Björn Wahlroosin vaellusvuodet vasemmistoradikalismin palveluksessa

 

Björn Wahlroos (s.1952) on kirjoittanut ensimmäisen osan muistelmistaan. Teoksen nimi on ”Barrikadeilta pankkimaailmaan. Eräänlaiset päiväkirjat 1952-1992”. Päivittäisten tapahtumien kuvauksen tarkkuus ja kirjan sivuilla esiintyvä valtava kirjo ihmisiä kertovat, että muistiinpanoja on tehty ehkä lähes päivittäin. Joskus joku on irvaillut, että kun mainitsee muistelmien sivuilla massoittain ihmisten nimiä, niin ainakin lukijoita riittää. No, tässä ei ehkä kuitenkaan ole kysymys lukijoiden kalastelusta, vaan päähenkilön runsaasta sosiaalisesta verkostosta.

Keskityn tässä blogikirjoituksessa Wahlroosin hurjaan nuoruuteen vasemmistoideologian palveluksessa. Ei sen puoleen,  jossakin haastattelussa Wahlroos muistelee nuoruuden poliittista vaihetta kaiholla, yhtenä elämänsä kiehtovimmista ajanjaksoista. En itse asiassa epäile tätä.

Jo kansakouluajoista lähtien Wahlroosilla oli vaikeuksia sopeutua kuriin ja järjestykseen. Sama jatkui oppikoulussa, jossa konflikti fokusoitui erääseen opettajaan. Nuoren Björnin pelastajana oli rehtori,  joka asettui opettajainhuonekiistassa Wahlroosin puolelle. Tilanne kärjistyi erottamisuhaksi, joka realisoitui (kahdeksi viikoksi) sen jälkeen, kun rehtori menehtyi surmantekoon oman käden kautta. Wahlroosilla ei ollut enää tukijaa. Ymmärrän nuoren Björnin koulu-uran siten, että hän  valikoi tarkasti kenestä opettajasta piti ja kenestä ei. Björnissä oli tietty ylpeys,  jolla  hän erotti jyvät akanoista uskottavuuden ja auktoriteetiksi kelpaavuuden perusteella. Opettajan oli ikään kuin ansaittava itsetietoisen Wahlroosin luottamus.

Kuvatessaan 1960-lukua Wahlroosin lähtökohtana on,  että silloin todella  ”yhteiskunnan raja-aidat kaatuivat rymisten”. Wahlroosin elämänuran näkökulmasta vasemmistolaistuminen, hippiliike ja musiikki olivat suunnanantajia. Yhdysvalloissa ”sotaan joutumista pelkäävä nuoriso nousi kapinaan porvarillisen yhteiskunnan  valheellisuutta ja imperialismia vastaan”, toteaa Wahlroos kirjassaan.

Omien sanojensa mukaan Wahlroos aloitti oman vasemmistolaistumisensa sisustamalla perheen kodin boksinsa uudelleen ”vanhempien luvalla”.  Seiniltä loistivat Eric Claptonin ja Che Guevaran itsemaalatut kuvat. Aluksi kapinallisuus oli vain muiden nuorten ja  aikuisten ärsyttämistä, mutta pian Björn löytyi jo ajanhenkisistä kotibileistä. Wahlroos kirjaa teokseensa huolellisesti ikätoverinsa - myöhemmin hyvin tunnetut vaikuttajayksilöt - jotka tuolloin olivat saman vasemmistosuuntauksen vaikutuksen alla kuten Wahlrooskin.

Aivan luontevasti edellä kuvatun jatkoksi  Wahlroos pyydettiin huhtikuussa 1968 teinikunnan puheenjohtajaksi. Se oli menoa. Wahlroosista tuli olemuksensa mukaisesti  järjestöaktiivi. Wahlroos verkostoitui hurjaa vauhtia. Näissä yhteyksissä hän tapasi kohtalotoverinsa ja verrokkinsa Leif Salmenin. Sen jälkeen näiden nuorukaisten urat ensin risteytyivät monilla tavoilla,  ja sittemmin erkaantuivat, mutta siitä myöhemmin lisää. Wahlroos pystyy määrittämään ajankohdan tarkasti (teiniliiton kesäkurssi),  jolloin hän kääntyi niin perusteellisesti vasemmistolaisuuteen, että paluuta porvarilliseen elämänkatsomukseen ei vuosiin ollut. Salmenille muutos oli vielä suurempi:  hän tuli  mainitulle kesäkurssille oikeiston edustajana! Molempien osalta tapahtui siis herätyksenomainen siirtyminen vasemman laidan kannattajiksi. Tätä vaihetta  edelsi toki  Wahlroosin osalta henkinen valmistautuminen ja vastaanottohalukkuus uusille aatteille.

Aktiivisuus ylsi ikioman Teiniliiton kesäkurssin järjestämiseen Pohjolan Opistossa, jossa mukana järjestäjien  puolella oli Erkki Liikanen ja oppilaana mm. Olli-Pekka Kallasvuo. On liioiteltua sanoa, että kysymys oli koko ikäluokan liikkeestä, mutta huomattavan osan trendi tempasi mukaansa. Koko yhteiskunnallinen ja kulttuurinen  ilmapiiri oli tuolloin nykyistä vasemmistolaisempaa. Muistan itse,  kuinka kotikuntani Savitaipaleen kirjastossa oli paikallisen taitelijan näyttely, jossa yksi tauluista muistutti punahehkuista myrskyä. Taiteilija esitteli työtään  kertoen,  että tälle työlle on annettu epävirallisesti nimi ”Savitaipaleen kesälukio”.

Tärkeiksi asioiksi Wahlroosin aktiviteeteissa muodostuivat suomalaisen koulujärjestelmän kehittäminen,  Summerhill, apartheid, kolmannen maailman ongelmat, Vietnam, imperialismin tuomitseminen…..  Ideologisina johtotähtinä toimivat Che Guevara ja Herbert Marcuse.

Teinitoiminnan  puitteissa vapaa kasvatus oli päivän sana. Wahlroos ja ”Lefa” Salmen ehtivät myös Vanhan ylioppilastalon valtaukseen. Kaksikosta Salmen tuntui jopa aktiivisemmalta. Tavan mukaan samaistumisen kohteita haettiin ”mahdollisimman kaukaa”, Kuubasta ja Vietnamista. Koulunkäynnin kesken jättäminen muodostui piireissä yleistyväksi tavaksi, jonka mukaan toimi myös radikaaliaktivisti Lauri Hokkanen,  jonka taistolaisajasta  kertovasta kirjasta  kirjoitin taannoin. Jo syksyllä 1968 Salmen ja Wahlroos seurasivat trendiä. Wahlroos korjasi ”erehdyksen”  1970-luvun alussa suorittamalla pikapikaa lukion ja kirjoittamalla ylioppilaaksi yksityisoppilaana.

Wahlroos oli täysillä mukana jo lukioaikaisissa opiskelijaliikkeen valtataisteluissa. Bilettäminen ja tiheä kokoustaminen täyttivät aktiiviradikaalin ajankäytön. Wahlroosin teksteissä radikaali vasemmistolaisuus on voittopuolisesti miesten liike, mutta aikakirjat vahvistavat kuvan: kysymys oli vahvasti myös nuorten tyttöjen ja naisten liike.

Vuoden 1969 syksyllä Leif Salmen alkoi väistyä opiskelijamaailman aktiviteeteista  Wahlroosin mukaan ”suuremmalle näyttämölle”. Samalla hän ”valui” äärivasemmalle nopeammin kuin muut. Wahlroos: ”Ikävä kyllä hän ei sieltäkään löytänyt rauhaa sielulleen”. Kovin tyhjentävästi Wahlroos ei erittele Salmenin ajautumista ”omille teilleen”. Hänen paljon myöhemmin ilmestyneiden esseistä koostuvien kirjojensa perusteella epäilen, että hän oli paljon suuremmassa määrin ”etsijä” kuin sittenkin konservatiivinen Wahlroos. Salmen haki  - usein historiasta – syvempiä olemassaolon virtoja. Asiaan saattoi vaikuttaa, että Wahlroos kavereineen oli yläluokkainen, kun taas Salmenin lähtökohdat olivat tavallisemmissa olosuhteissa. Wahlroosin suhtautuminen Salmeniin jälkikäteen on ollut ihmettelevä, ikään kuin hän haluasi sanoa, että Salmenilla olisi ollut sanottavaa siinä maailmassa,  joka vei Wahlroosin myöhemmin mennessään, mutta sen sijaan Salmen tarrasi ankaraan sosialismiinsa ja ärtyneeseen poliitikkojen kiusaamiseen TV:n vaaliohjelmissa.

Vielä yksi polku radikalismin tiellä avautui Nils Torvaldsin kautta. Yritettiin luoda organisoitua lähestymistapaa liikkeen vahvistamiseksi Torvaldsin kotoa käsin.  Mutta Wahlroosin vallankumouksellinen asenne oli jo hieman laimentunut. Parhaiten Wahlroos muistaa tapaamisista Torvaldsin poikavauvan, josta tuli isona Linux-käyttöjärjestelmän isä. Vallankumous se oli sekin.

Talvella 1970-71 otetiin vallankumouksesta vapaata, kun kirjoitettiin  – Wahlroos mukana – ylioppilaiksi. Wahlroos kirjoitti vain neljä ainetta johtuen vähemmän intensiivisistä opinnoista, mutta sai yleisarvosana laudaturin. Wahlroos vastasi kirkkohistorian jokerikysymykseen ”Marxilaisuuden uskonnonkritiikki”. Kun muutkin kysymykset natsasivat,  sai Wahlroos reaalista 50 pistettä,  kun laudaturin raja oli 39 pistettä.

”Lyhyt” ylioppilaskirjoituksen ainevalikoima rajasi jatko-opintoja, mutta lopulta Wahlroos valitsi Hankenin (jätettyään tyhjän paperin oikeustieteellisen pääsykokeessa),  jonne pääsi suoraan todistuksella.

Omilta opiskeluajoiltani muistan hyvin dogmatismin ajan 1970-luvun alusta lähtien,  joka korvasi radikaalivasemmistolaisen ajanjakson. Se tuli Wahlroosiakin vastaan,  kun hän ajautui yhä syvemmälle vasemmalle kommunistien ja tarkemmin taistolaisten reviirille. Heidät tunnisti sinisistä  paidoista ja ”kielipeleistä” vähän nykyajan malliin, kun korrekti taistolainen kielenkäyttö vaati ”oikeaa” sanastoa.

Wahlroosin päästyä opiskelemaan hän jatkoi verkostoitumista vasemmistolaisiin piireihin, oli perustamassa Sosialistiset Taloustieteiden Opiskelijat ry:n ja valittiin ylioppilaskunnan edustajistoon toiseksi korkeimmalla äänimäärällä .  Vanhat teemat, Vietnam ja hallinnonuudistus olivat esillä. Muut asiat alkoivat kuitenkin olla päällimmäisinä jatkossa ja yksi tapa irtautua vanhasta oli ruveta opiskelemaan päätoimisesti syyskuusta 1972 lähtien. Pääaineeksi valikoitui yleinen liiketaloustiede. Se vaati puutteellisten matematiikkataitojen päivitystä. Se onnistui vanhojen kavereiden avustuksella.

Samaan aikaan Wahlroos erkaantui vanhoista opiskelijaliikkeen kamuista.  Syyksi Wahlroos ilmoittaa myös dogmatismin kasvavan  vaikutusvallan opiskelijaliikkeessä. Se valtavirtaistui niissä piireissä, missä Wahlroos liikkui.

Opiskelujen ohella Wahlroos perehtyi sosialismiin kriittisesti suhtautuvaan kirjallisuuteen. Marxilaisuus ei enää tarjonnutkaan ainoaa oikeata vastausta taloustieteen kysymyksiin.  Marxin kysymykset eivät olleet ainutlaatuisia, ne olivat vaillinaisia ”ja pahimmillaan harhaanjohtavia”. Viimeinen  pisara oli,  kun taistolaisaktiivi Aku Alanen yritti  tiedustella Wahlroosin kautta tämän isän papereita. Epäselväksi jäi missä mielessä tiedustelu tehtiin. Wahlroos jätti 15. syyskuuta 1973 erokirjeen,  jossa erosi kaikista kansandemokraattien järjestöistä. Wahlroos ei ollut täyttänyt vielä 21 vuotta.

Wahlroos arvioi olleensa ensimmäisiä,  jotka erosivat ”laitavasemmistolaisesta liikkeestä”. Wahlroos pääsi luokkavihollisen kirjoihin. Monet Wahlroosin kaverit seurasivat esimerkkiä, muttei Leif Salmen. Hänkin kritisoi taistolaisliikettä, mutta ei katkaissut siteitään. Näin hän jätti ratkaisematta sisäisen ristiriitansa, toteaa Wahlroos.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitkä ovat Wahlroosin johtopäätökset tapahtuneesta?  No,  hän katsoo suoraviivaisesti kaiken jälkeen, ettei hänen tarvitse pyytää anteeksi sitä,  ettei ole aina poliittisesti korrekti eikä myöskään tarvitse pyytää anteeksi nykyisiä markkinaliberaaleja mielipiteitään. Julistaako hän itsensä oikeassa olijaksi,  jolla on perusteltu syy tuomita menneiden sukupolvien väärät ja oikeat ratkaisut?

Yhteiskunnallisiin radikaaliliikkeisiin sisältyy aina arvoituksellisia piirteitä,  mutta jotain voidaan toki sanoa: nuorille,  joiden psyyke on muutoksille altis, voi joukkovoima lisätä voimaantumisen tunnetta.  Tulee tunne,  että yhdessä voidaan tehdä enemmän. On puhuttu nuorten ”isäkapinasta” sodan aikaista ja jälkeistä rakentajasukupolvea kohtaan ja suurten ikäluokkien vyörymisestä ensin oppikouluihin, sitten yliopistoihin ja näistä kumpuavista muutostarpeista. Koululainen Wahlroosin kapina on ehkä osin johdettavissa juuri tästä auktoriteettikapinasta. Vielä on muistettava,  että demokratian ja opintososiaalisten etujen parantamisvaatimukset olivat  korkealla prioriteettitasolla. Ne toimivat aseena autoritaarista vanhaa ajattelua vastaan.

Näihin sekoittui ideologinen liikehdintä,  joka on vaikeasti selitettävissä. Voidaan puhua ideologiseen muutokseen heräämisestä,  joka tarjosi kasvualustan tiedostaville aktiiveille. Sosialismiin sisältyi lupaus paremmasta tulevaisuudesta ja tämä houkutti optimismin läpitunkemalla 1960-luvulla nuorta polvea. Uudella vuosikymmenellä  taistolainen  puhdasoppisuus  sekä veti puoleensa että loitonsi opiskelijaliikkeestä monia parhaista voimista.  

Vielä on muistettava,  että muistelutietoon sisältyy aina nykyajattelun aineksia. Välttämättä  Wahlroosinkaan kohdalla 1970-luvun vaihteen todellisuus ei välity sellaisenaan nykypäivään.