Kanava-lehden 5/2012 artikkelissa ”Carl Enckell piti Venäjän uhkaa itseaiheutettuna” Henrik Impola perehdyttää lukijat Carl Enckellin (1876-1959) ajatteluun. Enckell toimi ulkoministerinä useita kertoja. Hän toimi myös upseerina, diplomaattina ja yritysjohtajana. Enckellin Venäjän tuntemus on tämänkin päivän näkökulmasta ylivertainen.
Kommentoin lähinnä kahta Enckellin ajattelutapaa, joita voidaan soveltaa myös hänen kuolemansa jälkeiseen Suomen historiaan. Enckell totesi, että erityisesti suomalaisella eliitillä on ollut taipumus hakeutua liioiteltuun ja jopa maanpetokselliseen yhteistyöhön Venäjän kanssa ainakin 1700-luvulta lähtien. Ei ehkä ole sattuma, että juuri tuolloin Venäjä nousi suurvallaksi. Toinen Enckellin lähestymistapa oli, että hän vieroksui suomalaiseen mielenmaisemaan kuulunutta nöyristelyä jonkun suuremman edessä. Usein tuo suuri on ollut Venäjä. Ehkä Venäjän tapauksessa nämä kaksi ajattelua yhdistyvät. Myöhemmin palaan nykyhistorian sovelluksiin tästä samasta aiheesta.
Enckell näki aivan oikein Suomen vain yhtenä Venäjän luoteiskulmassa sijainneena naapurina. Asia, jonka monet poliitikot ja tutkijatkin sivuuttavat rajasokeudessaan. Myös luoteiskulmaa Enckell erittelee tarkemmin. Minua on monesti kiusannut sama asia kuin Enckelliäkin nimittäin se, että Suomi rinnastetaan Baltian maihin. Enckell näki, että Suomen geopoliittinen asema poikkesi Baltian maista.
Enckell näkee selvän kontrastin Suomalaisen eliitin Venäjäsuhteiden ja toisaalta venäläisten Suomi-kiinnostuksen välillä. Kontrasti syntyy siitä, että samaan aikaan, kun suomalainen eliitti on liehitellyt Venäjän johtajia arveluttavalla tavalla ovat venäläiset suhtautuneet Suomeen pidättyvästi länteen kuuluvana alueena, johon ei ole haluttu tuhlata ruutia. Lähes kaikki vastakkainasettelu Suomen ja Venäjän välillä on johtunut suurvaltakonflikteista ehkä sortovuosia lukuunottamatta; Suomi yksin ei ole ollut Venäjälle uhka (ehkä 1920-luvun vaihteen suursuomihaihattelijoita lukuunottamatta), jota vastaan sen olisi pitänyt käyttäytyä agressiivisesti.
Enckellin ajattelussa Venäjän liehittelyä edustaa selkeimmin Y.M. Sprengtporten, joka vehkeili Ruotsia vastaan ja kosiskeli Venäjää liittolaiseksi. Sprengtportenia on pidetty legendan mukaan ”itsenäisyysmiehenä”, joka Venäjän avulla yritti irtauttaa Suomen Ruotsista. Enckell menee arvioissaan paljon pidemmälle väittäessään, että nimenomaan Sprengtporten taivutteli Venäjän miehittämään Suomen 1808-1809, kun Aleksanteri I olisi halunnut miehittää Suomen vain hetkeksi painostaakseen Ruotsin mannermaasulkemukseen. Englannin kauppasaarto sinällään oli vastenmielistä Aleksanterille, mutta siihen hänet painosti puolestaan Napoleon. Sprengtportenin menettely edustaa Enckellin mielestä juuri itsekästä liehittelynhalua, joka on ollut usein tyypillistä suomalaiselle eliitille.
Fennomaanien menettely sortokausien yhteydessä on sukua Sprengtportenin toiminnalle. Osa fennomaaneista pelasi yhteen venäläisten kanssa. Juuri 1800-luvun lopulla Venäjällä nousi vastustus raja-alueiden autonomisuutta vastaan. Venäläiset kansallismieliset käynnistivät sortotoimet Suomen autonomiaa vastaan. Mutta juuri tässä Enckellin mukaan he saivat apua suomalaisilta fennomaaneilta, jotka päästäkseen valtaan käyttivät kaikkia keinoja hyväkseen.
Enckell kuoli 1959, joten hän ei nähnyt seuraavaa alennustilaa, joka tuli Kekkosen aikana. Jo vuoden 1958 yöpakkaskriisi (samoin kuin noottikriisi 1961) antoi ymmärtää, mistä oli kysymys, mutta vasta 1970-luvulla Neuvostoliittoon tukeutuminen sai tunnetut suomettumispiirteet. Jälleen valtaan pääsyä ja vallassa pysymistä rakennettiin Suomessa Neuvostoliiton suosiota tavoittelemalla. Juuri 1970-luku oli vastenmielistä aikaa enckelliläisen liehittelyn näkökulmasta.
Enckellin toinen ajatus eli nöyristely itseään suuremman vallan edessä sulautuu lähes yhdeksi suomettumisen ajan kanssa silloin, kun puhutaan Venäjästä. Tietenkin on muitakin esimerkkejä: otetaan esille vaikkapa vain suhtautuminen natsi-Saksaan 1930-luvulla. Monien ihailu oli kritiikitöntä.
Selkeästi nähtävissä tämä ilmiö oli 2000-luvun alussa, jolloin George Bushin suosiosta käytiin armotonta kamppailua. Mies, joka ei olisi ansainnut juuri minkäänlaista arvostusta nousi suorastaan vedenjakajaksi poliittisessa pelissä: oli niitä, jotka syyttivät osaa poliitikoista Yhdysvaltain vastaisiksi ja samalla itse nöyristelivät USA:n edessä kritiikittömästi. Vallitsi suorastaan kilpailu siitä, kuka oli saanut kätellä Bushia ja kuka ei. Mitähän mieltä Enckell - peruskonservatiivi ja länsimielinen poliitikko - olisi ollut tästä ?
EU olisi ollut Enckellillekin paha ruutu. Oma ”enckelliläinen” tulkintani on, että suomalainen eliitti on muistakin kuin taloudellista syistä sitonut itsensä mieluisaan länteen. Tämä lännettymisenä tunnettu ilmiö on saanut poliittisen ja liike-elämän eliitin sulamaan nöyränä EU:n edessä. Enkä tässä tarkoita sitä, että pitäisi irtautua EU:sta. Itä tai länsi – samat paheet.
Enckelin ajattelu peilautuu hänen aikalaisensa Paasikiven ajatteluun. Paasikiven perusnäkemys ainakin vanhoilla päivillä oli, että Venäjä oli itsessään agressiivinen, siihen ei suomalaisia tarvittu yhteistoimintamiehiksi. On kuitenkin sanottava, että kyllä Paasikivikin osasi vaihtaa puolta ketterästi, kuten jatkosodan aika osoitti. Viisikymmentäluvulla Paasikiven ajattelu kiteytyi: hän olisi halunnut sitoa Suomen Ruotsiin ja sitä kautta länteen. Ja kaikki tämä tietenkin idän vastavoimana. Paasikivi ei nähnyt suomalaisten toimintaa niin tuomittavana kuin Enckell.
Olen näissä blogikirjoituksissa etsinyt luontevaa tapaa suhtautua Venäjään. Mitä se on ? Tai pikemmikin, mitä se ei ole. Otetaanpa esimerkki. EU- ja Natouskovaisella Aleksander Stubbilla on suuria vaikeuksia suhtautua luontevasti Venäjään. Viimeksi muutama päivä sitten hän puhui WTO-sovun jälkeisistä kaupankäynnin parantamismahdollisuuksista ”niiden” kanssa.
Sivuutan tässä avoimen vihamielisen suhtautumisen Venäjään kokonaan. On tärkeää tuoda esille rehellisesti mielipide Venäjän demokratian vääristymistä. On eri asia kailottaa asiasta kovaäänisesti mieltään osoittaen. Miten säilyttää kriittiinen suhtautuminen Venäjän sananvapauden puutteisiin ja autoritääriseen johtoon ja samalla etsiä luontevia yhteistyöväyliä naapurusten välillä ?
Venäjän integroituminen globaaliin talouteen on tärkeä askel eteenpäin. Venäjän korruptioherkkyys kaupankäynnissä on rasite, jonka kanssa on opittava elämään toistaiseksi. Uskon sen vähitellen väistyvän, kun Venäjä nopean talouskehityksen seurauksena saa lisää itseluottamusta.
Venäjä on sekä taloudellisesti että sotilaallisesti suurvalta. Suomen omaa puolustusta on rakennettava objektiivisesti mistä päin tahansa tulevaa uhkaa vastaan. Oman puolustuksen on oltava uskottava; silloin ei tarvita 1970-luvun alun ns. Andruskevitshin tapausta uusintana. Kysymys kuuluu: miten hallita Venäjää kohtaan tunnettuja pelkoja ja samalla torjua rautaa rajalle (jos ei omaa rautaa niin sitten Naton rautaa) -ajattelu ?
Miksi Carl Enckell on tärkeä ? Siksi, että hänen persoonansa ja ajattelunsa kautta voidaan ehkä löytää luonteva tapa suhtautua venäläisiin.
Jos puhutaan Paasikiven linjasta ja Kekkosen linjasta niin miltä kuullostaisi Enckellin linja ? Enckellillä on mahtava tausta varsinkin Venäjä-suhteiden näkijänä (hän oli syntynyt Pietarissa ja puhui sujuvaa venäjää) ja toki liikemiehenä hän tutustui läntiseen kapitalismiin perinpohjaisesti. On houkuttelevaa puhua Enckellin linjasta tai ”opista”. Siinä nähdään suomalaisten oma osuus ongelmien aiheuttajana paljon paremmin kuin mitä Kekkonen ja Paasikivi asian ymmärsivät. Oliko Enckellin linja uhkarohkea ? Olisiko hän presidenttinä uhitellut Neuvostoliitolle ? Sanoisin, että pikemminkin päinvastoin: hän olisi hakenut tasapainoa pakkoystävyyden ja vilpittömän ystävyyden välillä. Hän oli patriootti, joka olisi tasapainoillut - ei nöyristellen, vaan tinkimättömästi - Suomen itsenäisenä säilymisen puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti