Valtiontalouden kultainen sääntö

Sampsa Kataja ja Lasse Männistö esittävät (HS 15.8.2012), että Suomessa otettaisiin käyttöön valtiontalouden ”kultainen sääntö”. Pääperiaatteena tässä olisi, että ”valtio voisi ottaa velkaa ainoastaaan investointeja, ei kulutusmenoja varten. Juoksevien menojen ja tulojen tulisi olla tasapainossa”. Esityksestä ei käy ilmi millä aikavälillä juoksevien menojen tulisi olla tasapainossa. Oletukseni on, että heti, siis vuosittain. Vaatimus on aivan liian kova. Esimerkiksi vuonna 2008 alkanut taantuma johti niin jyrkkään bruttokansantuotteen alenemaan, että menoja ei mitenkään olisi voitu leikata tällä aikavälillä. BKT-alenema oli yli 8 prosenttia. Tällä kertaa syynä olivat Suomen ulkopuolelta tulleet paineet, eivät sisäiset. Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden kuplasta alkanut talouden alamäki johti vientiriippuvaisessa (lue: viennin investointitavarapainotteisessa) Suomessa niin jyrkkään kansantulon pudotukseen, että Katajan-Männistön suunnnitelma olisi tuhonnut monia talouden arvoja pysyvästi. Talouden hoidon a ja o on mahdollisimman lievät muutokset nousu- ja laskukausien välillä.

Ongelmana ovat korkeasuhdanteet. Kymmenet syklit vuosikymmenien varrella eivät ole pysytyneet opettamaan säästötoimien merkitystä nimenomaan noususuhdanteessa. Päinvastoin menotaloutta on kiihdytetty kun rahaa on näyttänyt kertyvän. Miten suuntaa voitaisiin vaihtaa ? Vaikeaa on.

Tässä yhteydessä ei voi olla palauttamatta mieliin keynesiläisyyden perussääntöä, joka juuri edellyttää säästöjä korkeasuhdanteessa ja elvyttävää kulutusta laskusuhdanteessa. Noin 30 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa keynesiläisyys heitettiin roskakoppaan, johti suhdannevaihtelujen jyrkkenemiseen. Erityisen katastrofaalisia olivat Yhdysvaltain talouselämän huipulta 2000-luvun alussa tulleet viestit, joiden mukaan suhdannevaihtelut olivat menneen talven lumia ja vain teknologisen kehityksen nimiin vannominen merkitsi jotain.

Kävi aivan päinvastoin, kun välinpitämättömyys korkeasuhdanteessa (mm. asuntokuplan kehittyminen) johti talouden jyrkkään pudotukseen 2007-2009. Tämä kriisi jatkuu edelleen ja on muodostumassa samantyyppinen kaksoisvee kuin 1930-luvulla. Varoittelijoita ei kuunneltu. Väärät ihmiset olivat oikeassa.. Talouden opit olivat vääriä.

Mielenkiintoista on, että antikeynesiläisen ajattelu heijastui myös Suomeen 1990-luvun alussa. Holtitonta nousussuhdannetta 1980-luvun lopulla seurasi lamavuodet. Minulla on vanha VHS-nauha, jossa keskustelijoina ovat mm. Sirkka Hämäläinen ja Matti Korhonen. Miten tavattoman selvästi nauhalta käykään ilmi silloisen talouspoliittisen ajatt elun sävyt. Keynesiläinen elvytys oli pannassa ja tärkeintä oli leikata menoja jyrkästi. Seuraukset nähtiin, kun lama syveni katastrofaaliseksi.

Onneksi tänään useat ekonomistit ovat nähneet 1990-luvun laman uudesta näkökulmasta: keynesiläisyyys on ainakin osaksi palannut tervehdyttävästi keskusteluun. Toisenlaisiakin ääniä on kuultu. Valitettavasti näiden joukossa on myös presidentti Niinistö, joka totesi (HS 15.8.2012), että ”en välttämättä pidä 1990-luvun laman hoitoa virheellisenä, vaan pakkona”. Samansuuntaisesti on Iiro Viinasen annettu puhua yksinpuheluaan siitä, miten taloutta ei voinut hoitaa toisella tavalla. Olen eri mieltä molempien kanssa. Muistuttaisin vielä, että 1990-luvun laman aikainen velka ei koskaan ylittänyt 70 prosenttia bruttokansantuotteeesta.

Talouden tasapainoon päästäisiin siis paljon kevyemmillä toimenpiteillä kuin Kataja ja Männistö esittävät. Tarvitaan vain malttia korkeasuhdanteessa: kaikkia tuloja ei kannata panna heti menemään, vaan säästää pahan päivän varalle. Käytännössä se merkitsee ylijäämäisiä valtion budjetteja perättäisinä vuosina. Alijäämätilanteessa pitää muistaa, että velka juokseviin menoihin ei ole oikeaoppista elvytystä, vaan suhdannevaikutusten tasausta.

Suomen nykyinen taantuma on pysynyt hallinnassa osittain siksi, että meillä kerättiin valtiotalouden kohtuullisia ylijäämiä vuodesta toiseen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Jos vastaan tulee niin jyrkkä pudotus kuin mitä sattui vuonna 2009 ei sitä mikään ”kultaisen säännön laki” pysty hoitamaan, tarvitaan pidempiaikaista sopeutusta.