Toinen osa "Pitkästä kaavasta" perustuu suurelta osin arviooni Seppo Hentilän kirjasta ”Pitkät varjot”. Tavoitteena kaksiosaisessa kirjoituksessa on laajentaa kuvaa sisällisodan syistä/vaikutuksista sekä sotaa edeltävään ajanjaksoon että sen jälkeisiin vuosikymmeniin.
Ympärysvaltojen voitettua Saksaan tukeutuneet oikeiston johtohenkilöt joutuivat väistymään vuoden 1918 loppuun mennessä. Osa ennen sisällissotaa saavutetusta uudistuksista vesitettiin. Vuoden 1906 Suomea ei onnistuttu kuitenkaan kokonaan lyömään alas. Sisällissodan voittajat halusivat pystyttää maahan lujan hallitusvallan. Myös äänioikeus haluttiin palauttaa aikaan ennen vuotta 1906. Tässä vaiheessa kuitenkin sdp oli jo eduskunnassa eikä paluulla menneeseen ollut läpimenomahdollisuutta.
”Toista sisällissotaa” käytiin – ilman aseita – vielä vuosia sisällissodan päättymisen jälkeen . Valkoinen ja punainen Suomi säilyivät, mutta hegemonian sai voittanut osapuoli.
Vapaussota nimitystä tarvittiin moneen tarkoitukseen myöhempinä vuosikymmeninä. Heti sodan jälkeen alkoi valtava kirjallinen vyörytys vapaussota-käsitteen vakiinnuttamiseksi. Kaksikymmentäluvulla ilmestyi mm. kaksi valtavaa kirjasarjaa laajuudeltaan yhteensä lähes 6500 sivua sekä suomeksi että ruotsiksi. Teosten taustavaikuttajana oli mm. Mannerheim. Suomen itsenäistymisen historia esitettiin pitkään jatkuneena loogisena jatkumona eikä vain marraskuussa 1917 (lokakuun vallankumouksen seurauksena) alkaneena prosessina. Eihän juuri kukaan aktivisteja lukuun ottamatta uskonut itsenäistymiseen ennen lokakuun vallankumousta.
Sisällissodan jälkeen Suomeen muodostui sekä selkeä äärioikeisto että äärivasemmisto. Nämä olivat vahvoina osina Suomen suuntaa määritettäessä. Välittömästi sodan jälkeen todellisina vaihtoehtoina olivat kuitenkin aktivistien ajama monarkistinen linja ja liberaalin demokratian mukainen tasavaltalainen linja. Koko ajan prosessin (tai pikemminkin taistelun) taustalla vaikuttivat Mannerheim ja Ståhlberg tavoitteineen. Kun valittiin ståhlbergilainen linja, hylättiin Suur-Suomen tavoittelu kansallisena linjana, tunkeutuminen Pietariin ja autoritaarinen vallankäyttö.
Oleellista on, että demokratia kesti kaikki eteen tulleet haasteet ja yhteiskuntarauha - tosin kivuliaasti – vakiintui. Selitykseksi Seppo Hentilä esittää eräänlaisen hybriditilan voimassaolon, jossa valtio säilyi demokratiana, mutta yhteiskunnasta tuli autoritaarinen. Sodan lopputulos siis löi leiman läpi koko yhteiskunnan.
Hentilän johtopäätös on oikea: porvarit olivat jakautuneet kahtia, ääriainekseen ja maltillisiin. Maltilliset porvarit olivat viitoittamassa tietä kohti punamultayhteistyötä, jonka toteutuminen oli toki mahdotonta vielä 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella. Näistä ajoista alkoi maltillisen sosiaalidemokratian taistelu pääsystä yhteiskuntakelpoiseksi.
Yksi Suomen ihmeistä oli, että katkeran sodan jälkeen pystyttiin toteuttamaan runsaasti sosiaalisia uudistuksia. Muodostui silta ennen sisällissotaa käynnistettyjen uudistusten ja sodan jälkeisten uudistusten välille. Eräänlainen mysteeri on, että työväenliike saavutti likipitäen ne tavoitteet rauhanomaisesti, kuin mitä sillä oli ollut tavoitteina ennen kansalaissotaa. Turha sota? Tätä spekulaatiota markkinoi Seikko Eskola tuoreessa Kanava-lehdessä (2/2018) artikkelissa ”Turha kapina” melko vastenmielisellä tavalla. Historian kulkua olisi helppo säädellä ja ohjailla jos lopputulos olisi näkyvissä.
Sisällisota hajotti työväenliikkeen kahteen, tai niin kuin Hentilä sanoo, useampaankin fraktioon. On selvää, että radikaalein osa ei halunnut painaa villaisella kokemiaan kärsimyksiä ja syytti maltillisempia vasemmistolaisia petturuudesta. Vasemman reunan radikaalit työväenjohtajat hyljeksivät parlamentarismin ihanteita. Parlamentaarinen perusta oli itse asiassa kiusallinen haitta vallankumouksen tavoittelun tiellä.
Sekä punaisten että valkoisten piti asua yhdessä ja samassa maassa. Syntyi painetta etsiytyä omien joukkoon. Niinpä vallitsevaa tilannetta on kutsuttu ”poliittiseksi leirikulttuuriksi”. Leirien keskuksina toimivat – kylätasolle saakka – suojelukuntatalot ja työväentalot. Myös tehdaspaikkakunnilla väestö jakautui omiin kortteleihinsa rintamalinjojen mukaisesti. Leirit olivat olleet jo ennen kansalaissotaa, mutta ideologinen kuorrutus tuli sodan seurauksena.
Oikeudenkäyttö rapautui pahasti 1930-luvulla. Hentilä näkee kostotoimenpiteet sisällissodan jatkumona ja näkemykselle löytyy perusteet. Hentilä näkee, että Lapuanliikkeessä yhdistyivät yläluokkainen nationalismi ja talonpoikainen populismi. Eduskunnan säätämät lait rinnastettiin populistisesti likaiseen poliittiseen peliin.
Sitten syttyi talvisota.
Kovin lupaavasti ei yhteen hiileen puhaltaminen käynnistynyt, kun Mannerheim julisti sodan olevan jatkoa vapaussodalle. Käytännössä yksimielisyys kuitenkin toimi: myös kommunistit – valkoisten veteraanien yllätykseksi – tarttuivat aseeseen. Talvisodan jälkeen oli mahdollista pystyttää muistomerkki vuoden 1918 punaisille.
Hentilä arvioi, että punamultavaihe 1930-luvun lopulla oli tärkeä välivaihe kohti riittävää yksimielisyyttä sotaa ajatellen. Mutta miten olisi käynyt, jos oikeiston rynnäkkö 1930-luvun alussa olisi onnistunut?
Onneksi kehitys sai toisen suunnan: tapahtui uskomattomia asioita: SAK ja STK solmivat tammikuun kihlauksen vuonna 1940. Yllätyksiä kuitenkin ilmestyi yksimielisyyteen viitoitetulle tielle, sillä sdp:n vasemman reunan (ei siis kommunistien) toimesta perustettiin talvi- ja jatkosodan välissä Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, johon liittyi puolessa vuodessa lähes 40 000 jäsentä. Se oli sodanjulistus sdp:n tannerilaiselle enemmistölle. Hentilän arvio on, että kysymys oli nimenomaan protesti sdp:n enemmistön yhteistyöhakuisuudelle muiden poliittisten voimien kanssa ja toisaalta kertoi sodanvastaisesta mielialasta. Tästä liikkeestä muodostui sodan vastainen oppositio jatkosodan aikana. Ja eiköhän tässä näkynyt jo tulevan SKDL:n siemen.
Seuraavan kerran suomalaisten käsityksiä ravisutti Väinö Linna teoksellaan ”Täällä Pohjantähden alla”. Fiktiivinen teos herätti myös erittäin laajaa historiakeskustelua. Aikojen myötä Linnan käsityksiä kansalaissodasta on alettu pitää historiankirjoituksena, mikä on kohtuutonta. Linnan teossarjaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että kirjoittamisen aikoihin valkoinen vapaussotatulkinta oli edelleen voimissaan. Linna haastoi vallitsevat tulkinnat: punaiset eivät olleet huligaaneja vaan taistelivat köyhyyden ja hädän poistamisen puolesta. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että Linnan urotyössä oli kysymys yhteiskunnallisesta kasvukertomuksesta.
Tieteellisesti kansalaissodan surmia tutki Jaakko Paavolainen teoksissaan ”Punainen terrori” (1966) ja ”Valkoinen terrori” (1967). Varsinkin valkoisen terrorin esille ottaminen ja analysointi herätti jälleen laajaa ärtymystä.
Sodasta käytetty nimi on vaihdellut aikojen ja olosuhteiden mukaan. Hentilä käsittelee käydyn keskustelun perin pohjin. Vapaussotakeskustelusta siirryttiin 1960-luvulla kansalaissotakäsitteen käyttöön Linnan teosten myötä. Yhdeksänkymmentäluvulla vakiintui sisällissotatermi.
Hentilän teos ”Pitkät varjot” on sekä Suomen itsenäisyyden ajan historian oivaltava kertauskurssi että sisällissodan seurausten erittely. Kirjan valtava lähteistö kertoo paljolti sodan kiinnostavuudesta tutkijoiden ja muiden kirjoittajien keskuudessa.
:::::::::::::::
Suomen lähivuosikymmenien menestystarinaan kuuluu merkittävänä osana riittävän yhteisymmärryksen saavuttaminen eri kansanosien välillä. Maailmanlaajuisissa vertailututkimuksissa kansakunnan eheys on saavuttanut huippuarvosanoja Ja se, mitä on saavutettu ei ole ihan vähän.
Entä vastakkainasettelun näkökulma?
Edellä olevissa kirjoituksissani (osat I ja II) olen käsitellyt vastakkainasettelun historiaa 1880-luvulta aina 1960-70-luvulle saakka. Ajanjakson ensimmäisinä vuosikymmeninä teollistuminen löi läpi, mutta yhteiskuntarakenteet (sääty-yhteiskunta) ja valtasuhteet säilyivät ennallaan. Työväeltä puuttui sen suhteellista osuutta vastaava päätösvalta.
Yhteentörmäykseltä ei voitu välttyä, kun osapuolet loitontuivat toisistaan.
Edustuksellinen demokratia toteutettiin Suomessa poikkeuksellisen varhain, mutta sekään ei estänyt yhteentörmäystä. Demokratia vaatii pitkän kypsyttelyvaiheen. Toki monissa maissa eteneminen on ollut vielä paljon hitaampaa, ja jotkin maat ovat tätä päivää lähestyttäessä suorastaan taantuneet.
Uuden kunnallislain mukaista demokratiaa ryhdyttiin toteuttamaan vasta sisällissodan jälkeen. Aiheellisesti voidaan kysyä olisiko konfliktilta voitu välttyä, jos kunnallislaki olisi säädetty samaan aikaan eduskuntauudistuksen aikaan. Kunnallisesta demokratiasta muodostui merkittävä kansaa eheyttävä tekijä sisällissodan jälkeen.
Bolsevikkivallankumous Venäjällä kannusti työläisiä kapinaan työnantajia ja valtiovaltaa vastaan. Viime hetkellä tehtiin kompromisseja ja luvattiin demokratian laajennuksia mutta liian myöhään. Nuo samat tavoitteet, esim. kahdeksan tunnin työpäivä olisi pitänyt toteuttaa jo aiemmin.
Ei kannata unohtaa myöskään ulkopuolisia muuttujia: luokkasuhteisiin vaikuttivat mm. maailmansota, Venäjän naapuruus ja yhteiskuntajärjestelmän muutospaineet sekä Saksan rooli valkoisen puolen voiton varmistajana.
1920-lukua ja 1930-luvun alkua voidaan kuvata vakiintumattoman demokratian ajaksi. Sisällissodan vastakkainasettelu jatkui ja sai uusia muotoja. Epäluuloa ja vihaa lietsottiin puolin ja toisin. Jää pohdittavaksi, kuinka lähellä Suomi oli Itä-Euroopan autoritääristen valtioiden tietä.
Kansakuntaa eheyttävät voimat kuitenkin pääsivät voitolle 1930-luvun jälkipuoliskolla. Paradoksaalista on, että äärioikeisto ja äärivasemmisto saavuttivat menestystä samoihin aikoihin (äärioikeisto 1930-luvun jälkipuoliskolla ja äärivasemmisto 1940-luvun jälkipuoliskolla). Suurvaltojen voimasuhteiden muutokset näkyivät myös Suomen poliittisissa olosuhteissa.
Oikeastaan viimeinen vaihe tässä yhteiskunnallisessa jatkokertomuksessa on kansallisen eheyden voitto 1960-luvulle tultaessa. Sisällissodan jälkikaiutkin oli pääsääntöisesti ohitettu tuolloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti