Olen monesti miettinyt Robert McNamaraa 1930-luvulta 2000- luvulle ulottuvan ajanjakson ymmärtäjänä. Hänessä on paljon poikkeuksellista, sellaista, jota ei voi helposti kuvata. Tartutaanpa haasteeseen !
Robert Strange McNamara syntyi vuonna 1916 ja kuoli vuonna 2009. McNamara joutui ponnistelemaan 1930-luvulla yhteiskunnallisten mullistusten keskellä, hän suoritti opinnot loistavin arvosanoin. Uskon, että 1930-luvun laman kokemukset ja jopa lähes vallankumouksellinen tilanne Yhdysvalloissa tekivät hänestä demokraatin ja köyhien ymmärtäjän.
Toisessa maailmansodassa hän palveli Tyynen valtameren sotatoimissa. Hänellä oli hyvin tekninen tehtävä: hän laski pomikoneiden lentokorkeuksia; millä korkeudella pommituksen vaikutus oli tehokkain. Siirryttäessä 1950-luvulle hän kiinnostui autoteollisuudesta ja oli Ford-autotehtaan ensimmäinen johtaja, jonka sukunimi ei ollut Ford. Kesken loistavasti alkaneen autoteollisuusuran presidentti Kennedy kutsui hänet hallituksensa puolustusministeriksi. Hän oli kahden presidentin ministeri, sillä ura jatkui Lyndon B. Johnsonin kaudella.
Puolustusministerikauden jälkeen hän loi vielä yhden uran Maailmanpankin pääjohtajana (1968-1981). Eläkepäivinään hän tuli vielä kerran kuuluisaksi kylmän sodan historian tulkitsijana. Tässä on pähkinänkuoressa tämän hämmästyttävän ihmisen ura, mutta jäljempänä pyrin erittelemään McNamaran merkitystä tarkemmin. Lähden arvioimaan McNamaraa nimenomaan retrospektion kautta. Se avaa näkymän hänen elämäänsä, avaa sitä, mutta toisaalta moni asia myös jää arvailujen varaan. Hän oli haukka ja kyyhkynen samaan aikaan.
Minulle on merkinnyt hyvin paljon Errol Morrisin loistava dokumentti McNamarasta: The Fog of War (2003). Dokumentin nimellä halutaan sanoa, että kun toimit sodassa tai sekavan maailmantilanteen polttopisteessä (Kuuban kriisi !) et pölyltä ja usvalta näe, miten pitäisi toimia. Ratkaisut on kuitenkin pakko tehdä huonon näkyvyydenkin oloissa. Jälkikäteen nähdään selkeämmin, mikä meni oikein ja mikä väärin. Tai sitten ollaan vain jälkiviisaita.
Toisessa maailmansodassa hän toimi kenraali Curtis LeMayn alaisuudessa. Le May voisi olla yksi Kubrickin Tohtori Outolemmen kenraali Ripperin esikuvista: sotahullu kenraali. Se oli LeMay, joka arveli, että sodan voittajien johtajat välttävät sotaoikeuden ja ainoastaan siitä syystä, että ovat sodan voittajia. Jos Yhdysvallat olisi hävinnyt sodan olisi LeMay ollut ensimmäisiä tuomittuja hänen omasta mielestäänkin. Ja juuri tälle miehelle McNamara laski pommitusten tehokkuuslukuja. Soveltaminen kohdistui erityisesti Japanin pääkaupunkiin Tokioon (mutta myös Jokohamaan, Kiotoon, Nagojaan jne). Puurakenteinen Tokio paloi suurelta osin poroksi LeMayn palopommien seurauksena. Pommituksissa kuoli (lue: paloi) satoja tuhansia ihmisiä. Miten McNamara suhtautui pommituksien seurauksiin ? Hän näyttäytyy toisaalta humaanina ihmisolentona, joka suree uhreja, mutta myös teknokraattina, joka näki vain käskyn, jota hän totteli. Tietenkin hän tajusi pommitusten raa`an epäinhimillisyyden, mutta ei suostu arvostelemaan esimiestään. Sama hämmentävä piirre tulee näkyviin myös McNamaran myöhemmällä uralla: hän kieltäytyy paljastamasta todellista suhtautumistaan esimiehiinsä. McNamara ratkaisi asioita veitsenterävän älynsä avulla työntämällä syrjään sellaiset inhimilliset piirteet, jotka tavallinen herra Smith saattaisi nostaa esille. Kärjistäen hän siis käyttäytyi kuin natsisaksan tunnolliset tappajat, jotka sokeasti tottelivat esimiehiään, vaikka tiesivätkin tekojensa seuraukset. Ja kuitenkin Nürnbergissä tehdyissä älykkyysmittauksissa lähes kaikki tuomitut natsit olivat keskimääräistä selvästi älykkäämpiä.
Kuuban kriisissä LeMayn ja McNamaran esimiessuhde kääntyi päinvastaiseksi: McNamara oli puolustusministeri ja LeMay ilmavoimien komentaja. Fog of Warissa on loistava kuvaus kriisin hektisistä vaiheista. McNamaran piti arvioida presidentille kannattaako aloittaa sota ja mitkä olisivat sen seuraukset. LeMayn kanta oli äärimmäisen selkeä: käynnistetään sota ! Kun Kennedy kriisin laukeamisen jälkeen totesi Valkoisen taloon neuvotteluhuoneeseen kokoontuneiden avainhenkilöiden palaverissa, että Yhdysvallat näyttäytyi konfliktin voittajana, mutta sillä ei kannattaisi riekkua, paloi paikalla olleelta LeMayltä päreet täydellisesti: ”Vai voitettiin ! Me hävittiin tämä. Kuuba olisi pitänyt tuhota totaalisesti.” McNamara oli niiden joukossa, jotka ajoivat rauhanomaista ratkaisua älyllisen pohdinnan kautta. McNamara antaa avaimen kriisin ratkaisuun: pitää asettua vihollisen asemaan (emphasize your enemy), piti tunkeutua Nikita Hrustsovin mielenmaisemaan ja siitä käsin löytää ratkaisu. Itse asiassa juuri näin meneteltiin.
Vaikka McNamaran oma toiminta poikkeaakin Le Mayn yksioikoisesta ajattelusta ei voi olla havaitsematta tiettyä ihailua, jota McNamara tuntee LeMayta kohtaan. Ehkä se on sitä, että ihminen, joka analysoi kaiken mahdollisen arvostaa salaisesti asioiden äärimmäistä yksinkertaistajaa.
McNamaran kyvykkyys tuli upeasti esille Fordin johtajana. Hän siirtyi Fordin palvelukseen toisen maailmansodan jälkeen edeten aina yrityksen presidentiksi saakka (1960). Hän pani Fordiin vauhtia ja hiukan nuukahtanut automerkki alkoi kukoistaa. McNamaran mestariteos oli Ford Falcon , joka esiteltiin vuoden 1959 lopulla. Siinä oli turvavyöt ja ohjaustehostin. Fog of Warissa McNamara kertoo yksityiskohtaisesti, miten hänen piti vakuuttaa Fordin johtajat ja vastustajat turvavyön hyödyllisyydestä. Epäilemättä hän oli uranuurtaja autoteollisuusalalla.
Kesken loistavasti alkanutta suuryrityksen johtajan uraa John F. Kennedy pyysi häntä puolustusministeriksi vuonna 1960. McNamara ei voinut vastustaa kiusausta. Myös Pentagonissa hän pisti tuulemaan: hän organisoi ummehtuneen puolustuministeriön uudelleen.
Parhaiten monet tuntevat McNamaran Vietnamin sodan arkkitehtina. McNamaran ristiriitaisuus tulee juuri Vietnamin sodan yhteydessä parhaiten esille. Kennedyn loppuaikoina hän aivan ilmeisesti kannatti vetäytymistä (silloin Vienamissa oli vasta ”asiantuntijoita”) . Mutta kun Johnson käsitti dominoteorian (kommunistit ottavat hallintaansa maan kerrallaan) hyvin konkreettisesti McNamara - jälleen - lojaalisti seurasi esimiestään. McNamara tunnustaa itsekin, että hän ja kaikki muutkin päättäjät tuolloin muistivat Münchenin 1938 ja sen kuinka Saksa hyväksikäyttäen lännen lepsuilua napsi alueen kerrallan. Nyt sama toteutuisi Vietnamissa ja Kauko-Idässä. Historia opettaa parhaimmillaan, mutta se voi opettaa myös väärin.
Kun Yhdysvallat eskaloi sodan Tonkinin lahden välikohtauksen jälkeen näyttäyttyi McNamara jonkin aikaa selvänä haukkana, joka painosti yhdessä McGeorge Bundyn kanssa presidenttiä laajentamaan sotaa. Nyt tuon tapahtumasarjan voi nähdä toisin. Tonkinin lahden välikohtaus näyttäytyy nimittäin tämän päivän näkökulmasta eräänlaisena amerikkalaisversiona Mainilan laukauksista. On todistettu, että amerikkalaisten reagointi kuviteltuun pohjoisvietnamilaisten torpedohyökkäykseen perustui vääriin tutkahavaintoihin. Mikä oli McNamaran osuus ? Kiirehtikö hän turhan nopeasti Johnsonia käynnistämään vastareaktion ? Välikohtausta ei kertakaikkaan tutkittu tarpeeksi. Ja päinvastoin: amerikkalaiset saivat Tonkinin lahdesta tekosyyn käynnistää Pohjois-Vietenamin pommitukset. Vietnamista muodostu suuri trauma sekä Johnsonille että McNamaralle. Kun McNamaralle valkeni lopullisesti, että sotaa ei voida voittaa repäisi se kuilun hänen ja presidentin väliin. Väistämätön tapahtui: McNamara sai käytännössä potkut tehtävistään. Mutta sota lopetti myös Johnsonin polliittisen uran.
McNamara on pohdiskellut lukemattomissa yhteyksissä omia ja amerikkalaisten vaikuttimia: miksi Vietnamissa kävi niin kuin kävi ? Pohdinnan tulos kiehtoo edelleen.
McNamara perehtyi puolustusministerinä sodan käynnin strategioihin ja ylemmyydentuntoisesti ja besserwissermäisesti opasti kenraaleitaan, jotka eivät tästä lainkaan pitäneet. Sodan saldo oli murheellinen: 58 000 kaatunutta amerikkalaista. Vasta ehkä 1990-luvulla McNamara ymmärsi sodan todellisen luonteen: kysymyksessä oli ensisijaisesti sisällissota ja vasta toissijaisesti yksi kylmän sodan bipolaarisista (länsi vastaan itä) näyttämöistä. Tavatessaan parikymmentä vuotta sodan jälkeen Vietnamin johtajia hänelle valkeni, että Vietnam ja Kiina olivat olleet 1000 vuotta verivihollisia. Kuitenkin kylmän sodan tulkinnassa kaikki sosialistisen leirin valtiot (Kiina, Neuvostoliitto, Pohjois-Vietnam) niputettiin yhdeksi ja samaksi vihollispaketiksi. Entä jos McNamara olisi ymmärtänyt tämän aikaisemmin ? On vaikeaa uskoa, että amerikkalaisten enemmistö olisi hyväksynyt tulkinnan. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että jälkikäteen McNamara ilmeisen avoimesti pyrki erittelemään oman politiikkansa (ja Johnsonin politiikan) virheitä. Hän myönsi, että Vietnam oli iso virhe. Tällainen oman historian kriittinen tarkastelu on jo sinällään harvinaista.
Fog of Warissa on loistava loppujakso, joka paljastaa jotakin hyvin syvää McNamarasta. Jakso on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä ja ohjaaja Morris haastattelee McNamaraa. McNamara itse ajaa autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta ? Maallikko voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe, miksei samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa osuutta siinä. Mutta McNamara on tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo, että sen myöntäessään hän olisi ”son of the bitch”, piruparka. Hän toimi presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan oli vielä mahtavampi mies: Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.
McNamara loi vielä yhden merkittävän uran. Hän toimi Maailmanpankin pääjohtajana 1968-1981. Kaikkien todistajien mukaan hän tuli pankkiin uudistajana, täynnä intoa. McNamara laajensi Maailmanpankin toimintaa sekä määrälliseti että laadullisesti aivan uudelle tasolle. Lainaajavaltojen sosiaalinen ja taloudellinen tilanne nousi keskiöön. McNamara todella halusi auttaa köyhiä valtioita. Ei voi välttyä ajatukselta, että Lyndon B. Johnsonin Great Society (esimerkiksi War on Poverty) vaikutti hänen ajatuksiinsa. Köyhyyttä vastaa voi taistella ja sitä vastaan pitää taistella !
Maailmanpankki ja IMF muuttuivat McNamaran jälkeen uusliberaaliin suuntaan. Silloin tulivat kuvaan mukaan ahdinkoon joutuneille valtioille asetetut kovat ehdot (”rakennesopeutus” eli julkisen sektorin supistukset, suorat sijoitukset suuryrityksiltä, joista ei maksettu veroja kohdemaahan, tuloeroja lisäävät toimet ym.). Pahin uusliberalistinen vaihe saattaa nyttemmin olla ohi, kiitos finassikriisin opetuksen. Ehkä tapahtuneen myötä McNamaraa saa ansaitsemansa arvostuksen Maailmanpankin johtajana.
Robert McNamaran ura kulki onnellisten tähtien merkeissä pitkään. Tultuaan puolustusministeriksi hän oli aikauslehtien kansikuvapoika, jolta odotettiin suuria hänen poikkeuksellisen lahjakkuutensa takia. Vietnamin sota kuitenkin leimasi hänet. Vaikka nimitys ”McNamaran sota” ei olekaan reilua häntä kohtaan, tuotti McNamara niille, jotka odottivat paljon häneltä myös ministerinä, pettymyksen. Muistelmissaan ”In Retrospect”, dokumentissa Fog Of War ja lukuisissa haastatteluissa, joissa hän pui historiaa, hän toi hyvin henkilökohtaisen näkökulman historian tarkasteluun. Hän oli kriittinen omaa toimintaansa kohtaan ja myönsi tehdyt virheet.
Häntä voidaan pitää teknisenä ja innovatiivisena numeromaanikkona. Teknokraattina hän kuitenkin kenties liiaksi luotti älyynsä. Kansainväliseen politiikkaan sisältyy irrationaalisia tekijöitä, jotka eivät ehkä avautuneet kliinisen älyn miehelle. Kun hän arvioi toimintaansa vanhoilla päivillään, laskelmoiko hän silloinkin ? Ehkä hän tajusi, että kun kritiikki kuitenkin leimaa hänen uransa joitakin osia myös sitten, kun aika jättää hänestä, oli parasta osallistua kritiikin muokkamiseen jo elinaikana.
Mutta hänessä oli myös sivistystahtoa: hän halusi mielestäni aidosti varustaa tulevat sukupolvet opetuksilla, jotka hän oli kerännyt pitkän uransa aikana. Tästä osoituksena Fog of War on muokattu oppitunneiksi (Eleven lessons from the Life of Robert S. McNamara). Tietenkin hän oli kaikkitietävä, mutta hän oli myös riittävän nöyrä tehdäkseen selväksi, että hän on erehtyväinen. Hän ikään kuin haastaa perinnöllään meidät, jotka elävät tätä päivää älylliseen ponnisteluun paremman maailman saavuttamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti