Puhutaan Natosta, mutta puhutaanko myös vastuusta ja vastuun kantamisesta?

 

Lainasin jokin aika sitten presidentti Niinistöä hänen kertoessa kantojaan nykyisestä jännittyneestä tilanteesta: ”…presidentti lisäsi vielä hieman mietittyään ratkaisevan lisäkaneetin:  ”Satuin lukemaan Robert Cooperin kirjaa `The Ambassadors´”,  jossa todetaan - koskien diplomatiaa ja suurvaltasuhteita - että  `there´s a gap between those,  who have the responsibility and those who haven´t´.”  Täsmälleen näin. Kun ei ole vastuussa voi kysyä tai väittää paljon sellaista, johon vastuunkantaja ei voi vastata. Presidentti on usein  osoittanut ärtymystä,  kun joku – olettaen,  että presidentti on hänen kannallaan – tyrkyttää omia kannanottojaan  ”tullakseen hyväksytyksi”.

Niinistö viittasi uudelleen moneen kertaan  ”vastuuseen” A-studiossa 28.2.2022, halutessaan korostaa päätöksentekijöiden vastuunkannon merkitystä.

Referoin ja arvioin tuota A-studiovierailua seuraavassa tarkemmin.

Kun poliitikot Purra (ensimmäistä kertaa?) ja Orpo (jälleen kerran) ovat nyt ilmoittaneet kannattavansa Natoon liittymistä, niin mihin saakka heidän vastuunsa ulottuu ja kuinka uskottavasti? Tässä on käynyt vähän niin, että kun Niinistö on mielletty Nato-mieliseksi,  niin monet poliitikot ovat kiirehtineet hänen suojissaan kannattamaan aggressiivista liittymispolitiikkaa ymmärtämättä, että presidentti on asemastaan johtuen omaksunut hyvin varovaisen kannan äkkinäisiin päätöksiin.

Ei presidentti mitenkään havaittavasti reagoinut tuoreeseen gallupiin,  jossa Naton kannatus huomattavasti lisääntyi (nyt 53 prosenttia). Sitä paitsi niitä, jotka joko vastustivat Natoon liittymistä tai eivät ottaneet kantaa oli yhteensä 47 prosenttia vastaajista. Mihin suuntaan gallupit ovat kehittymässä? Oletettavaa on, että jos nykyinen jännittynyt tilanne jatkuu ja pahenee, Naton kannatus ainakin jossain määrin vahvistuu. Jos otetaan vähän  pidempi aikajänne tulevaisuuteen  niin suunnan arviointi vaikeutuu huomattavasti. On syytä muistaa,  että Nato-liittymisprosessi kestää joka tapauksessa pitkään. Ei ole tiedossa esimerkiksi, miten nykyiset Nato-maat suhtautuvat lisäjäseniin. Kaikkien vanhojen jäsenten  tulisi hyväksyä uudet jäsenyydet.

Presidentti puhuu (Venäjän) ”vasta-askelista”, jos Suomi pyrkii liittotumaan Naton kanssa. Presidentti oikeastaan ainoana pystyy vapaasti puhumaan vastatoimista Venäjän taholta. Muut saavat varautua moitesanoihin ”pelkääminen” tai ”suomettuminen” tai ”nöyristely”, jos rohkaistuvat viittaamaan Venäjä-uhkaan julkisesti.

Venäjä itse on aiheuttanut tahattomasti seuraamuksia, joita se ei alun perin tarkoittanut. Niinistö: Venäjä on omilla toimillaan yhtenäistänyt vuonna  2014 Ukrainan ja nyt Euroopan. Miksi siis Putin otti tämän epäsuositun askeleen hyökätä Ukrainaan? Niinistö vastaa, että tekemätön päätös hiersi kahdeksan vuotta Venäjää: ”Nyt me hoidamme tämän murheemme pois”, arvioi Niinistö Kremlin ajattelua. Sodalla on lausumattomat rajat: Nato ei vie joukkoja Ukrainaan, eikä Venäjä hyökkää Nato-maan kimppuun. Tämä lienee periaate.

Niinistön maine asioiden hallitsijana on kasvanut entisestään Ukrainan kriisin aikana. Koko Ukraina-prosessin aikana presidentiltä on voinut kysyä paljon sellaista, mihin hän ei halua/kykene vastaamaan. Silti häntä pyydetään ”tietämään”. Niinistöä pidetään Putin-asiantuntijana. Ja asiantuntijana Niinistö ei pidä mahdollisena sitä, että Venäjä hyökkää Suomen: sitä ei voi pitää järkevänä. Presidentti pitää laajoja hybridiuhkia suurimpina haittoina,  mitä Venäjä voi Suomelle aiheuttaa,  jos Suomi liittyy Naton jäseneksi.

Nato-kysymyksessä Suomea verrataan Ruotsiin ja - varsinkin viime aikoina - Ruotsia Suomeen. Ruotsi kokee saavansa Suomelta vahvistusta varsinkin jalkaväkijoukkojensa puutteisiin, mutta muutenkin yhteistyö tuntuu nyt olevan neutraalimpaa kuin koskaan aiemmin. Suomi hyötyy Ruotsin meri- ja ilmavoimien vahvuuksista. Samalla on havaittavissa 1990-luvun EU-prosessin jäljiltä vieläkin tiettyä epäluuloa,  että naapuri tekee jotain,  jota se ei ilmoita avoimesti. Kuitenkin kokonaisuudessaan yhteistyö on korkealla tasolla, siihen on syytä luottaa.

Kaiken kaikkiaan jää kuva, että Ruotsin suhtautuminen on ideologisempaa Nato-kysymyksissä. Ruotsi pitää periaatteistaan (liittoutumattomuudesta) pidempään kiinni kuin Suomi. Ruotsin pitkä  (200 vuotta) rauhan aika on tässä osviittana. Toisaalta Suomenkaan tilanne ei ole sellainen, miksi se usein kuvataan, siis että Suomi ja Venäjä olisivat olleet suoraan kahdenvälisiä vihollisia: tosiasiassa toisen maailmansodan aikana Suomi oli Neuvostoliiton ja Saksan, ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ja Venäjän ja Suomen sodan (1808-09) aikana Ranskan ja Venäjän pelinappulana.

Puolustusvoimien edelleen vahvistamisen kannalla presidentti on, vaikka varsinkin kokoonsa nähden Suomella onkin kyvykkäät puolustusvoimat jo nyt. Hän viittaa hybridisodankäynnin erilaisiin variaatioihin,  joihin suojautumisessa on edelleen paljon töitä tehtävänä. Sekä presidentti että eduskunta ovat tästä yksimielisiä: vahingot hybridisodankäynnistä ovat suuria, kun toimenpiteet kohdistetaan korkean teknologian maahan.

Jos Suomi olisi Naton jäsen, se saisi erillishyökkäystä vastaan Naton suojan (tai oikeammin tuen), mutta jos tästä ei olisi kysymys seuraisi jännitteinen tilanne, sillä Venäjä on osoittanut pystyvänsä olemaan ”ilkeä”. Toisaalta edellä totesin juuri, että erillissotaa Suomen ja  Venäjän välillä ei ole pitkiin, pitkiin aikoihin ollut. Jos liittyminen tulisi kysymykseen, niin  Niinistön mielestä   Venäjä kohdistaisi tyytymättömyytensä (”ilkeydet”, hybridi-, kyberuhat ym.) Suomeen eikä Natoon.

Joidenkin haaveilemat turvatakuut, jotka annettaisiin Nato-prosessin ollessa käynnissä presidentti hylkää. Kovin on spekulatiivinen ajattelu voimissaan!

Uhkakuva Ukraina-tragediassa on ydinsodan puhkeamisen vaara. Todellista sodan vaaraa pidetään kuitenkin etäisenä. Niinistö näkee vaaran lähinnä siinä, että ydinsotaa vähitellen arkipäiväistetään.

Nyt näyttää siltä, että moni näkee tulevan Nato-prosessin pelkästään yhteen suuntaan vievänä prosessina. Entä jos käykin niin, että Natoon liittyminen ei saa tarpeeksi parlamentaarista kannatusta taakseen?

Kun toimittaja A-studion lopuksi kysyi pitäisikö Suomen liittyä Natoon, viittasi presidentti painokkaasti jälleen kerran vastuuseen: mitä tapahtuisi sitten,  jos askel otettaisiin?” Toimittaja:  ”Kysymys on (siis) siitä,  mitä Venäjä tekisi”.   Presidentti:  ”Juuri näin”.

PS

Presidentin haastattelu A-studiossa on herättänyt myös kriittistä sanailua. Tuntuu, että ne,  jotka haluaisivat nopeasti edetä Nato-asiassa ovat niitä vastaan,  jotka valavat öljyä laineille. Presidentti edusti selvästi jälkimmäistä, rauhoittelevaa  kantaa. Samoin epäilen (mutta en ole varma), että kysymys on luottamuksesta Naton ja viidennen artiklan tarjoamaan suojaan. On niitä, jotka tuntuvat sokeasti luottavan  suojaan ja niitä, jotka näkevät tilanteen paljon inhorealistisemmin: sota on sotaa.