Katkelmia Suomen poliittisen historian kohtalonhetkistä 1938-2024

Johdanto

Tavoitteena on käsitellä tässä blogikirjoituksessa Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän poliittisia suhteita tiettyjen rauhanajan kipupisteiden näkökulmasta 1930-luvulta nykypäivään. Pyrin pelkistämään historian kulun kuvauksen minimiin jättämällä mm. sodat käsittelyn ulkopuolelle.

Olen jakanut aiheen käsittelyn seuraaviin teemoihin:

A. Suomalaiset kohtaavat salaperäisen Jartsevin maailmansodan kynnyksellä/1938,

B. Suomalaiset eivät tingi alueensa koskemattomuudesta/1939,

C. Neuvotteluja esikuntayhteistyöstä kieltäydytään käymästä 1972-73,

D. Naamiot valmistaudutaan riisumaan myös Suomessa,

E. Uusi haaste : Kamppailu suvereniteetin säilymisestä

Ajallisesti sijoitan edellä mainitut teemat Suomen historian valtavirtoihin seuraavasti:

1)    Puolueettomuus oman julistautumisen kautta 1920- ja 1930-luvulla (Suomalaiset kohtaavat salaperäisen Jartsevin maailmansodan kynnyksellä/1938, Suomalaiset eivät tingi alueensa koskemattomuudesta/1939).

2)    Kylmän sodan dogmien määrittelemä puolueettomuus YYA-sopimuksella täydennettynä 1948-1992 (Neuvotteluja armeijoiden esikuntayhteistyöstä kieltäydytään käymästä 1972-73).

3)    Suomi irtautuu vähitellen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta 2010-luvulla (Naamiot valmistaudutaan riisumaan myös Suomessa).

4)    Sotilaallinen liittoutuminen astuu voimaan 2023 (Uusi haaste: kamppailu suvereniteetin säilymisestä).

 

Kansakunnan valikoitujen kipupisteiden erittely:

A ) Suomalaiset kohtaavat salaperäisen Jartsevin maailmansodan kynnyksellä/1938

Neuvostoliiton lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev otti huhtikuussa 1938 yhteyttä ulkoministeri Rudolf Holstiin ja halusi neuvotella pikaisesti ulkoministerin kanssa. Neuvottelu järjestyi tuota pikaa ja asiakin kävi selväksi: Neuvostoliitto oli huolestunut Kolmannen valtakunnan sotaisista pyrkimyksistä, suoraan sanottuna hyökkäyksestä Neuvostoliiton kimppuun lähitulevaisuudessa. Suomalaiset tuntuivat olevan tottumattomia tällaiseen ohi virallisten ulkopoliittisten virkateiden tapahtuvaan yhteydenpitoon ja suhtautuivat asiaan uteliaasti, mutta epäilevästi.

Jostakin syystä minulle on jäänyt käsitys, että Jartsevin yhteydenottoihin suhtauduttiin kylmäkiskoisesti Suomessa. Juhani Suomen uudelleenjulkaistussa (alun perin vuonna 1973) ”Talvisodan tausta” -teoksessa Suomi selostaa Jartsevin neuvottelualoitteita yksityiskohtaisesti. Juuri hän antaa kuvan, että suomalaiset olivat liian varovaisia ja epäileväisiä Jartsevin tarkoitusperistä. Olen hieman eri mieltä. Kyllä Jartsev nykytiedon mukaan otettiin varsin vakavasti lähes alusta lähtien ottaen huomioon muodollisuuksista vapaan ”suoran” (ja siksi hämmennystä herättäneen) yhteydenpidon. Suora se olikin, sillä Jartsev oli Stalinin ja Molotovin asialla ohi suurlähetystön johdon (Neuvostoliiton suurlähetystön johdolle ei kerrottu mitään yhteydenotosta). Tällainen yhteydenpito tuli suomalaisille tutuksi YYA-Suomessa, mutta tuolloin se herätti kummastusta: ei oltu ihan kärryillä puhuiko toinen lähetystösihteeri Jartsev isompikaliiberisten miesten äänellä, vaikka Jartsev itse teki tämän aivan selväksi.

Jartsev (Rybkin) oli NKVD:n virkamies ja hänellä oli erikoistehtävä Suomessa.

Jartsev teki selväksi, ettei Neuvostoliitto jää odottamaan Saksaa Rajajoelle, vaan tunkeutuu Suomen alueelle oman käden oikeudella puolustaakseen itseään. Leningradin läheisyys aivan Suomen rajan pinnassa aiheutti tällaisen ”pakon”. Neuvostoliitto ei luottanut siihen, että Suomi pystyy puolustautumaan Saksaa vastaan. Lisäksi epäiltiin suomalaisten fasistien tekevän tarvittaessa vallankaappauksen Suomessa.

Seurasi monivaiheinen neuvotteluprosessi, johon osallistuivat pääministeri A.K. Cajander, ulkoministeri Rudolf Holsti, valtiovarainministeri Väinö Tanner ja pääministerin sihteeri Arvo Inkilä. Inkilän rooli on mielenkiintoinen, sillä hän oli omatoimisesti aktiivinen asiassa ja näytti haluavan katsoa loppuun saakka, mitä asiassa saadaan aikaan. Useita neuvotteluja käytiin Inkilän laatimien (sopimus)luonnosten pohjalta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitä Neuvostoliitto halusi? Se halusi ”garantiat”, että Suomen puolustus kestää, ja kun Neuvostoliitto ei uskonut tähän, se tarjosi apuaan ensisijaisesti Suomen merialueiden puolustamiseksi. Suomalaiset sekoittivat sen aikaisen kiistakapulan Ahvenanmaan linnoittamisen Jartsev-neuvotteluihin osin taktisista syistä, mutta Neuvostoliitto käänsi asian toisin päin: jotta Suomi saisi linnoittaa Ahvenanmaan oli Neuvostotoliiton saatava takuut Suursaaren linnoittamisesta (vaikka suomalaisin voimin). Tällä toimenpiteellä haluttiin tulppa hyökkäysuhalle Leningradia vastaan. Houkutukseksi itäinen naapuri lupasi kaupankäynnin piristämistä (luvattiin ostaa melkeinpä mitä tuotteita tahansa ja siihen aikaan tavanomaisten rajaloukkausten loppumista.

Ensi vaiheen jälkeen kesällä 1938 neuvottelut olivat hiljaisessa vaiheessa ja suomalaisten taholta neuvotteluasenne oli ambivalentti. Syyskesällä neuvottelut jälleen piristyivät. Erityisesti Inkilä analysoi tilanteen niin, että neuvotteluyhteyttä ei pitänyt päästä katkeamaan, muutoin valtioiden väliset suhteet saattaisivat vaurioitua.

Neuvottelut takkusivat, kun Suomi halusi edetä yksityiskohdissa (rajavalvonta, kauppa) ja Jartsev halusi ensin sovun poliittisesta kehyksestä (esim. salaisen turvallisuussopimuksen). Syyskesällä pääneuvottelijaksi tuli Väinö Tanner, joka tapasi Jartsevin useita kertoja. Jartsevilla ei ollut tarjota Tannerin vaatimaa konkreettista ehdotusta ja neuvottelut jähmettyivät paikalleen.

Suomi suhtautui torjuvasti mm. Suursaaren linnoittamiseen. Mitään vastaehdotusta suomalaiset eivät kuitenkaan esittäneet sen enempää Suursaaresta kuin Ahvenanmaasta. Ahvenanmaan kysymys oli osa Suomen ja Ruotsin pyrkimystä päästä puolustusyhteistyöhön. Asian eteneminen muodostui monimutkaiseksi ja lopulta toisen maailmansodan puhkeaminen poisti Ahvenanmaan kysymyksen koko agendalta.

 

B ) Suomalaiset eivät tingi alueensa koskemattomuudesta/1939

Talvisodan alla käytiin Moskovassa tunnetut neuvottelut rauhan säilyttämiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Hyppään neuvottelujen keskelle, tarkemmin sanottuna keskustelujen kolmannen tapaamisen aattoon. Sitä ennen oli käyty kaksi neuvottelukierrosta, jotka eivät johtaneet tulokseen. Neuvottelijat olivat junassa matkalla kolmanteen tapaamiseen, kun tuli tieto Molotovin pitämästä puheesta, jossa Neuvostoliito julkisti vaatimuksensa. Syntyi uusi tilanne, joka vaati valtiojohdon kiireellisiä neuvotteluja, sillä Molotovin asettamat ehdot näyttivät lieventyneen (mutta julkaisemalla ehdot ne lukittiin samalla!). Pitikö neuvottelijoiden siis palata vielä Helsinkiin? Kiireellisesti Helsingin kanssa käydyn neuvonpidon jälkeen neuvottelijat saivat ohjeen jatkaa matkaansa ”harkintansa mukaan” ilman lisäohjeita. Varsinkin Väinö Tanner ihmetteli, miksi hallitus siirsi vastuun neuvottelijoille. Jälkeenpäin Tanner totesi matkan jatkamisen olleen virhe: olisi pitänyt kääntyä takaisin lisäohjeiden saamiseksi. Olisiko ohjeistus muuttunut, jää arvoitukseksi, mutta tuolla hetkellä tehdyt päätökset osoittautuivat kohtalokkaiksi syttyvän sodan kannalta.

Kesken kolmansia neuvotteluja Helsingistä pyydetyt uudet ohjeet eivät johtaneet mihinkään. Ainakin Paasikivi ja Tanner turhautuivat Helsingin peräänantamattomuuteen. Samaan aikaan Saksasta, Hermann Göringiltä, tuli Helsingin johdolle kehotus luopua Hangosta (tosiasiassa Stalin oli valmis vaihtamaan senkin pikkusaariin Hangon edustalla). Viesti saavutti sekä Mannerheimin että Kallion. Mikään ei kääntänyt Helsingin hallituksen päätä, ei, vaikka Mannerheim realistina oli valmis tinkimään siviilien ehdottomuudesta.

Oikeastaan ratkaiseva sanailu tuli Stalinin suusta kolmannen neuvottelun loppupuolella: ”Ei tästä tule mitään”. Balttien kanssa Stalin ei edes mennyt neuvotteluihin. Siihen nähden Stalinin mukanaolo Suomi-neuvotteluissa (kolmen kierroksen seitsemästä neuvottelusta hän oli kuudessa paikalla) herättää huomiota. Suomi ei ollut samalla viivalla Baltian maiden kanssa (vaan sijoittui arvostuksessa korkeammalle), sen maantieteellinen asema ei ollut niin kriittinen kuin Baltian maiden.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Ulkoministeri Eljas Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Aaro Pakaslahti: ”Erkon sota”). Erkko uskoi viimeiseen saakka mm. länsivaltojen välitystehtävään, ja että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Erkon takana hallituksessa olivat kiivaasti Uuno Hannula ja Juho Niukkanen. Jonas pitää suhtautumista lähes typeryytenä. Periksiantamattomasta linjasta poikkesivat Mannerheim, Paasikivi ja osin Tanner, jotka olisivat voineet antaa periksi yksityiskohdissa. Jonas ja Kotkin edustavat näkökulmaa, jossa Suomea tilannetta verrataan muiden suurvaltojen vaatimiin rajasiirtoihin tuohon aikaan. Ne olivat tuiki tavallisia 1930-luvun lopulla.

Visuri ei jatka analyysia neuvottelutuloksesta talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen vastaväitteiden olevan ankaria.

Stalin piti kiinni Suomenlahden sulkemisen vaatimuksesta (Paldiski-Hankoniemi/edustan saaret). Jo tuohon aikaan monet asiantuntijat pitivät ajatusta vanhanaikaisena sodankäyntitapojen muutoksen takia. Se oli kuitenkin realiteetti vuonna 1939, ja sen takana oli varmaankin Neuvostoliiton armeijan johto. Sijaiskärsijänä oli Suomi.

  

C ) Neuvotteluja armeijoiden esikuntayhteistyöstä kieltäydytään käymästä 1972-73

Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Jartsev 1938.

Kekkonen ohjeisti Junttilan käymään neuvotteluja Andrushkevitshin kanssa kahden kesken. Neuvottelu tapahtui huhtikuussa 1972. Andrushkevitsh selosti, että Suomen kohdalla oli Neuvostoliiton puolustuksessa aukko. Aukon takana, selosti Andrushkevitsh, sijaitsivat Neuvostoliiton strategisesti tärkeät alueet Leningrad ja Muurmansk. Muilta osin Varsovan liiton maat Neuvostoliiton avulla toimivat puolustusmuurina. Tästä kertoo mm. Matti Lukkari kirjassaan "Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja".

YYA-sopimuksen mukaan Suomen tuli pyytää apua Neuvostoliitolta, jos Suomi ei yksin kykene torjumaan vihollista. Andrushkevitsh oli sitä mieltä, että Suomi ei kykene selviytymään yksin tehtävästä. Neuvostoliitto halusi varmuuden, että sen strategiset alueet tulevat turvatuksi. Kaikki käydyt keskustelut pidettiin tiukasti salassa. Vain neljä miestä oli selvillä neuvotteluista, Kekkonen, silloinen puolustusvoimien komentaja Kaarlo Leinonen, silloinen pääesikunnan päällikkö Lauri Sutela ja Junttila.

Junttila ehdotti, että Neuvostoliiton esittämiin kysymyksiin vastataan yksi kerrallaan. Kekkonen hyväksyi menettelyn. Vastaukset perustuivat kahteen peruspilariin, YYA-sopimukseen ja omaan puolustukseen kuitenkin niin, että Suomen intresseissä oli torjua YYA-konsultointi omilla puolustuksellisilla toimenpiteillä. Suomalaiset antoivat vakuutuksen, että eri aselajien puolustus oli riittävän vahvaa (ilmatorjunta varauksella).

Kysymys oli lopulta itsenäisen puolustuksen uskottavuudesta. Keskustelu venyivät vuoden 1973 puolelle. Puolustusvoimien komentaja vaihtui Lauri Sutelan ottaessa tehtävät vastaan. Junttila seurasi häntä pääesikunnan päällikkönä.

Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten mukaisesti - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vielä vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.

 

D ) Naamiot valmistaudutaan riisumaan myös Suomessa

Mikä presidentti Niinistöstä jäi mieleen päällimmäisenä? Monet ovat valmiit nostamaan esille hänen kaksi klassista sanontaansa. Ne molemmat liittyvät aivan oleellisesti jännittyneeseen kansainväliseen tilanteeseen:  ”Kyllä kasakka vie, mikä irti on” ja ”Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot näkyvät” Kasakkavertauksella hän tarkoitti, että vaeltavat kasakkalaumat (Venäjä) ottavat matkan varrella haltuunsa sen, mikä otettavissa on. Kasakkamentaliteettiin ei sisälly strategisia eikä edes taktisia olettamuksia ja lopullisia päämääriä. Kasakan halu saavuttaa menestystä syntyy tilanteista, jotka eteen aukeavat. Sodat olivat kasakan elämän keskeinen sisältö. Vertauskuva symboloinee Vladimir Putinin ”maailmanjärjestystä”, joka ei ole ollut valmis alun perin, vaan joka on kehittynyt viime vuosien kuluessa. Yksi pettämätön lähtökohta on kuitenkin ollut Neuvostoliiton mureneminen, josta muodostui Putinin ja hänen avustajiensa päässä 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi.

Kasakkavertauksessa on paljon sellaista, mikä on tunnusomaista venäläisille ja venäläisyydelle. Ehkä tärkein viesti Niinistön sanomana oli, että kasakoiden (Venäjän) kanssa pitää olla hereillä. Pitää yrittää lukea, mitä he seuraavaksi aikovat. Muutoin toiminta jää arvoitukseksi. Kasakkavertaukseen sisältyykin  ajatus Venäjän arvaamattomuudesta, joka vastustajien tulee ottaa huomioon strategioissaan. Putinilla näyttää myös olevan kyky luoda itsestään kuva, että hänellä on aloitteet ja tilanne hallussaan riippumatta siitä, mikä on todellisuus.

Naamioiden riisumisella Niinistö viestitti, että kaikki se, mikä oli arvailujen valossa Venäjän käytöksessä, paljastui sen hyökättyä Ukrainan kimppuun. Vasta sitten suurvaltasota oli mahdollinen.  Ja toden totta, helmikuuhun 2022 saakka Venäjän toimet vaikuttivat propagandalta, jossa päämäärät olivat auki. Tämän sanon siitä huolimatta, että Krimin niemimaan valtaaminen tapahtui jo 2014. Pian julistettiin ylemmyydentuntoisesti, että ”Venäjä on rajaton”. On spekuloitu sillä, mitä sana ”rajaton” tarkoittaa. Vastaus saattaa löytyä toisesta käsitteestä ”Ruskij mir”, venäläinen maailma, jolla viitataan siihen, että RM kattaa myös muualla maailmassa asuvat venäläiset. Jos tähän yhdistetään mir-sanan toinen merkitys ”rauha”, tullaan mielenkiintoiseen yhdistelmään eli venäläisen mallin mukaiseen rauhanomaiseen rinnakkaineloon ja sitä kautta Pax Sovieticaan (venäläisten mieleinen/sanelema maailmanrauha). Mutta vain, jos maailma on silloin venäläisen maailmanjärjestyksen mukainen.

:::::::::::::::::::::::::::

Itärajan turvallisuudesta Niinistö on huolissaan, mutta ja varuillaan, eikä keskeneräisestä tapahtumasarjasta haluta vetää mitään johtopäätöksiä. Rajaturvallisuudesta päättäminen on monitahoinen ja päätöksentekoa rasittava yhtälö. Sille on ominaista, että toinen osapuoli tietoisesti järjestää syitä konfliktiin, joka hybridiuhkineen voi poikia isommankin revohkan. Itärajan turvallisuus on ensi sijassa hallituksen asia, mutta aivan varmasti löytyy myös uuden presidentin työpöydältä. Uuden presidentin ensimmäinen koettelemus voi olla lumien sulamisvesien myötä tuleva pakolaistulva itärajalla, jonka venäläiset ja järjestäytynyt rikollisuus ovat organisoineet.

::::::::::::::::::::::::::::::

Presidentti Niinistön toimintaa arvostelevat ovat nähneet hänen olleen liian ymmärtäväinen suhtautumisessa Venäjään. Hänen nähtiin toimineen liian kauan ”Putinin kuiskaajana”. Lähinnä finessi – mutta symbolinen sellainen - oli se, että Niinistö olisi ottanut Putinin onnittelupuhelinsoiton vastaan vaalien jälkeen,  jos olisi ollut nähtävissä jotain etenemistä lännen ja idän välisissä suhteissa, päinvastoin kuin Alexander Stubb, joka ei nähnyt mitään syytä ottaa puhelua vastaan. Ero on siinä, että Niinistö ei asettanut periaatteellisia esteitä  yhteydenpidolle, joita taas Stubb tuntuu asettavan.

Olemmeko nyt presidentin vaihtuessa vedenjakajalla jännitteisessä maailmassa? Liioittelematta sanoisin, että vastaus on kyllä. Sauli Niinistö edusti sukupolvea, jossa suurvaltojen välillä vallitsivat tyydyttävät suhteet. Niinistö toimi linjassa tämän käytännön kanssa erimielisyyksiä tasoitellen . Uudessa tilanteessa jännitys uhkaa purkautua konflikteiksi ja avoimeksi suurvaltojen väliseksi sodaksi. Minkä roolin Stubb ottaa? Onko hän ”kylmän sodan sotilas” – niin kuin nyt näyttää - vai paneeko hän itsensä aidosti likoon rauhanomaisen kehityksen puolesta?

Yhdysvaltojen ja Suomen välillä solmittu DCA-sopimus käsittelee muun muassa joukkojen maahantuloon, puolustusmateriaalin varastointiin, rikosoikeudelliseen toimivaltaan sekä verotukseen liittyviä käytännön kysymyksiä. Sopimuksessa sovitaan alueista, joille Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö ja yhteistoiminta ensisijaisesti keskittyisivät. Alueet on sisällytetty sopimuksen liitteeseen. DCA-sopimus antaa Yhdysvalloille jatkossa mahdollisuuden hyödyntää kongressin rahoitusta mahdollisiin infrastruktuuri-investointeihin Suomessa.

Sitä mukaa, kun Yhdysvaltojen oikeudet operoida Suomen alueella kasvavat, kapenee Suomen suvereniteetti, näin oletan. Ainakaan retoriikassa tätä ei valtioiden kesken myönnetä. Katsoisin DCA-sopimusjärjestelyn luonteen YYA-sopimuksen kanssa rinnakkaisilmiöksi sillä oleellisella erolla, että enemmistö suomalaisista hyväksyy yhteistyön USA:n kanssa, kun taas yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli turvallisuuspolitiikassa vastentahtoista tai välttelevää, ja nyttemmin Neuvostoliiton muututtua nyky-Venäjäksi tietenkin mahdotonta.

YYA-sopimusta kannatti parhaimmillaan 90 prosenttia kansalaisista ja Natoa nykyisellään yli 80 prosenttia. Tosiasiassa YYA-sopimus oli poliittinen välttämättömyys, josta tehtiin hyve sopuisien suhteiden säilyttämiseksi. Voi olla, että Yhdysvaltain kanssa tehtävä DCA-sopimus on hyve, joka koetaan useimpien suomalaisten mielestä välttämättömyydeksi.

Koko turvallisuuden problematiikka kulminoituu kysymykseen, kuinka tulenaraksi itäraja muotoutuu tulevien väistämättömien kansainvälisten kriisien keskellä. Entä Yhdysvaltojen luotettavuus sopimuskumppanina tosipaikan tullen? Yhdysvaltain vetäytyminen ”monroelaiseen” eristäytyneisyyteen voi luoda turvallisuuskadon. MAGA-filosofia luo ensiaskeleet suureen eristäytymiseen. Keskustelua Suomen suvereniteetista ei ole käyty kovinkaan syvällisesti, koska suuri enemmistö suomalaisista kokee USA-suhteet nimenomaan suvereniteettia vahvistavaksi ja takaavaksi eikä uhaksi.