Puolueiden murros: politiikkaa ilman ideologiaa?

Puuttuuko Suomesta oikeistolainen markkinaliberalismia edustava puolue vai onko politiikan tuulenvire itseasiassa kääntymässä markkinaliberalismia vastaan? Molemmat suuntavaihtoehdot ovat nyt nähtävissä. Suomessa on nykyisiä tai entisiä poliittisia tahoja, jotka etsivät uutta poliittista kotia irtauduttuaan vanhasta ideologisesta taustastaan.

Onko tässä jotain omituista? Ei suoranaisesti. Aina on ollut kunnianhimoisia poliitikkoja, jotka eivät ole saaneet poliittisia ambitioitaan tyydytetyksi siinä ympäristössä, jossa toimivat tai sitten ovat lakanneet uskomasta aiemmin tärkeinä pitämiinsä asioihin.

Kysymys ei ole tietenkään pelkästään politiikan toimijoiden ymmällä olosta. Problematiikkaan liittyy myös monien kansalaisten vieraantuminen poliittisesta ympäristöstä.

:::::::::::::::::::::::

Politiikan uudistaminen ei ole helppo tehtävä. Tulee tunne, että politiikka on tempaistu pois kansalaisryhmien käsistä ja ”jätetty” (poliittisen) eliitin huoleksi samalla kun kansalaisten vastenmielisyys eliitin valta-asemaan on kasvanut. Yhteiskunnalliset asioiden harrastamien on osoittautunut vaikeaksi ja osa on hyljännyt kokonaan ajan seuraamisen. Asioiden vaikeaselkoisuus aiheuttaa suuttumusta ja koko ”vanhojen puolueiden” politiikan mitätöimistä. On haluttu yksinkertaista (tai pikemminkin yksinkertaistettua) populistista vaihtoehtoa. Halutaan toisaalta ulkoistaa se, mitä ei ymmärretä ja kuitenkin haluttaisiin ymmärtää!

Mediaa ja somea seuraamalla jää käsitys, että kyse on yhteiskunnallisen pahanolon tunteen purkamisesta puoluepolitiikkaan. Ihmisten eriytyneet tarpeet eivät enää vastaa yhtenäiskulttuurin suurta kertomusta, liberaalia edustuksellista demokratiaa. Vahvaa uskottavaa vaihtoehtoa ei ole kuitenkaan esitetty. Nyt jotkut yrittävät tarttua muutostarpeesta johdettuun haasteeseen.

:::::::::::::::::::

Hjallis Harkimon ja Mikael Jungnerin ”liikkeessä” ei voi olla kysymys mistään laajasta demokraattisesta liikkeestä jo senkin takia, kun ajattelee, ketkä henkilöt ovat keskeisesti mukana tässä prosessissa. Enemmänkin halutaan näyttää mallia, miten pitää toimia. Konkreettinen näkymä on hämärän peitossa. Kysymys on ainakin pinnalta katsottuna soolotaiteilijoista, jotka purkavat vaikutusvaltavajeessaan omia turhaumiaan.

Mitkä ovat H & J:n liikkeen tavoitteet? Jungnerin mukaan seuraavat:

1) Ilmastonmuutos on totta.

2) Jokaisesta pidetään huolta.

3) Uskomme markkinatalouteen.

4) Yrittäjyys on tehokas tapa järjestää tekeminen.

Kun tarkastelee H & J:n liikkeen tavoitteita huomaa välittömästi, että palkansaajia koskevia positiivisia tavoitteita siitä on vaikea löytää. Tavallinen palkansaaja tuntee olevansa ahdistunut, kun häneltä vaaditaan sellaista, mihin hän ei välttämättä pysty (jatkuva uudistuminen, jatkuva paremman tekemisen vaatimus, jatkuva työpaikan menettämisen pelko, jatkuva osaamisvaje, jatkuva riittämättömyyden tunne…..).

Tyypillinen oikeistoliberaali ajatus on, että ”köyhistä on pidettävä huolta”. Se on lause, jota ei saa unohtaa pois markkinaliberaalien ajatusten keskeltä! H & J välttävät pahimman sudenkuopan ilmoittamalla tavoitteekseen sloganin ”jokaisesta pidetään huolta”. Se ei kuitenkaan itse ajattelutapaa muuta.

Kaiken kaikkiaan tavoitteiden läpi näkyy markkinaliberalistinen ajatus, vaikka Harkimo on sen kieltänyt. Näissä tavoitteissa ei silti juurikaan ole sellaisia päämääriä, joita nykyinen puoluekenttä ei sisältäisi. Yritetään olla muodikkaasti ajan hermolla.

H & J:n optimistisen ajattelun mukaan ongelmat hoidetaan vuorovaikutuksella. Neuvoa haetaan netistä enbuskelaisen ”paras argumentti voittaa” -iskulauseen kautta. Netin välityksellä tehtävät viikottaiset kyselyt kuulostavat naiivin yksinkertaiselta tavalta yrittää vastata haasteisiin. Muodikas joukkoistaminen on päivän sana: se, joka koviten huutaa…….

H & J -liike tekisi suuren palveluksen, jos se kehittäisi lähestymiskeinoja politiikan ongelmiin ilman pyrkimystä ratkaista niitä. Ihmisten on annettava itse oivaltaa omat etenemisväylät.

::::::::::::::::::

Mutta onko kysymys myös ideologisesta tyhjiöstä kokoomuksen oikealla reunalla (tai oikealla puolella)? Suomeen on ollut joitakin kertoja tuloillaan oikeistolainen puolue, mutta kokoomus on nopeasti syönyt yrittäjät. Joskus jopa kokoomuksessa on toivottu oikealle puolelle puoluetta, jos ei muuten niin eräänlaiseksi sylkykupiksi, jotta kokoomus säästyisi kaikilta osin joidenkin poliittisten vastustajien hellimältä kiusalliselta äärioikeistoleimalta.

Tästä ei kuitenkaan nyt ole kysymys.

Viime vaaleissa kokoomuksen eduskuntaryhmään tuli mukaan useita oikeiston kellokkaita (Häkkänen, Rydman, Koski, Lepomäki…). He ovat kuitenkin sulautuneet kokoomusryhmään ilman vahvoja irtiottoja Lepomäen yksittäisiä pyrintöjä lukuun ottamatta. Häkkäsen kaltainen aiemmin kierroksilla käynyt poliitikko on rauhoittunut ministeripestin myötä. Oikeiston suuri toivo, Lepomäki odottaa vuoroaan. Samaan aikaan, kun oikean reunan airuet ovat sopeutuneet ryhmään, on itse kokoomusryhmä lähes kokonaisuudessaan siirtynyt parin piirun verran oikealle.

Tavoitteena on räjäyttää jähmeäksi koettu konsensus-Suomi, ay-liikkeen valta ja tahmeaksi koettu suhtautuminen muutostarpeeseen. Hyvinvointiyhteiskunnasta puhutaan vain tavan vuoksi. Hyväntahtoiseksi rengiksi tähän tavoitteeseensa kokoomuksen oikeisto on saanut Sipilän keskustaliberaalin siiven. Keskustan kannatus kokonaisuudessaan on alamaissa ehkä juuri sen takia, että puolueen johdon politiikka on niin markkinaliberalistinen. Monet epävarmat (ja epäluuloiset) keskustalaiset rivimiehet ja -naiset ovat pidättäytyneet ottamasta kantaa ja tulos näkyy gallupeissa. Perussuomalaisista irronneet siniset ovat konservatiivishenkisenä tahona sopiva apupuolue. Mutta sinistenkin takaa massat ovat kadonneet.

Myötätuntoiset sosiaaliliberalismia kannattavat porvarit on nutistettu nurkkaan. Länsimaissa vellovat oikeistotrendit tuntuvat Suomessakin. En ole vakuuttunut, että suomalaisten enemmistö haluaa oikeistohenkisyyden jatkuvan. Vastareaktio vasemmalta on täysin mahdollinen. Itse asiassa Jungner ja Harkimo ovat ehkä aavistuksen myöhässä. Parasta ennen päivämäärä ehti jo mennä. Oikeistorevoluutiota ei tule ja hiljaa hivuttamalla edennyt oikeistotrendikin on saamassa vastavoimia. Tosin Harkimo on kieltänyt minkään ideologian tai ismin olemassa olon uunituoreessa liikkeessään. Tähän harva uskoo.

Mitä on tapahtumassa? Vuoden 2015 vaalien jälkeen totesin seuraavaa:

”Eduskuntavaalien tuloksesta ilmenneistä ihmisten arvojen muutoksesta on esitetty vaihtelevia arvioita. Kuitenkin olen itse päätynyt sille kannalle – monen muun tavoin - että siirtymä konservatismiin on tapahtunut tosiasia. Tämän kanssa ristiriidassa on liberaalin asenneilmaston läpimurto samaan aikaan varsinkin kaupungeissa. Tämä on johtanut polarisoitumiseen, joka on koko maan hallinnan kannalta iso haaste. Arvojen ja asenteiden heterogenisoituminen on varteenotettava muutostrendi, joka vaikeuttaa kokonaiskuvan luomista.”

Juuri tähän ”osaoptimointiin” eli kaupunkiliberalismin nousuun Harkimo ja Jungner iskevät.

Samaan aikaan on tapahtunut - vuosikymmenien kuluessa - yhteiskunnan ”sosiaalidemokratisoituminen” ilman, että sosiaalidemokraattien itsensä kannatus on noussut. Tästä totesin viime vaalien jälkeen seuraavasti:

”Kun katselee HS:n arvokarttaa vaalipiireittäin hämmästelee kuinka ”sosiaalidemokraattinen” se on. Kahta vaalipiiriä (Uusimaa, Vaasa) lukuun ottamatta vaalipiirit kansanedustajien keskimääräisen arvomaailman perusteella sijoittuvat nelikentän vasemmalle puoliskolle! Arvoasetelmassa painottuu hiukan konservatiivinen puolisko, mutta sekin kuvaa hyvinvointiyhteiskunnan säilyttävää tahtotilaa Helsinkiä ja Uuttamaata lukuun ottamatta. Onko johtopäätös se vanha ja kulunut : sosiaalidemokraatit ovat tehneet työnsä niin hyvin, että suomalaisen yhteiskunnan suuri enemmistö ei heitä enää kaipaa.”

Tähän taustaan olen viime vuonna (2017) blogikirjoituksessa ”Puoluekartta uusiksi” upottanut seuraavan johtopäätöksen:

”E2-ajatushautomon mukaan kokoomus ja persut ovat liikkuneet oikealle ja sdp, vihreät ja vasemmistoliitto vasemmalle. Lisäksi sanoisin arkihavaintona, että keskustan johto on liukunut liberaalimpaan ja oikeistolaisempaan suuntaan. Puolueen kenttäväki lienee keskimäärin selvästi enemmän vasemmalla ja konservatiivisempaa kuin johto. Tapahtunut kehitys voidaan johtaa talouden aneemisesta tilasta sekä länsimaissa esiintyvistä poliittisista virtauksista.”

Harkimon ja Jungnerin tahattomana kannustajana on toiminut Jan Vapaavuori. Liberaali, kahlitsematon kaupunkipolitiikka on molemmille tahoille kullankallis. Portit uusille politiikan start-upeille ovat avautuneet talouden nousun myötä.