Asetu vihollisesi asemaan

 

Tarkastelen seuraavassa nykyisiä kriisejä – ja erityisesti Ukrainan sotaa joidenkin toisen maailmansodan jälkeisten konfliktien näkökulmasta. Voitaisiinko niistä oppia jotakin? Erityisesti 1960-luvulla Yhdysvaltain puolustusministerinä toimineen Robert McNamaran (1916 -2009) kautta pyrin löytämään kultajyväsiä nykypäivän ratkaisuille niin mahdottomalta kuin se tuntuukin.

Robert McNamaran ura kulki onnellisten tähtien merkeissä pitkään. Tultuaan puolustusministeriksi vuonna 1961  hän oli aikakauslehtien kansikuvapoika, jolta odotettiin suuria hänen poikkeuksellisen lahjakkuutensa takia. Vietnamin sota kuitenkin leimasi hänet. Vaikka nimitys ”McNamaran sota” ei olekaan reilu häntä kohtaan, tuotti puolustusministeri niille, jotka odottivat paljon häneltä myös ministerinä, pettymyksen. Muistelmissaan ”In Retrospect”, kuin myös McNamarasta kertovassa Errol Morrisin dokumentissa ”The Fog Of War” ja lukuisissa haastatteluissa, joissa hän pui historiaa, McNamara toi hyvin henkilökohtaisen näkökulman historian tarkasteluun. Hän oli kriittinen omaa toimintaansa kohtaan ja myönsi tehdyt virheet, josta maine pikemminkin kasvoi.

Häntä voidaan pitää teknisenä ja innovatiivisena numeromaanikkona. Teknokraattina hän kuitenkin kenties liiaksi luotti älyynsä. Kansainväliseen politiikkaan sisältyy irrationaalisia tekijöitä, jotka eivät ehkä avautuneet kliinisen älyn miehelle. Kun hän arvioi toimintaansa vanhoilla päivillään, laskelmoiko hän silloinkin? Ehkä hän tajusi, että kun kritiikki kuitenkin leimaa hänen uransa joitakin osia myös sitten, kun aika jättää hänestä, oli parasta osallistua kritiikin muokkaamiseen jo omana elinaikana.

McNamaran rationaliteettia kuvaa hänen tehtävänsä toisessa maailmansodassa: hän laski silloiselle esimiehelleen Curtis LeMaylle  (kuulemme hänestä vielä!) pommikoneiden optimaalisia lentokorkeuksia tuhovaikutuksen saamiseksi mahdollisimman suureksi.

Ukrainan sodan kohdalla rationaalisen ajattelun ja irrationaalisen ajattelun vastakkainasettelu  on silmiinpistävää. Läntisessä maailmassa me ajattelemme hyvin perustein , että järki ja järjen käyttö on puolellamme ja vastapuolen järjettömät ratkaisut edustavat irrationaalisuutta. Tämän ajattelun haastaminen on turhaa, en edes yritä sitä, mutta jokin ratkaisu irrationaalisuus/rationaalisuus -ajattelun ulkopuolella tai ”tuolla puolen” täytyy olla.

McNamaralla oli myös sivistystahtoa: hän halusi mielestäni aidosti varustaa tulevat sukupolvet opetuksilla, jotka hän oli kerännyt pitkän uransa aikana. Tästä osoituksena dokumentti The Fog of War on muokattu oppitunneiksi (Eleven lessons from the Life of Robert S. McNamara). Tietenkin hän oli kaikkitietävä, mutta hän oli myös riittävän nöyrä tehdäkseen selväksi, että hän on erehtyväinen. Hän ikään kuin haastaa perinnöllään meidät, jotka elämme tätä päivää  älylliseen ponnisteluun paremman maailman saavuttamiseksi. Mutta olisiko tästä apua Putinin kuvottavan ristiretken järjelliseen ratkaisuun?

Fog of Warissa on loistava loppujakso, joka paljastaa jotakin hyvin syvää McNamarasta ja ihmisen psyykestä yleensä. Jakso on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä suunnattuna eteen ja ohjaaja Morris haastattelee McNamaraa. Tämä ajaa itse autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta? Maallikko voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe, miksei samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa osuuttaan siinä. Mutta McNamara on tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo, että sen myöntäessään hän olisi ”son of a bitch”, piruparka, paskiainen. Hän toimi presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan oli vielä mahtavampi mies: Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.

Miten taitavasti McNamara  käsitteleekään  todellisuutta Fog of Warissa, jossa hän - vanhoilla päivillään - ottaa argumentointitilan haltuunsa ja luo oman tarinansa. Kuuban kriisistä (kuten Vietnamistakin). Hän ”avusti presidenttiä” rauhan aikaansaamiseksi, kun toiset - esimerkiksi kenraalit - halusivat sotaa. Kennedy äänitti sodanjohtokeskuksen, neuvotteluhuoneen tapahtumat salaa. Nauhalla McNamara on huomattavan haukkamainen….  Ehkä kuitenkin jälkikäteen Robert McNamara ymmärsi parhaiten, mistä oli kysymys: Hän nimittäin tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu ajatukseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan. Kuuban kriisissä tässä onnistuttiin. Emme ole Ukrainan sodassa vielä näin pitkällä,  emmekä ehkä koskaan yllä samaistumaan toisen puolen asemaan, mutta tähdellistä sitä mahdollisuutta olisi kuitenkin miettiä. Nyt ollaan vasta vaiheessa,  jossa päinvastoin retorisesti  syytellään vastapuolta. Vasta kun Vietnamin sodasta oli kulunut kymmeniä vuosia,  Robert McNamara tajusi,  että Vietnamin sota oli sisällissota, johon ulkopuoliset suurvallat sekaantuivat omassa kylmän sodan logiikassaan. Kaikki julmuudet olivat siinä vaiheessa jo takana päin.

:::::::::::::::::::::::::::::

Sheldon M. Stern toteaa kirjassaan The Cuban Missile Crisis in American Memory (2012), että historian kulun arviointi ei ole palapelin kokoamista, vaan epäsopivuuksia ilmenee aina. Palapeli ei tule koskaan valmiiksi, vaikka olisi kuinka varmat faktat käytössä. Ainakin on hyväksyttävä palapelin palojen epätarkkuus.

Liioin ei mukanaolevien mielipiteen muodostus ollut kriisin aikana johdonmukainen. On jännittävää seurata, kuinka joissakin tapauksissa vahva mielipide murenee muiden keskusteluissa mukana olevien vaikutuksesta. On niitä, jotka ovat enemmän muiden vaikutukselle alttiita ja niitä, jotka kerran päätettyään jotain pysyvät kannassaan, vaikka logiikka ympäriltä katoaisi. Kirotut nauhat! Ne pilaavat monen paikalla olijan hienon tarinan oikeassa olemisesta!

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tämänkin päivän kriisien (ml. Ukraina) ratkaisu löytyy agendalta, jolla joku mukana olevista valtionpäämiehistä pystyy irtautumaan ympäristön paineesta käyttäytyä juuri tietyllä tavalla – tavalla, jonka ”vallitseva mielipide” sanelee. Ehkä Kennedyn menestyksen ydin Kuuban kriisissä oli kyky irtautua kylmän sodan rautaisesta logiikasta, ottaa riski kasvojen menetyksestä ja toimia asiantuntijoiden enemmistön kantaa vastaan.

Paine samanmielisyyteen on nykyisinkin hirvittävä. Heikkoutta ei saa osoittaa. Argumentoinnin pitää olla suoraviivaista, rintaman minkään kohdan ei saa pettää. Parempaa argumentointia rauhan puolesta vaativat leimataan toisen osapuolen trolleiksi.

Viimekätinen vastuu luo vastuullisuutta kannanottoihin. Olen pannut merkille, että presidentti Niinistön ajattelussa heijastuu tämä vastuuntunto Natoon liittymispuheiden yhteydessä. Muut voivat käyttää sanaa vapaammin. Tämä asetelma on syytä pitää mielessä Niinistön toimia arvioitaessa. Niinistön tavoittelema geopolitiikan hienovarainen ymmärtäminen ei ole minkään tahon mielistelyä vaan realiteetti.

Tuntuu ajoittain siltä, että suuresta sodasta on kulunut liiaksi aikaa. Viehtymys kierrosten lisäämisen kansainvälisessä jännityksessä on silmiinpistävää. Kuuban kriisi voisi olla herättäjänä tilanteesta, jossa jo itse asiassa ylitetiin sodan käynnistymisen momentum, mutta ihmeellisesti molempien suurvaltojen johtajat hallitsivat tilanteen.

Kuuban kriisissä oli niitä, jotka pettyivät, kun ydinasein käytävää sotaa ei saatu aikaiseksi. Moni kenraali turhautui. Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja, sama mies,  joka käski McNamaran suuren sodan aikaan laskemaan  julmimpia pommikoneiden lentokorkeuksia. LeMayn oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella Kuuban kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän totesi, että Yhdysvallat on kriisin voittaja, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi voitolla. Tähän LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä ne jäljettömiin!”.

McNamara on oikeassa, kun hän sanoi Fog of Warissa, että tällaisissa kriiseissä ”järki ei pelasta meitä”. Tarvitaan jotain suurempaa. Mitä se on? Ehkä tarvitaan juuri toisen asemaan asettumista vaikka se tuntuisi kuinka mahdottomalta  ja lahjomatonta moraalia sekä korkeaa eettistä vakaumusta, muutoin joudutaan sotapelien hirviömäiseen kierteeseen.

Ehkä tähän voisi lisätä vielä sen, mitä JFK sanoi ystävälleen John Kenneth Galbraithille ohjuskriisin jälkeen: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”. Kun tänä päivänä kuuntelemme fakkiutuneita asiantuntijoita, on syytä pitää mielessä tämä Kennedyn lausahdus.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Nyt meneillään olevassa kriisissä on yhtymäkohtia Kuuban kriisin aikuiseen tematiikkaan. Kylmän sodan retoriikka oli häikäilemätöntä. Wienissa, Hrustsevin ja Kennedyn huippukokouksessa vuonna 1961 Hrustsevin oli näytettävä omilleen, millainen mies hän on: hän syytti toistuvasti Kennedyä yrityksistä nöyryyttää Neuvostoliittoa. Hrustsev hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia”. Hrustsevin oli oltava kova, sillä arkistot ovat paljastaneet, että hänen takanaan Moskovassa oli todella kovia haukkoja.

On meneillään kylmän sodan vuosilta tuttu varustautumisen ja jännityksen lisääntymisen kierre. Minun on vaikea löytää perusteita, miksi Suomen pitäisi vastakkainasettelussa valita puolensa liittoutumiseen saakka. Suomi on kaukana kriisin keskiöstä. Ukrainan ja Itämeren alueen valtioiden napanuoramainen liittäminen yhteen on yksi osa meneillään olevaa panikoitumista ja hysteriaa.

Hrustsevin (Putinin) alemmuudentunne, jonka peittämiseksi ja kumoamiseksi hänen piti käyttää karkeaa kieltä on tänäkin päivänä kriisinratkaisun ytimessä: Venäjällä oli tuolloin ja on nytkin pysyvähkö vaikutusvaltavaje, jota Vladimir Putin yrittää peitellä karkealla retoriikalla. George F. Kennanin sanoin: ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”. Mutta tekevätkö muut mitään tuon turvattomuuden tunteen hillitsemiseksi? Vihollisen asemaan asettuminen on hirveä ponnistus.

Jos Yhdysvallat löytää muiden etuja loukkaamattoman keinon,  jolla voi tunnustaa Venäjän tasa-arvoiseksi neuvottelukumppaniksi on mahdollista käydä vakavia neuvotteluja rauhasta ja yhteistoiminnasta.