lauantai 18. elokuuta 2012

Pitäisikö yhteiskunnan otetta pankeista kiristää ?

Useat sadat tuhannet espanjalaiset ovat sijoittaneet rahojaan – niin kuin he ilmeisesti kuvittelivat – talletustileille, mutta tosiasissa pankkien talletustileistä muuntamille sijoitustileille. Talletukset olivat käytännössä sijoituksia pankin etuoikeutettuihin osakkeisiin. Houkuttimena käytettii normaalia korkeampaa korkoa. On toistaiseksi epäselvää miten talletus/sijoitustuotetta on markkinoitu. Suuri osa ihmisistä on kuitenkin ollut käsityksessä, että talletuksia ei käytettäsi riskisijoituksiin. Nyt on kuitenkin käynyt näin. On tullut isoja talletustappioita.

Periaatteessa talletustakuujärjestelmän pitäisi toimia tässä tilanteessa. Ihmisten pitäisi saada rahansa takaisin 100 000 euroon saakka. Kuvaan astuu kuitenkin pankkituki, jota espanjalaiset pankit ovat saaneet. Pankkituen ehtona on ollut, että sijoittajat kärsivät tappioita, jos tappioita on tullakseen. Sijoittaja ei ole kukaan muu kuin tallettaja tässä tapauksessa ! Nyt keskustellaan korvausvelvollisuuksista.

Miten tuttua tämä onkaan. Lukuisissa pankkikriiseissä viimeisen 150 vuoden ajan on jouduttu pankkipaniikkeihin ja tallettajat ovat menettänneet rahansa. Pankit ovat käyttäneet talletetut rahat riskisijoituksiin. Juuri tämän takia 1920-luvun lopulla aiheutuneet tallettajien rökäletappiot päätettiin jatkossa estää Glass-Steagal Actillä (1933) . Tällä lailla talletuspankit ja investointipankit irrotettiin toisistaan.

Talletuspaot loppuivat ja pankkikonkurssit vähenivät dramaattisesti useiksi kymmeniksi vuosiksi. Rahamarkkinoiden vapautusvimmassa Glass-Steagal Act purettiin vuonna 1999. Finanssitavaratalot hyväksyttiin jälleen. Tallettajien rahat tulivat jälleen riskipitoisen sijoitustoiminnan piiriin. Lain purun seuraukset näkyivät osana finanssikatastrofia. Yhdysvalloissa ryhdyttiin vastatoimiin finanssikriisin koettelemusten jälkeen ja Dodd-Frankin (The Dodd-Frank Wall Street Reform and Consumer Protection Act) laissa (2010) on samantyyppisiä elementtejä kuin Glass-Steagall -laissa. Tässä on kuitenkin oleellista pohtia, miksi samat virheet toistuvat kerta toisensa jälkeen. Logiikka voisi mennä näin: ensin unohdetaan ikävät asiat (kuplat, pörssiromahdukset jne.) ja sitten uskotaan, että virheistä on opittu ja ihminen on ikään kuin jalostunut kohtaamaan uudet haasteet. Näin ei ole käynyt. Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhardt ovat kirjoittaneet klassikkokirjan tästä aiheesta: This Time Is Different.

Pankit ovat syyllistyneet moniin muihinkin emämokiin viime aikoina. Finanssikriisi ei ole näyttänyt opettaneen mitään. Hyvässä muistissa on JP Morgan Chasen shorttauskohu muutama kuukausi sitten. Pankin sijoitusjohtaja aiheutti miljarditappiot luottoriskijohdannaisilla. Asiaa käsitellään edelleen. Entä sitten Barclays-pankin korkomanipulointi ? Pankki myönsi osallistuneensa Lontoon libor-viitekoron keinotekoiseen ohjailuun itselleen edullisella tavalla. On monia muita pankkeja, jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat sortuneet samaan rikkomukseen.

Korkohuijauksia, rahanpesua, harhaanjohtavia vakuutus- ja rahoitustuotteita… Milloin päättyy tämä loputon väärinkäytösten virta ? Kaikkein pahinta on, että tähän lopulta turrutaan, ei löydy enää suurempia törkeyksiä. Annetaan siis asioiden olla ! Uusliberaaleista periaatteista viimeiseen saakka kiinnipitävä Britannia on nyhjännyt saman asian kanssa, jossa Yhdysvalloissa on jo edetty: investointipankkitoiminnan irroittamisessa talletuspankkitoiminnasta. Aina löytyy lobbareita, jotka estävät demokratian toteutumisen.

Missä on peruspankkitoiminta ? Talletetaan rahaa pankkiin, myönnetään lainaa vahvoilla vakuuksilla (omarahoitusosuutta unohtamatta) ja pidetään laina pankin taseessa, kunnes se on maksettu. Finanssikriisin ytimessä oli niin läpinäkymättömän vyyhden rakentaminen velallisen ja näihin velkoihin sijoittaneen investorin väliin, ettei auttanut muu kuin muodostaa luottoluokittajista peräpeili, jolla sitten pyrittiin katsomaan, mikä on kunkin velan historia. Valitettavasti peilin kuva oli vääristynyt, koska luottoluokittajat ja pankit elivät korruptoituneessa symbioosissa. Molempien etu oli näyttää tosiasit illuusiona, joka ei kestänyt kriittistä tarkastelua.

Frederick Lordon käytti finansskriisin prosessista nimeä varmistusjärjestelmä: jokainen osapuoli varmisti oman osuutensa prosessista jollakin toisella taholla. Lopulta pitkän ketjun päässä kukaan ei varmistanut ketään. Itse lisäisin tähän, että itse asiassa kysymys oli vastuunsiirtojärjestelmästä: jokainen osapuoli kuvitteli jonkun toisen kantavan lopullisen vastuun.

Jotta yksityistaloudet ja yritykset voisivat toimia Euroopassa ja Yhdysvalloissa taloudellisesti ja eettisesti korkealla tasolla tarvitaan pankeille kova kurinpalautus. Sekään ei ehkä riitä. Entä jos pankkitoiminta olisi yhteiskunnan omistamaa toimintaa ? Onhan se tietysti aivan kauheaa… että oikein sosialismia. Ehkä ei sentään ! Tulee kuitenkin mieleen kuinka oikeat liikepankit SYP ja KOP naureskelivat aikoinaan köyhien osuus- ja säästöpankeille. Nehät miellettiin lähinnä sosiaalisen työn tekijöiksi. Nyt on sitten siirrytty oikeaan businekseen ja näitä köyhiä ei oikein haluttaisi pankkitiskeille. Olisiko pankkien uudelleen ryhdyttävä korostamaan yhteiskunnallista tehtäväänsä eksoottisten rahoitusinstrumenttien sijaan ?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti