On kirjoja, joihin palaan kerta toisensa jälkeen. Kysymys ei ole niinkään siitä, että haluan palauttaa mieleen kirjan sisällön vaan pikemminkin siitä, että haluan elää mukana uudelleen mieleeni painuneen kirjan tunnelmissa. Tällainen kirja on muun muassa Olavi Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu”, joka ilmestyi vuonna 1946. Siinä kaivettiin esille sodan tuntoja kipeästi, liiankin kipeästi monien mielestä.
Paavolainen tuli tunnetuksi 1930-luvulla matkakirjoistaan. Elämysmatkat suuntautuivat natsi-Saksaan, Etelä-Amerikkaan ja viimeisimpänä Neuvostoliittoon kesällä ja syksyllä 1939. Näihin matkoihin liittyvät Paavolaisen kirjat ”Kolmannen valtakunnan vieraana”, ”Lähtö ja loitsu” ja ”Risti ja hakaristi”.
Viimeisimmästä matkastaan Neuvostoliittoon Paavolainen ei julkaissut kirjaa monistakin eri syistä, joskin aineistoa on jälkeenpäin muiden toimesta kerätty ja koottu Paavolaisen muistiinpanojen yhteenvetona kirjaksi saakka.
Olen nuo Paavolaisen kirjat (ja kirjat Paavolaisesta) lukenut vuosien varrella aina Matti Kurjensaaren ”Loistavasta Olavi Paavolaisesta” (1975) lähtien.
Synkkä yksinpuhelu alkaa talvisodan aattona, kun Paavolainen palaa Neuvostoliitosta - sodan uhan vallitessa - hankalaa reittiä pitkin Kreikan ja Länsi-Euroopan kautta Suomeen. Kotona häntä odottaa palvelukseenastumismääräys. Synkkä yksinpuhelu ohittaa talvisodan lyhyesti ja keskittyy jatkosotaan, jossa kirjailija palveli tiedotuskomppaniassa (TK) ensin Itä-Karjalassa ja sitten Mikkelin päämajassa. Mikkelin aikanakin hän teki pitkiä retkiä rintamalle tai sen tuntumaan. Paavolaisen tehtävänä TK-miehenä oli ”oikolukea” muiden tekstejä sodasta eli toimia ”ainekirjoituksen opettajana” ja laatia yhteenvetoja esimiehilleen tiedotusvälineiden sotauutisista. Hän myös työsti useita Karjalaa käsitteleviä teoksia. Satunnaisesti hän laati yhdessä toveriensa kanssa luonnoksia jopa ylipäällikön päiväkäskyiksi.
Synkkä yksinpuhelu on tavallaan myös ”matkakirja”. Se on paitsi kuvaus konkreettisten sotatapahtumien tapahtumapaikoista niin myös matka Paavolaisen sielun- tai mielenmaisemaan jatkosodan ympäristössä….. niin, maisemaan todellakin, sillä Paavolainen on todellinen kirjoitetun tekstin maisemamaalari. Hänellä on suorastaan pakkomielteenomainen tarve kuvata ympäristöään myös luonnon ja arkkitehtuurin yksityiskohtien näkökulmasta. Itse asiassa hän tuntee heikolla hetkellään huonoa omaatuntoa kertoessaan näistä esteettisistä näkymistä päiväkirjassaan toisten samaan aikaan taistellessa henkensä edestä etulinjassa.
Joka tapauksessa Paavolainen hämmästyttää kerta toisensa jälkeen luonnon ja ympäristön yksityiskohtien tuntemuksellaan. Paavolaisen kirjallista ääntä kun kuuntelee, herää tunne, että lukija toimii vierailijana Paavolaisen mielenmaisemassa. Välilä hän kutsuu lukijan vierailulle, välillä lukija tuntee itsensä kuokkavieraaksi, joksi tosin Paavolainen tekstillään viekoittelee.
Paavolainen itse luonnehtii kirjoituksiaan ”päiväkirjan lehdiksi vuosilta 1941-1944”. Tämä on oleellinen määritelmä, sillä hän ei sodan kestäessä selvästikään kirjannut tapahtumia tai ajatuksiaan päivästä päivään. Synkässä yksinpuhelussa kysymyksessä oli muistiinpanojen kokoamisesta elämäkerralliseksi kirjaksi. Tästä väljyydestä johtuvat monien kanssasotineiden syytökset, että Paavolaisen ”päiväkirja” ei ole autenttinen päivästä päivään etenevä sodankuvaus eikä näin ollen ole kaikilta osin paikkansa pitävää historiaa.
Synkkä yksinpuhelu on 600-sivuinen teos (alun perin kaksiosainen), jota en tässä yhteydessä rupea kokonaisuutena arviomaan. Keskityn pariin kohtaan, joissa Paavolainen pohdiskelee TK-miehen työtä suhteessa etulinjan miesten käymään sotaan. Paavolainen kirjoittaa: ”Tiedän, että sodan henkilökohtainen elämättä jääminen on se syöpä, joka kaivaa sisimpääni: Sillä sota on ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää.” Näin hän panettelee itseään ”sodan kokematta jäämisestä”. TK-mies oli ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija. Ylikriittinen näkemys estää häntä näkemästä sodasta kirjoittavien rohkeutta ja panosta kotirintaman hengen ylläpitäjänä. Vaikka TK-miesten teksteissä on mukana paljon jo aikalaistenkin helposti tunnistamaa sotapropagandaa, on osa kirjoituksista korkeatasoista esseetyyppistä aineistoa.
Paavolainen omien sanojensa mukaan riitelee ehtimiseen ”poikien” (so. muiden TK-miesten) kanssa sodan mittapuista: ”TK-miehenä oleminen on naurettava, tragikoominen korvike”, hän toteaa itsekriittisesti. Toisaalta hän väittää (jos palvelisi etulinjan) upseerina) ”pelkäävänsä ottaa vastuuta toisten elämästä”, vaikkei pelkääkään kuolemaa. Hän pyyhkäisee syrjään rintamatoverien väitteen, että kukaan ei voi itse määrätä paikkaansa sodassa.
Sitten tullaan, ehkä Paavolaisen kirjailijaminän kalvavimpaan teemaan: ”….vain aktiivinen osallistuminen sotaan voisi antaa minulle tunnonrauhan – ja oikeuden olla kapinallinen” (harvennus Paavolaisen). Paavolainen koki itsensä – ainakin jälkikäteen – sodan toisinajattelijaksi.
Yksi TK-mies saa synninpäästön: Paavolaisen sankari on suomenruotsalainen TK-rintamareportteri Gunnar Johansson (joka sittemmin menehtyi astuttuaan miinan): ”Gunnar Johansson on suurenmoinen: niin karu, epäpateettinen, miehekkään pessimistinen”. Toisessa kohtaa Synkkää yksinpuhelua Paavolainen käy läpi omia tuntemuksiaan verrattuna etulinjan rintamiesten kokemuksiin kuvatessaan erästä saunomiskokemusta: ”Pojat ovat palanneet rintamalta täynnä kertomuksia taistelujen hurjuudesta”. Paavolainen: ”Katselen ja kuuntelen tätä kaikkea katkeran kateuden ja itsehalveksunnan vallassa”. Paavolainen jatkaa: ”Istun pitkän aikaa pukuhuoneessa ja katselen noita hitaita, rauhallisia suomalaisia poikia. On järkyttävää huomata, miten melkein jokainen kantaa haavoittumisen arpia ruumiissaan” (harvennus Paavolaisen). Niitä tutkitaan, niitä näytellään ja niiden `tarinaa´ kysellään jokaisella saunan penkillä ja lauteilla”. Paavolaisen armoton suhtautuminen omaan rooliinsa sodassa herättää toisaalta epäilyksen onko hän kaikilta osin rehellinen itseään kohtaan. Hän valaisee kirjassaan mielensyövereitään itseään ruoskivalla tavalla.
:::::::::::::::::::
Paavolaisen tilityksiä lukiessa tulee tuntu, ettei hän harrastanut Synkässä yksinpuhelussa muunneltua totuutta ainakaan kaikkein kipeimmissä asioissa. Hän todella erittelee ehtimiseen omia henkilökohtaisia tuntemuksiaan. Kuitenkin häntä syytettiin totuuden muuntelusta heti kirjan ilmestyttyä. Varmaankin monipolviset tilanteet, jotka syntyivät Suomen käymien kolmen sodan aikana johdattelivat yhden jos toisenkin siirtymään kulloinkin voitolla olevan tahon puolelle.
Paavolaiselle on tyypillistä, että hän onnistuu kätkemään todellisen kantansa runsassanaisuuteen tai ilmaisee itseään sillä tavalla peitellysti, että tekstiin perehtyjä tarvitsee rivien välistä lukemista ymmärtääkseen kirjailijan tarkoitusperät. Toisaalta hän menee syväluotauksessa todellisen minänsä paljastamisen puolelle, kuten tapahtuu edellä esitetyissä TK-miehen olemassaolon edellytysten pohdiskeluissa.
Tulkitsen niin, että Paavolainen suursodan kuvaa miettiessään kääntyy jatkosodan kuluessa tietyistä Saksa-sympatioista kohti demokraattista vasemmistoliberalismia. Kaikkia Paavolaista koskevia määrittely-yrityksiä leimaa kuitenkin tietty ambivalenssi, joka estää tarkemman poliittisen tai ideologisen lokeroinnin.
Synkkä yksinpuhelu on matka ihmismielen syövereihin, josta kirjoittaja itsekin tuntuu myöntävän, että loputon pohdiskelu on pahasta hänen henkiselle hyvinvoinnilleen. Lukijan kirja palkitsee eräänlaisena mielen sopukoiden rassaajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti