Ukrainan sodan takia päivitän Nato-selvitystäni. Tämä ”Ukraina-päivitys” on samalla päivitys numero kuusi. Pääpiirteiltään se ei ole juurikaan muuttunut edellisestä versiosta, mutta yksityiskohdissa on muutoksia. Vaikka viittaan ohessa Ukrainaan, on tarkastelunäkökulma yli Ukrainan sodan. Tarkoitus on jatkossakin ajantasaistaa selvitystäni maailmanpolitiikan muutosten tahdissa.
1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat
liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä
vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö ei ole sattuma eikä tue
riskinottoa liittoutumisen kautta.
2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan
hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Länsi-Euroopan sotilaallisesti
liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti)
kertaakaan Naton olemassaolon aikana.
3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on
”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin
Natossa on runsaasti autoritäärisesti tai epävakaasti johdettuja maita (Unkari,
Puola, Turkki, Bulgaria, Romania). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi
mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.
4) Naton viides artikla on kaikkea muuta kuin
yksiselitteinen määrittäessään muille jäsenvaltioille annettavan tuen
periaatteita. Silti sen nimiin vannotaan. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa
päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti
antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on viidennen artiklan kohta,
jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat
jättäytynevät tosi paikan tullen tämän klausuulin taakse. Viidettä artiklaa ei
ole kertaakaan testattu käytännössä. Projisoidaanko Naton apuun ylimitoitettuja
toiveita?
5) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä –
voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä poliittista
tukea luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat
osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä
vihollista vastaan – joka voidaan kokea Naton vihollisena, muttei välttämättä
meidän!).
6) Venäjälle Suomen vastainen pitkä raja on sen
kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa
liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman
muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri, jonka yhdessä kulmauksessa on
Pietari. Murmansk – Pietari -linja on tärkeä väylä Venäjän puolustuksen
kannalta.
7) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen
yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita
emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan
Suomen pitkää rajaa?
8) Suomi on ollut Venäjälle ja Venäjä Suomelle erittäin
merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Liittoutuminen tuskin parantaa
kaupankäynnin edellytyksiä. Ukrainan sota osoittaa, että pakotteiden
negatiiviset vaikutukset kohtaavat niin liittoutumattomia kuin liittoutuneita
maita.
9) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena
muulloin kuin suurvaltojen (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska) pelinappulana
viimeisten runsaan parin sadan vuoden aikana. Liittoutuminen tai
liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen
suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan
ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään
hyökkäykseen Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella
näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K.
viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin
etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia
muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu
jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on
aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.
10) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse
päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä
mistä tahansa ilmansuunnasta tulevaa vihollista vastaan. Suomi on hakeutunut
uskottavaan puolustusta parantavaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.
Kumppanuus Nato-maiden kanssa perustuu molemminpuoliseen tahtotilaan. On
väitetty, että Suomi on Nato-kumppanuutensa takia jo Venäjänkin mielestä osa
Natoa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan
Venäjälle Natoon kuulumisen ja kuulumattomuuden välillä on suuri ero
11) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien
sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä.
Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta
(sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan
huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen
politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen
vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän. ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden”
taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä
mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin).
Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.
12) Liittoutumista harkittaessa on mahdollistettava
pakoton laaja-alainen keskustelu. Liittoutumattomuuden mahdollisuus on aina
oltava realistisena vaihtoehtona. Emme siis lineaarisesti lähene
liittoutumista. On vahva tuntuma, että Suomen
puolueettomuus (liittoutumattomuus) riittää Venäjälle jopa sen
etupiiriajattelun puitteissa. Puolueettomuusstatuksen
eteen tehtiin Suomessa paljon töitä etenkin 1970-luvulla. Neuvostoliito
vastusti tuolloin puolueettomuutta ja halusi sitoa suhteet ensisijaisesti
YYA-sopimukseen. YYA-sopimus edusti etupiiriajattelua, puolueettomuus sen
vastavoimaa. Nyt tilanne on kääntynyt niin, että Venäjä painostaa Suomea
pysymään puolueettomana ja moni taho Suomessa haluaa loitontua siitä ja
liittoutua länteen. Nyt puolueettomuus haiskahtaa ummehtuneelta 1970-luvulta. Tämä ideologinen suhderailo on niin syvä, että
sitä on vaikeaa kuroa umpeen, saati
kumota. Suomi vaatii psykologisesti koko ajan vahvistusta länsimielisyydelleen.
Suomi on jo nyt länsimaa!
13) Diplomatia on aina ensisijainen ratkaisukeino
konfliktin uhatessa. Aktiivinen liittoutumattomuuspolitiikka on paras tae
säilyttää liikkumavara monimutkaisten suhteiden verkostossa. Silti on
varauduttava äkillisiinkin muutoksiin. Historiassa näyttää toistuvan
hulluuskaudet. Nytkin vähän ennen myrskyä vallitsi suhteellisen vakaa poutasää. Pax länsimaat horjuu.
14) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen
kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen
leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla
kaikkien suomalaisten presidentti.
15) Suomi hoitaa rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään
käytännönläheisesti, ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen.
Siksi Suomella on liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla. Mikään
helppo naapuri Venäjä ei ole. Sillä on tapana koetella pikkuista Suomea
vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan puunkuljetusten tukkimisella,
huostaanottokiistoilla tai turvapaikanhakijatulvalla pohjoisrajalla. Viimeisimpänä
Venäjä on pyytänyt tietoja venäläisiin kohdistuneista oikeusrikkomuksista. On
näyttöä, että Venäjän puolelta jännitteitä pyritään aiheuttamaan uusissa
muodoissa lisää. Ne voidaan tulkita painostuskeinoiksi, joilla Suomen politiikkaan pyritään
vaikuttamaan.
16) Olen usein näissä
kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon
liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun
lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa
keskustelua”. Keskustelun koko asteikon tulee tietenkin olla
täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta
”keskustelua” on se, kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään
päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Näin ei
tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä, vaan tehdään asiasta niin
yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Tosiasiassa ei ole mitään
yksityiskohtaista argumenttien luetteloa. Kokonaisuus ratkaisee. Tässä mielessä
tämäkin kirjoitus on vain kokonaisuuden hahmottelua.
17) On väitetty, että idän ja lännen välillä on ”harmaa alue”, joka rajaa sen (vaikutus)alueella sijaitsevan maan toimintaedellytyksiä. Suomen on väitetty kuuluvan harmaaseen alueeseen. Harmaa alue on asenteellinen määritelmä, joka pyrkii luomaan kohdemaasta geopoliittisesti epäedullisen vaikutelman: Suomen ei tämän mukaan pidä jäädä – väitetysti - autoritaarisesti johdettujen valtioiden vaikutuspiiriin, vaan pyrkiä aktiivisesti liittymään kaikilla tavoin länsimaihin. Tosiasiassa liittotumattomuus ei ole millään muotoa ”harmaata”, vaan tietoinen kansainvälistä kanssakäymistä ja turvallisuuden lisäämistä palveleva poliittis-taloudellinen kokonaisuus. Harmaa alue on rinnastettavissa Yhdysvaltain ulkoministerin John Foster Dullesin 1950-luvun lopulla puolueettomiin maihin liittämään määritelmään, jonka mukaan puolueettomat maat ovat ”moraalittomia”, so. jokaisen maan on valittava puolensa itä/länsi -akselilla.
18) Mediassa Nato-myönteisyys on
lisääntynyt vuosien varrella. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole sitoutumaton
lehti, mitä tulee kannanottoihin koskien
liittoutumista/liittoutumattomuutta. Se on liittoutumisen kannalla, on ollut jo
ainakin 15 vuotta. Suuri osa muista tiedotusvälineistä on vähintään
varovasti samalla kannalla. Nyt on meneillään todellinen vyörytys
Natoon liittymisen puolesta. On omaksuttava kriittinen ote
lehti/mediatietoihin, jotka eivät edusta millään tavalla objektiivista
totuutta. Kansalaismielipiteen riippumattomuuden säilyttäminen on päätöksenteon
kivijalka.
19) Meitä houkutellaan esimerkiksi
Baltian maiden taholta liittoutumaan, koska sen katsotaan lisäävän balttien
turvallisuutta. On eri asia lisätäänkö sillä Suomen turvallisuutta. Ruotsissa
rauhan aikaa on ollut 210 vuotta, Suomessa 78 vuotta. Ruotsi edustaa sopivan
viileää suhtautumista liittoutumista kohtaan myös historiakatsannossa.
20) Ukrainan sodan yhteydessä on tapahtunut
EU:n yhtenäisyyden vahvistumista turvallisuuspoliittisessa mielessä, joka on syytä
panna merkille. Onko nyt ensimmäinen kerta,
kun EU vakavassa mielessä tarjoaa vaihtoehdon Natolle yksin tai yhdessä
Naton kanssa?
21) Maltti on valttia. On kaikin
tavoin pyrittävä kärsivällisyyteen arvioitaessa kansainvälistä tilannetta.
Varsinkin Nato-mieliset ovat ”keskusteluissa” kiirehtineet päätöksentekoa. Hätiköiminen
mielipiteenmuodostuksessa, puhumattakaan paniikista, ei palvele
Suomen etua.
22) Teoreettisella tasolla voitaneen todeta,
että ”eliitin” ja ”kansan” välillä on suhtautumisero Natoon.
Aseisiin, varusteisiin ja armeijaan nojautuva äänensä kuuluviin saava eliitti
on taipuvaisempi omaksumaan Natoon suopeita kantoja turvallisuutta tuovana
ratkaisuna, kun taas monet kansalaiset ovat painaneet visusti mieleen
opetukset, joita on saatu aiempina vuosikymmeninä ja vuosisatoina:
monesti kansa (siviilit) on se, joka on kantanut raskaimman taakan sodassa. Osa
tavallista ihmisistä kuitenkin luottaa päättäjien viisauteen olivat
johtopäätökset mitkä tahansa.
23) Presidentti Niinistö korotti vastuun
(vastuunkannon) sille kuuluvaan arvoon nykyisessä konfliktissa. Jos haetaan
Nato-jäsenyyttä, niin mikä on seuraus,
ja miten kannetaan aiheutuneiden seurausten vastuu? Ja vielä: kenen
ottama vastuu on uskottava? Vallitsee
kuilu niiden välillä, joilla on vastuu verrattuna niihin, joilla ei ole
vastuuta. Nato-jäsenyys ei tuo Suomelle suojaa itsestään selvästi niin kuin
kuvitellaan tapahtuvan. Tästä presidentti on meitä muistuttanut.
Johtopäätös kiteytettynä:
Ratkaisun olisi löydyttävä kehikosta a) oma itsenäinen
puolustus, b) Nato-yhteistyö, c) EU-integraation
syventäminen, d) Ruotsi-yhteistyö, e) turvatakuut Yhdysvalloilta
kahdenkeskisesti. Tuskin näistä mikään toimii yksin ratkaisuna. Tarvitaan siis
kombinaatio tarjolla olevien (a-e) vaihtoehtojen kesken tarvittavin painotuksin
+ aktiivista diplomaattista toimintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti