajoille.
Kysymys koko tapahtumasarjassa on siitä, että Vladimir Putin on katsonut entisten Neuvostoliiton alueen maiden itsenäistymisen geopoliittiseksi katastrofiksi. Venäjälle on jäänyt väistyvän suurvallan rooli. Tavoitteeksi on asetettu ainakin jossain muodossa uuden Jaltan sopimuksen aikaansaaminen etupiireineen.
Venäjän politiikkaa ohjaa pelko joutua hyökkäyksen kohteeksi. Fasismin nousun uhkaa nähdään kaikkialla, myös siellä, missä sitä ei ole. On vaikeaa arvioida, kuinka paljon tässä pelossa on aitoa hyökkäyksen kohteeksi joutumisen pelkokerrointa, ja kuinka paljon puhdasta sotilaallisen varustautumisen perustelua.
Venäjä on ahkerasti hakenut kompensaatiota aluemenetyksilleen pyrkimällä takaisin globaaliksi suurvallaksi, osittain siinä onnistuen. Venäjä otetaan huomioon nykyisin erilaisissa strategisissa asetelmissa esimerkiksi Lähi-idässä.
::::::::::::::::::::::::
Vanhan kylmän sodan alkamisajankohdaksi on määritetty vuosi 1945 ja taitekohdaksi sosialismin romahtaminen vuonna 1989 tai Neuvostoliiton romahtaminen vuonna 1991. Näin nykyhistorian suuriksi vedenjakajiksi on saatu vuodet 1815, 1914, 1945 ja 1989.
Voidaan esittää kysymys kuuluuko vuosi 1989 joukkoon. Sosialismi kyllä romahti, mutta monet muut asiat säilyivät. Venäjä koki yhden historiansa lukuista alennustiloista, mutta on toipunut maailmanpoliittiseksi vallankäyttäjäksi ydinaseen turvin. Sen asema ei romahtanut sosialismin myötä pitkäksi aikaa. Nato ei myöskään poistunut mihinkään ja Kiinan nousu ajoittui aikaan ennen vuotta 1989.
Uuden kylmän sodan on joissakin arvioissa katsottu alkaneen vuonna 2014 Ukrainan konfliktista (muitakin vaihtoehtoja on esitetty). Kylmästä sodasta vapaata aikaa oli siis vain neljännesvuosisata. Erona vanhaan kylmään sotaan on, että nyt jännitys on kasvanut ”rintamailla” Naton ja Venäjän välillä eli Euroopassa, kun taas vanhassa kylmässä sodassa sodaksi saakka kuumenemiset tapahtuivat ns. kehitysmaissa.
Kylmän sodan selittämisen ytimessä on keskinäinen pelko ja väärinymmärrys. Kysymys on eräänlaisesta spiraaliteoriasta, koska kylmä sota perustui (ja perustuu) siihen, että osapuolet eivät ole tajunneet toistensa rajoitettujen tavoitteiden luonnetta, vaan ovat vastanneet niihin kuin ne olisivat olleet suoranainen uhka omalle turvallisuudelle.
Tässä mielessä uusi kylmä sota alkaa muistuttaa pelottavalla tavalla vanhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti