Ensi vuonna 70 vuotta täyttävä Joseph Stiglitz on Nobel voittaja (2001) ja Maailmanpankin entinen pääekonomisti. Hän on kirjoittanut lukuisia kriittisiä teoksia erityisesti globalisaation vaikutuksista. Nykyisin hän on Columbia Universityn kansantaloustieteen professori.
Stiglitzin uusin kirja The Price of Inequality käsittelee Yhdysvaltojen viimeisen 30 vuoden epätasa-arvokehitystä. Kirja on ollut pitkään Amazonin bestseller-listan kärjessä. Vaikka finansskriisin ilmiöitä on tarkasteltu lukemattomissa julkaisuissa, tarjoaa Siglitz tuoretta näkökulmaa asioihin ja ennen kaikkea hän kirjottaa ymmärrettävästi, mutta paneutuen asioista, joihin kaikkien pitäisi tutustua.
Otsake on vastateesi uusliberaalien trickle-down teorialle. Sen mukaanhan verohelpotusten kautta rikkaat saavat lisää rahaa käyttöönsä, joka sitten ”valuu” alempien kansankerrosten hyödyksi. Tämä on monissa viimeaikojen tarkasteluissa osoitettu paikkaansa pitämättömäksi hölynpölyksi.
Aloitetaan kuitenkin perusasioista. Stiglitz avaa kirjassaan viime vuosien talouskehitystä runsaalla määrällä faktoja, joista tässä otan esille vain joitakin. Yhdysvalloissa on hyvin monien taloustieteen edustajien (mm. Paul Krugman ja Robert Reich) taholta tuotu esille amerikkalainen ”1 prosentin ongelma”. Tällä tarkoitetaan tuloerojen kasvua viime vuosina siten, että suurin hyödyn saaja ovat olleet huipputuloiset, yksi prosentti kansasta.
Stiglitz ottaa esimerkiksi huonotuloiset, joiden palkka on noussut viimeisen 30 vuoden aikana vain noin 15 % , kun taas ”top 1 percent” on nähnyt 150 prosentin nousun ja ”top 0,1 percent” yli 300 prosentin nousun. Varallisuuserojen kasvu on ollut vielä voimakkaampaa. Tarkemmassa kuvassa käy vielä ilmi, että tulojen kasvulla arvioitaessa muutos on muutaman viime vuoden aikana ollut todella räikeä.
Kaikkein köyhimpien osalta (extreme poverty) tilanne on tosi kurja: Yhdysvallat on OECD:n vertailuissa Meksikon tasolla. Ongelmana on myös harvasilmäinen turvaverkko, joka ei tue läheskään tarpeellisessa määrin taantumapudokkaita. Työttömyyskorvaukset - vaikka niitä onkin nostettu taantuman aikana - eivät ole kilpailukykyisiä muiden länsimaiden kanssa. Työttömyys on yli 8 prosenttia, mutta sitä ”keventää” työn tavoittelusta luopuneiden suuri määrä. Yhdysvalloissa vankien määrä on noin 2,3 miljoonaa, joka on korkein luku maailmassa. Luku on suhteellisesti 9-10 kertainen Eurooppaan verrattuna. Nämä ihmiset olisivat potentiaalisia työttömiä. Nyt he eivät ole työttömyysluvuissa mukana.
Vuosien 2005 ja 2009 välillä tyypillisen afro-amerikkalaisen kotitalouden varallisuuden menetys oli 53 %. Latinojen vastaava prosentti oli 66 % ! Myös valkoisten amerikkalaisten varallisuuden pudotus on ollut huomattava (16 prosentin romahdus vuosien 2005 ja 2009 välillä). Lukuja voisi luetella loputtomiin, mutta riittäköön ohessa esitetyt.
Stiglitz on parhaimmillaan arvioidessaan lukujen taakse jäävää kehitystä. Hän myöntää, että teknologinen kehitys on luonut osaltaan suuret tuloerot (hyvä työpaikka teknologia-alalla on antanut hyvät eväät pärjäämiselle). Heikkojen palvelualojen työpaikkojen palkkakehitys on edistänyt syrjäytymistä (Walmartissa on 1,6 miljoonaa työntekijää, joiden palkka on noin 10 dollaria tunnilta).
Työmarkkinat ovat viimeisen 30 vuoden ajan voimakkaasti polarisoituneet. Tapahtunut kehitys on osin peittynyt ensin IT-kuplaan ja sitten asuntokuplaan. Kuplat nostivat tilapäisesti palkkoja ja lisäsivät töitä. Kun kuplat puhkesivat polarisaation koko kuva on paljastunut. Osa työvoimasta, ”skill-biased technological change” hyötyi palkallisesti, kun taas ne, jotka menettivät työpaikkansa taantumassa joutuivat joko työttömiksi tai joutuivat tyytymään aiempaa oleellisesti heikompaan palkkaan. Esimerkiksi autoteollisuudessa 28 dollarin tuntipalkka (2007) on nykyisin enää 15 dollarin suuruinen !
Globalisaatio on pannut myös valkokaulustyöntekijät kovaan kilpaan kehittyvien maiden työntekijöiden kanssa. Myös ammattiyhdistysten heikkeneminen on huonontanut keskituloisten ansioita. Kun työvoimasta ammattiyhdistyksiin kuului vuonna 1980 noin 20 prosenttia, niin vuonna 2010 enää 12 prosenttia.
Paljon edellä esitettyä suurempi merkitys on ollut kuitenkin noudatetulla politiikalla. Kun yhteiskunta ei osallistu koulutuskustannuksiin siten kuin esimerkiksi Skandinavian maissa on työpaikan vaihto koulutuksen avulla - juuri kustannuksista johtuen - hyvin vaikeaa. Sosiaalinen koheesio on näin estynyt. Ei teknologinen kehitys ole myöskään vaikuttanut huippupalkkojen muodostumiseen, mutta noudatettu politiikka on. Stiglitz tuo esille monista aiemmista yhteyksistä tutun verotuskehityksen. Ylin marginaalivero on muuttuunut Carterin 70 prosentista Reaganin 28 prosenttiin ja siitä edelleen Clintonin 39.6 prosenttiin ja lopulta nykyiseen - Bushin aikana määräytyneeseen - 35 prosenttiin. Vaikka osa muutoksista näyttää pieniltä on niillä ollut valtava vaikutus budjetteihin. Reaganin aikana vajottiin alijäämiin, vaikka jättimäisen veronpudotuksen piti idelogian mukaan johtaa jopa suureneviin verotuloihin ! Clintonin aikana budjetti tasapainottui, mutta Bushin aikana on juututtu valtaviin alijäämiin, joista taantuman takia on erittäin vaikea päästä irti. Joka tapauksessa republikaanipresidenttien veroratkaisut ovat johtaneet räikeisiin tuloeroihin.
Oma lukunsa ovat pääomaveron muutokset. Pääomatulovero on nykyisin vain 15 prosenttia (long term capital gains tax rate). On selvää, että pääomaveroa koskeneet poliittiset päätökset ovat suosineet rikkaita, jotka saavat suurimman osan tuloistaan pääomatuloina. Kymmenen prosenttia kansalaisista saa 90 prosenttia pääomatuloista ! Ei ihme, että tuloeroja syntyy. Näillä prosenteilla lähes 40 % budjettivaje saa myös selityksensä !
On selvää, että Stiglitzin yksi kiintopiste on rahamarkkinat. Keskeiseksi käsitteeksi hän nostaa läpinäkyvyyden puutteen. Olen itsekin kiinnittänyt tähän huomiota mm. tässä blogissa olevassa kuviossa (Rahamarkkinakriisin synty kuvana, 9/2011). Rahamarkkinatapahtumat varjopankkeineen, eksoottisine rahamarkkina-instrumentteineen ja luottoluokitusvääristymisineen peittivät tehokkaasti näkymän sijoittajan ja alkuperäinen asuntolainan ottajan välillä. Stiglitzin pääväite on uskottava: Yhdysvaltain hallitus ei puuttunut tapahtuneeseen eriarvoistumiskehitykseen, vaikka sillä olisi ollut siihen mahdollisuudet. Tilanne johti Siglitzin mukaan negative-sum gameen (ei siis nollasummapeliin, jossa jonkin etu on jonkin toisen samansuuruinen menetys). Negative-sum gamessa pankkiirit voittivat vähemmän kuin, mitä häviäjät menettivät. Siis vaikka pankkiirit voittivatkin huomattavia summia oli yhteiskunnalle aiheutettu vahinko moninkertainen. Erityisesti köyhille aiheutuneet menetykset ovat pysyväluonteisia. Tapahtui siis rahansiirtoprosessi köyhiltä rikkaille, johon hallitus ei puuttunut. Taustasyynä on ilman muuta valtava lobbauskoneisto Washingtonissa. Pankkiireilla on ylivoimainen etulyöntiasema poliitikkoihin vaikuttamisessa.
Niin, Stiglitz toteaa, että tricle-down economics on huijausta. On ajettu politiikkaa, joka 30 vuoden ajan on valuttanut rahat huipulle (trickle-up !) muiden kustannuksella. En epäile hetkeäkään Stiglitzin analyysin oikeellisuutta. Kun Paul Krugmanin viimeisin teos näyttää ilmestyvän suomeksi tänä syksynä, niin olisiko liikaa pyyydetty, jos The Price of Inequality saataisiin suomen kielellä ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti