Sisällissota pitkän kaavan mukaan/osa I

Sisällissodasta on ilmestynyt tukuttain kirjoja. Jotkut saavat huomiota enemmän, jotkut vähemmän. Nykyisessä kirjatulvassa saattaa jäädä unohduksiin merkkiteoksia, joita haluan tässä nostaa esille.

Lähtökohtani on, että historian leikkauskohtaa tarkastellaan liian usein pelkästään leikkaavan tapahtuman näkökulmasta, kun pitäisi kiinnittää huomiota enemmänkin siihen, mitä tapahtui ennen ja mitä tapahtui jälkeen varsinaisten tarkasteluajankohdan.

Nostaisin kaksi lukemaani, ja näissä blogikirjoituksissa esittelemääni kirjaa erilleen muista. Toinen on Torsten Ekmanin ”Punalippujen Helsinki” (Kustantamo S&S, 2017), jota pidän hyvin tasapainoisena kuvauksena siitä, mitä tapahtui muutamina vuosikymmeninä ennen sisällissodan puhkeamista.

”Punalippujen Helsinki” on perinteisen poliittisen historianäkemyksen mahtava rinnakkaiskertomus työväen historiasta kohti tasavertaista kansalaisuutta, mutta sitä ennen ajautumista – valitettavasti - kohti luokkasotaa ja sisällissodan kauhuja. Torsten Ekman säilyttää kiitettävästi neutraalin otteen yksityiskohtaisissa kuvauksissaan.

Toinen kirja, jonka merkitystä haluan korostaa on Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018). Teos keskittyy siihen, mitä tapahtui sadan vuoden aikana sodan jälkeen. Siinä käsitellään sisällissodan pitkävaikutteisia seurauksia avartavalla tavalla. Kirja perustuu erittäin runsaaseen kirjallisuus- ja tutkimuslähteistöön.

Perustan seuraavan kirjoitukseni em. teoksiin (joista olen kirjoittanut myös erilliset blogikirjoitukset).

:::::::::::::::::

Sisällissotaa tarkastellaan usein muutaman kuukauden tai muutaman vuoden tapahtumakulkuna. Tässä se sijoitetaan pitkän historiallisen jatkumon keskelle.

Eräs idealistinen yleisnäkemys 1800-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta on peräisin Sakari Topeliukselta. Se on harmoninen kuva kansasta, jonka olot olivat oikeudenmukaisella tavalla järjestäytyneet. Emämaan, Venäjän asiat olivat enemmän tai vähemmän sekaisin, mutta Suomeen niistä kuului vain etäinen kaiku.

Topelius koki elävänsä ”sellaisen kansan keskellä, joka kantoi tottelevasti taakkansa, kuten köyhyyden ja nälän”, kuten Torsten Ekman toteaa. Topelius näki yhteiskunnallisen kehityksen kaitselmuksen ohjauksena. Tässä käsitemaailmassa on Runebergin suomalaisiin kohdistama alentava ajattelu sisäänrakennettuna. Vasta Väinö Linna - Runebergille vihaisena - antoi suomalaisille oman tahdon, ”pään”, kuten hän eräässä esseessään toteaa.

Idylliltä vaikuttanut topeliaaninen yhteiskuntamalli oli luotu Aleksanteri I:n tahdosta jo vuosisadan alussa. Siinä poliittinen eliitti, aateli, papisto, varakkaat porvarit ja säätyvaltiopäivien talonpojat elivät järjestäytyneessä yhteiskunnassa, joka vahvistui, kun Aleksanteri II:n palautti vuonna 1863 valtiopäivät. 1880-luvun idylliksi kuvatun ajan jälkeenkin Suomen kohtaloyhteys Venäjään pysyi - hyvässä ja pahassa. Mitään vaihetta 1890-luvun sortovuosista sisällissotaan ei voida irrottaa Venäjä-yhteydestä.

Historia 1880-luvulta vuoteen 1918 sisältää maan jakautumisen kahtia, porvariston taistelun omien saavutettujen etujensa säilyttämiseksi ja kasvavan työväestön taistelun tavoittelemiensa oikeuksien puolesta. Vyöry ei lähtenyt johdonmukaisesti liikkeelle, vaan vasta monen välivaiheen jälkeen. Torsten Ekman kuvaa hyvin maltillisten ja radikaalien sosialistien taistelua vallasta. Tässä taistelussa vapaamielisillä porvareilla oli merkittävä rooli, sillä 1800-luvulla moni porvaristoon kuuluva näki työväen aseman heikkouden ja halusi rakentaa tasapainoisempaa yhteiskuntaa. Ns. wrightiläisyys ja jopa vuonna 1899 perustettu työväenpuolue edustivat liikkeitä, joissa porvareilla oli saumaa vaikuttaa.

Mutta kärsimättömyys on ihmisen hyve tai pahe riippuen, mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Maltillisten voimien etenemistahti ei riittänyt radikaaleille. Vuosina 1906-07 tapahtui voimakasta radikalisoitumista: muodostui anarkistiryhmiä tekemään erilaisia väkivallantekoja ja ryöstöjä radikaaliryhmien toiminnan rahoittamiseksi. Kysymys oli eräällä tapaa vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien elvyttämisestä, mutta samalla äärimmäisyyksiin etenemisestä. Tänä päivänä tuolloin tehtyjä lukuisia väkivaltaisia ryöstöjä sanottaisiin terroriteoiksi. Murhia ja tappoja oli niin tiheästi, että vastaavaa piti hakea Venäjältä.

Sosiaalidemokraattisessa puolueessa oli huomattavia vaikeuksia puolustautua porvarilehdistön hyökkäyksiä vastaan tapahtuneiden julmuuksien takia. Vaikeuksia lisäsi, että osa puolueen radikaalista siivestä oli lähellä terroria harjoittavia tahoja. Puolue ryhtyi joka tapauksessa kampanjoimaan bandiitteja vastaan tarmokkaasti. Väkivaltakampanja alkoikin tyrehtyä vuoden 1907 jälkipuolella.

Aika 1880-luvulta vuoteen 1918 kesti ikuisuuden. Silti jää kuva – jälkiviisaasti ajatellen – että sovittelevammin käyttäytyvien voitto olisi johtanut johonkin parempaan kuin nyt tapahtuneeseen murhenäytelmään. Kun vyöry sitten lähti liikkeelle, asettuivat palaset koettuun järjestykseen. Kiista huipentui taisteluksi vallasta: mikä taho Suomessa saisi hegemonian.

Yksi hämmentävä asia jää vaivaamaan. Kun uudistuksia kuitenkin tehtiin, niin miksi ne eivät riittäneet? Totta maar, uudistusten tahti oli liian hidas, maailmansota sotki pasmat jne., mutta silti! Ehkä kysymys on siitä, että kun ihminen saa jotain, niin se ei tyydytä, vaan halutaan aina lisää. Mikään ei ole riittävästi, eivät lupaukset, eivätkä toteutumiset.

Kuukaudet ennen sodan puhkeamista olivat jännitteiset, mutta syntyy kuva, että vielä aivan viime vaiheissa suunta olisi voinut kääntyä. Silloin ehkä tahattomastikin tehtiin päätöksiä, jotka kriisiyttivät tilanteen. Paluuta ei ollut, sovinnon aikaikkuna meni muutamassa viikossa kiinni.

Kun tapahtumien kulku riistäytyi käsistä, etsitään loputtomasti syitä tragediaan. Sitä on harjoitettu kymmeniä vuosia.

(Jatkuu)