Kahden tulen välissä

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Ville Similä esitti kolumnissaan ”Aseenkanto-oikeus Ice-T:n mukaan” (HS 23.8.2012), että amerikkalaisten asehulluus johtuu kansalaisten halusta suojautua omaa yhteiskuntaa vastaan ! Skandinaavisesta näkökulmasta tämä tuntuu vähintään omituiselta, mutta ei välttämättä amerikkalaisesta näkökulmasta.

Toki asehulluuteen liittyy muitakin syitä, mutta jos lähdetään laajemminkin jatkamaan tätä ajatuskulkua niin päädytään moniin mielenkiintoisin johtopäätöksiin. Varsinkin konservatiivit amerikkalaiset haluavat suojautua kaikkea ”yhteiskunnallista väkivaltaa” vastaan (ml. sosiaaliturva).

Aina Yhdysvaltain perustuslaista lähtien yksilön suoja on ollut keskeisiä tavoitteita amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka hamiltonilaiset ja jeffersonilaiset taistelivat Yhdysvaltain suunnasta 1800-luvun vaihteen molemmin puolin ei kumpikaan osapuoli halunnut irtisanoutua yksilön vapauden periaatteesta. Itse asiassa Hamilton kuoli kaksintaistelussa puolustaessaan omaa loukattua itsetuntoaan.

Aluksi asia ehkä nähtiin niin, että aseistautuminen sallittiin, jotta ”valtio ei ala käyttää vääriä voimia kansalaisiaan vastaan”, mutta nyttemmin kansalaisten itsepuolustus on monin tavoin laajentunut. Joskus tuntuu, että peruskonservatiivi amerikkalainen on kahden tulen välissä: toisaalta häntä uhkaa oma liittovaltio, toisaalta ulkoinen vihollinen. Ulkoinen vihollinen voidaan torjua, kun kansalaiset saadaan mobilisoitua ulkoista uhkaa vastaan. Silloin hetkeksi unohdetaan oman valtion tuottama uhka !

Amerikkalaiset taistelivat milloin brittejä milloin intiaaneja, saksalaisia tai japanilaisia vastaan. Maailmansodat olivat tehokas perustelu väkivallan avulla puolustautumiselle, mutta sittemmin perusteluja on ollut huomattavasti vaikeampi niellä. Dominoteorian mukaan Vietnamin sota oli uhka amerikkalaisille aikanaan. Tai näin se nähtiin kylmän sodan asetelmassa. Myöhemmin Robert McNamara näki Vietnamin ensisijaisesti sisällissodan näyttämönä, johon amerikkalaiset sekaantuivat. Monet kylmän sodan toimet näyttävät ylimitoitetuilta. Todistettavasti CIA liioitteli uhkia ja Military Industrial Complex oli innokkaasti hyödyntämässä enemmän tai vähemmän salaisia raportteja painostaessaan liittovaltiolta lisäämään asemäärärahoja. Muitakin esimerkkejä löytyy: Grenada, Irak….

WTC-tornien katastrofi ja sen jälkeiset toimenpiteet ovat hyvässä muistissa. Läheskään kaikkia terrorismin vastaisia toimia ei tietenkään voi kyseenalaistaa, mutta ei voi myöskään välttyä ajatukselta, että itsetarkoituksellinen panikoituminen valtasi amerikkalaiset.

FBI jahtasi paria tuhatta kommunistisen puolueen jäsentä vainoharhaisesti. Se ei riittänyt, että itse puolue oli FBI:n soluttama. McCarthyismi oli paranoian varsinainen symboli. Monet liberaalit joutuivat noitavainojen kohteeksi. Maailman parhaana pidetty demokratia ei suvainnut täin kokoista kommunistien solutusvaaraa. Jos amerikalaisen elämänmuodon vihollisia ei ole, niin ne pitää keksiä. Jos kuvitteli, että Neuvostoliiton kaatuminen olisi poistanut tai edes vähentänyt kuviteltua tai todellista uhkaa amerikkalaisia kohtaan, erehtyi raskaasti.

Yksilön vapaus, lupa puolustaa itseään yhteiskuntaa vastaan ja omistajuus ovat monien mielestä amerikkalaisen ajattelun ydintä. Uusliberaalien omistajuusyhteiskunta (ownership society) on äärimmäinen yhteiskunnallinen ”puolustuskeino” sosialistiseksi miellettyä yhteiskuntaa vastaan. Cato-instituutin 2000-luvun alussa määrittämien tavoitteiden mukaan jokaisen isin ja äidin piti omistaa lastensa peruskoulutus, jokaisen piti omistaa omaa terveydenhuoltonsa ja jokaisen piti omistaa oma eläkkeensä. Ei tarvita mitään yhteiskunnallisia (lue: sosialistisia) järjestelmiä !

Amerikkalaisissa konservatiivisissa piireissä voi törmätä ajatteluun, jonka mukaan koulunkäynti on lähinnä tarpeeton rahareikä, siis yhteiskunnan järjestämänä. Pieni valtio on monen amerikkalaisen unelma. Puhdas yövartijavaltio voisi riittää monelle. Ronald Reagan sai pienen valtion kuullostamaan joltain tavoiteltavissa olevalta ihanteelta. Kuitenkaan hän ei itse käytännössä tehnyt pienentämisen eteen kovinkaaan paljon. Sen sijaan hän vähensi veroleikkausten avulla liittovaltion tulopohjaa ja aiheutti pysyvän budjettivajeen.

Jotkut kirjoittajat ovat todenneet, että sosiaaliturvan vastustus, ”rahan vastikkeeton jakaminen”, on suurinta niissä osavaltioissa, jotka ovat köyhimpiä ja joissa sosiaaliturva on anteliainta. Ideologiat ja reaalimaailma menevät sekaisin.

Yhdysvaltain polarisoitunut ilmapiiri on jakanut kansalaiset kahteen toisiaan vastaan taistelevaan osaan. Tai ainakin sellaisen käsityksen saa tiedotusvälineistä.

Toisenlaisenakin Amerikka voidaan nähdä. Maltilliset republikaanit tuskin ovat valmiita jyrkiin toimiin valtion pienentämiseksi. Demokraattien huomattava enemmistö vaatii hyvin toimivia julkisia palveluja. Toisaalta äänekäs oikeistovähemmistö (äänenkannattajanaan Fox-TV) vaatii jyrkkiäkin leikkauksia julkisen sektorin palveluihin, kunhan ei kosketa puolustusmenoihin.

Skandinaavinen malli, jossa yhteiskunnan palvelut nähdään useimpien mielestä kansalaisten suojana tai tukena tuntuu vieraalta hyvin monista amerikkalaisista. Verottaja ei ole kansalaisen vihollinen, vaikka harva varsinaisesti rakastaa veroja. Pitkät perinteet ja tuntemus, että veroilla saadaan hyviä palveluja ratkaisee. Vaikka veropurnausta onkin, luottamusyhteiskunta toimii.

Ehkä ratkaiseva käsite on juuri luottamus. Yhdysvalloissa esimerkiksi onnettomuuden sattuessa nähdään julkisen sektorin toimijat lähinnä onnettomuuden syiden peittelijöinä. Vallitsee siis eräänlainen ”epäluottamusyhteiskunta”. Siitä on lyhyt matka loputtomiin salaliittoteorioihin.

Moni konservatiivi kokee siis olevansa kahden tulen välissä: häntä uhkavat ulkoiset viholliset (terroristit, kommunistit) ja kotikonnuilla, sisäisesti myös ”iso valtiovalta”, joka rajaa hänen toiminta-aluettaan. Jossain ääripäässä aseellinen varustautuminen voi tapahtua poliisin, yhteiskuntakoneen aiheuttaman uhan nimissä.