Presidentti Sauli Niinistöltä on odotettu ulkopoliittista linjapuhetta muutaman viime kuukauden ajan. Mikään hengen hoppu sillä ei toki ole, sillä Suomen ulkopoliittinen linja on hyvin vakaa.
Niinistö on riittävän taitava välttääkseen ne utopistiset odotukset, jotka häneen alussa kohdistuivat. Monet odottivat tai pelkäsivät jotain kekkosmaista – turhaan. Esimerkiksi, että hän tunnustaa väriä hajottamalla hallituksen ! Tilanne on aivan toisenlainen jo presidentin valtaoikeuksienkin takia.
Nyt Niinistö on raottanut ajatuksiaan puhumalla suurlähettiläiden neuvottelupäivillä. Olen toki sanomalehtien uutisoinnin varassa, joten jotain saattaa jäädä huomiotta.
Huvittavaa on, miten Niinistöltä kärtetään Venäjää koskevia lausuntoja. Ikään kuin kysymys olisi urheilukilpailusta, että miten suoraan hän oikein läväyttää mielipiteensä Venäjää kohtaan. Onneksi hän tietää itsekin tämän eikä antaudu vaaraan. Nyt uutisoinnin kohteeksi riittää Niinistön lausuma, että ”Venäjän merkitys Suomelle pysyy”. Lause on itsestään selvä, mutta siinäkin pyritään näkemään jotain syvempää merkitystä.
Joka tapauksessa Venäjä on Suomelle hankalasti määritettävä kumppani. J.K. Paasikiven kommentit ymmärtää, koska hän joutui kokemaan ”hirmuisia”. Paasikivi spekuloi lukemattomia kertoja Neuvostoliiton aikomuksilla. Paasikiven linja (jota ei saa sotkea propagandistiseen Paasikiven-Kekkosen linjaan) oli yhdistelmä Venäjän pelkoa ja sen kunnioitusta samalla, kun hän pelkäsi suomalaisten tyhmyyksiä suhteessa Venäjään.
Venäjä ja Suomi ovat eri paria jo kooltaan. Kataisen ja Häkämiehen reilun vuoden takainen aliarvioiva mielipide Venäjästä on onneksi jäänyt unholaan. Suhteiden pitäisi voida muodostua ”oikean kokoisiksi”.
Suomi on monessa suhteessa elänyt viimeiset 20 vuotta onnellisinta aikaa Venäjän suhteiden historiassa, vaikka sitä ei lehtiä lukemalla uskoisi. Aivan liian usein Venäjän karhu nähdään uhkaamassa milloin missäkin asiassa. Kun tsaari Nikolai I:n avustajat kiirehtivät Suomen autonomian vastaisia toimia, tokaisi Nikolai jotenkin siihen tyyliin, että älkää tuputtako Suomea koskevia mielipiteitänne. Nikolain mielestä Suomi oli ainoa kolkka hänen valtakunnassaan, johon saattoi suhtautua levollisin mielin. Aika pitkälle ollaan samassa tilanteessa nytkin.
Olen kirjoittanut yhden blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on ollut Venäjän taholta uhattuna vain suurvaltakonfliktien yhteydessä. Kekkosen suuri perintö on nimenomaan tässä: hän pyrki omalta osaltaan aktiivisesti rauhoittamaan ympäristöä kaikelta sapelin kalistukselta. Tässä Kekkonen ja Paasikivi poikkeavat toisistaan: Paasikivi pyrki esiintymään passiivisesti ja varomaan kaikkea ristiriitaa jo ennaltaehkäisevästi. Mutta toki ajatkin olivat erilaisia.
Miksi viimeiset parikymmentä vuotta ovat olleet niin auvoisat ? Varmaan tietenkin siitä syystä, että Venäjän suurvalta-asema on hiipunut. Se ei ole voinut käyttää propaganda-asettaan, kuten muutamia kymmeniä vuosia sitten. Venäjän sekasortoisuus, johon se on langennut 100 vuoden välein (esim. Jeltsinin aika, ensimmäinen maailmansota ja Katariina Suuren jälkeinen aika) on tietenkin vaikuttanut asioiden kulkuun. Putin on haikaillut entisen Neuvostoliiton alueen perään, mutta mikään ei viittaa muuhun kuin korkeintaan EU-tyyppiseen yhteenliittymään. Venäjä ei ole ekspansiivinen.
Kekkosen huono perintö oli nimenomaan siinä, että hän käytti Neuvostoliitto-suhteita toisia suomalaisia vastaan. Jotkut ovat yrittäneet väittää, että ei se ollut Kekkonen, vaan hänen hännystelijänsä, jotka tähän sortuivat. Tosiasiassa seurailijat tekivät sitä, mihin Kekkonen näytti esimerkkiä. Suomettumisen pahin piirre ei ollut suinkaan Neuvostoliiton painostus, vaan suomalaisten itsesuomettuminen, jolloin käyttäydyttiin todella nöyryyttävästi. Junnilan, Ehnroosin ja kumppaneiden jälkikäteinen ”sankaruus” perustuu juuri tähän nöyryyttämisideologiaan, johon he eivät alistuneet.
Venäjä- suhteet koetaan toisaalta siten, että meidän pitää pelätä Venäjää, toisaalta ne koetaan siten, että meidän pitää sanoa suorat sanat Venäjän autoritaarisesta hallinnosta. Edelleen meidän pitää hyötyä Venäjästä taloudellisesti. Kivaa kun venäläisiä ostosmatkailijoita on Suomessa niin paljon. Toisaalta pitää harrastaa kulttuurivaihtoa, vaikka nyrkki taskussa. Erikseen ovat vielä Viipuri-haikailijat, jotka haluaisivat rajamuutoksia.
Niinistö taiteilee paljon heinovaraisempien asioiden parissa. Hän ei halua astua hallituksen varpaille EU-kysymyksessä eikä hänellä mitään patenttiratkaisua siihen olisikaan. Jos hän menisi mukaan tähän keskusteluun, hän alentuisi politikoimaan kuten muutkin. Kun presidentti lausuu hiukan latteita totuuksia, hän ilman muuta saa kiusakseen selittelijät, jotka tulkitsevat, mitä presidentti oikein tarkoitti. Hän antaa paljon avonaisia kommentteja ja kun joku puuttuu niihin hän mahdollistaa itselleen tulkintaoikeuden ja pystyy mitätöimään aiemmin annetun lausuman.
Esimerkiksi kun presidentti selvästi antoi ymmärtää, että setelikone käynnistyy EU-kriisin yhtenä ratkaisukeinona, hän varmisti selustansa ja sanoi jälkikäteen , ettei se ollut hänen mielipiteensä, vaan arvio siitä, miten EU-päättäjät tulevat käyttäytymään.
Niinistö on eräänlainen Koiviston ja Paasikiven yhdistelmä. Koivistoa hän muistuttaa siinä, että lausunnot ovat oraakkelimaisia, monitulkintaisia. Nauraakohan Niinistö partaansa, kun saa sauhuavat analyytikot liikkeelle ? Paasikivi-sitaatit - mutta kokonaan eri yhteyksissä kuin missä Paasikivi niitä käytti - lisäävät aprikointia. Toisaalta hän on lukenut Paasikivensä ja yrittää luoda jonkinlaista kokonaiskuvaa, jota Paasikivikin historian filosofian kautta tavoitteli. Jotenkin jäyhää - mutta ajoittain helposti tulistuvaa - Paasikiveä on kuitenkin vaikeaa mieltää enemmän päivänpolitiikkamaiseen Niinistöön. Mutta tämähän saattaa olla pelkkä ikäkysymys - Paasikiven presidenttivuodet osuivat eläkepäiviin.
Venäjä-suhteita ei kannata dramatisoida. Venäjällä on toisenlainen poliittinen ja mediakulttuuri kuin meillä emmekä me saa sitä samanlaiseksi kuin lännessä, vaikka kuinka yrittäisimme. Usein kuvitellaan, että tämä kulttuuri syntyi Neuvostoliitossa ja että siitä vain ei ole päästy irti. Tosiasiassa ”toisen” Venäjän kulttuuri periytyy ”ensimmäisen” Venäjän kulttuurista.
Venäjän ”moniarvoisuuteen” sopii kyllä paljon erilaisia mielipiteitä esimerkiksi naapureista. Meillä niitä pyritään valikovasti tulkitsemaan kuin entisajan kremlologit. Niitä suurennellaan ikään kuin Stalinin tai Hrustsovin lausuntoina. Tosiasiassa kaikki tuntuu suurvaltiossa olevan suhteellista. Vääristymien näkeminen on taidetta. Ehkä tämä on enintä, mitä voidaan sanoa.
Niinistö hakee varmaan ihan oman linjansa, joka sopii tähän aikauteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti