Tulkintoja ja tuntemuksia presidentti Stubbin lännettyneestä ajattelusta

 

Helsingin sanomat tarttui Alexander Stubbin alkukauden aktiviteetteihin ja linjavalintoihin laajassa kirjoituksessa, joka  oli nimetty ”Stubb: Meillä on nyt  enemmän valinnanvaraa”. Etusivun pääkirjoituspalatalla seurasi tarkennus edelliseen: ”Stubb avasi linjaansa, jonka ytimessä on länsi”.  Molemmat kertovat osatotuuden Stubbin ajatuksista, sanoista, sisimmästä, mutta eivät läheskään kaikkea. Huomasin erittäin haastavaksi muodostaa omaa kantaani Suomen nykyisestä ulkopoliittisesta suuntautumisesta. Siihen tarvitaan sekä tulkintoja että tuntemuksia. Vaikeata on myös vetäytyä sen taakse, että ”katsotaan, miten tilanne kehittyy”. Tarvitaan ripeätä reagointia, mutta samalla harkittuja linjauksia.

Kun olen verrannut Niinistön linjaa Stubbin linjaan, niin keskeinen arvio  Stubbin osalta perustuu uuden presidentin kuherruskuukausiin  julkisuuden kanssa, enkä nyt tarkoita pelkästään ensimmäistä 100 päivän jaksoa. Kuva Stubbista vasta muotoutuu. Olen jo ehtinyt hieman vierastaa Stubbin avointa  ja poikamaista tyyliä  ”pahoine unineen”, joita hän sanoo nähneensä. Kun sanon näin, toistan, että  pitää olla tarkkana: ettei sorruta hätäisin johtopäätöksiin muutaman viikon aikaikkunan kokemuksella  uudesta presidentistä. Onneksi  takana on vaalitaistelu,  joka täydentää kuvaa keskeisten ehdokkaiden  ajattelutavasta.

Äärimmilleen pelkistettynä sanoisin, että lännettymisen leima on jättänyt syvän, ja helposti tunnistettavan jäljen Stubbiin. Niinistö näyttäytyy tässä valossa harkitsevalta, hiukan jopa epäröivältä ja ainakin mietteliäältä: ikään kuin kysyen itseltään, mihin olemme menossa? Sanon suoraan, että tunnen Niinistön linjan itselleni läheisemmäksi. Yritän silti ymmärtää niitä, jotka haluaisivat presidentin laukovan mielipiteitä itsevarmasti antaen kuvan, että päämies tietää, mitä tekee.

Olen joskus antanut Stubbille nimen ”cold war warrior”, kylmän sodan sotilas, jota ei sattuneesta syystä enää viljellä kovin yleisesti. Toinen määrittely,  joka liippaa uutta presidenttiä läheltä on Yhdysvaltain 1950-luvunn ulkoministerin John Foster Dullesin  sanomaksi väitetty tokaisu: ”puolueettomat valtiot ovat moraalittomia”. Piti siis valita puolensa lännen ja idän välillä saadakseen osakseen hyväksynnän. Ehkäpä siitä on johdettu ajatus, että Suomi oli ”harmaalla vyöhykkeellä”, jollain hankalasti hahmoteltavalla  tavalla ”puolueeton”, mutta kuitenkin merkitsevästi – pakon edessä -  itään päin kallellaan.  

Niinistö ei ehkä kokenut sittenkään  oloaan epämukavaksi, vaan haki linjansa Ukrainan sodan sumussa. Stubb taas liputtaa yksiselitteisesti lännen voittoisan ideologian puolesta, vaikka myöntääkin tilanteen haastavuuden.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Suomettumiskäsitettä kumpaankaan presidenttiin, ei nyiseen eikä hänen edeltäjäänsä,  ole liitetty missään asiallisessa yhteydessä. Itse olen tuominnut suomettumisessa yhden piirteen nimittäin sen, että jotkut suomalaiset käyttivät neuvostosuhteita toisia suomalaisia vastaan, mutta kuinka paljon suomettumisessa oli kysymys tasapainoilusta idän ja lännen välillä suurten ja pienten valtioiden kesken? Koen, että suomettumisesta käyttäytymiskaavana ei koskaan ole vapauduttu (eikä vapauduta) geopoliittisista syistä, ei edes nykyisessä lännettyneessä tilassa, niin vaikeaa  kuin sitä onkin myöntää. Sanon näin, vaikka Venäjän paine tai painostus on ollut enemmän tai vähemmän Suomen uhkana ainakin 700 vuotta ja jatkuu edelleen. Tätä tosiasiaa olen kerrannut tuoreessa blogikirjoituksessa ”Kamppailu suvereniteetin säilymisestä” 11.4.2024. Useimmat suomalaiset kokivat vapautumisen tunteen, kun Venäjän paine alkoi hellittää1980- ja 1990-luvun kuluessa. Nyt olemme uudessa tilanteessa joka sekään ei ole paineeton sotaa enteilevän ilmapiirin vallitessa, päinvastoin.

Entinen Moskovan suurlähettiläs, nyt eläköitynyt  Hannu Himanen on arvostellut presidentti Niinistöä mielin kielin suhtautumisesta Venäjään tai ainakin siitä, että Niinistö ei vetänyt tarpeellisia johtopäätöksiä Venäjän aggressioista riittävän ajoissa. Rohkenen olla eri mieltä.

Kukaan ei puhu enää idänkaupan potentiaalista Suomen ulkomaankaupassa. Tilanne hyväksytään pakotteineen olemassa olevaksi realiteetiksi. Suomen talouden nykyisten vaikeuksien keskellä Venäjänkauppaa ei näytetä kaivattavan. Kuitenkin pitkällä aikavälillä se jättää ihan varmasti  kasvuun aukon.

Hesarin haastattelussa Stubb toistaa tuttuja teesejään: kyllä, Suomi elää ulkopolitiikassa uutta käänteentekevää aikaa, kyllä, Natoon liittyminen sanelee pitkälle Suomen suuntautumisen, kyllä,  Suomen on juuri nyt maksimoitava vaikutusvaltansa maailmanpolitikassa, kyllä, Suomen toimintavapaus ei ole koskaan historiassa ollut näin laaja. Olemme nyt siis ainutlaatuisessa asemassa Stubbin mukaan. Rohkenen nostaa varoittavan sormen pystyyn: historia on kesken. Minua kiusaa ajatus, että Stubb elää hetkessä. Entä seuraavassa hetkessä?

Minulla on joitakin epäilyjä Stubbin ajatuskukkasten suhteen, mutta joissakin asioissa hän liikkuu ajan hermolla, kuten korottaessaan globaalin etelän idän ja lännen rinnakkaiseksi voimatekijäksi tulevaisuudessa Tarja Halosen tapaan. 

En mahda mitään sille, että vierastan ajatusta, että  kaikki tuntuu olevan suurta ja ”ekseptionalistista” nyky-Suomen ulkopolitiikassa. Vähintäänkin haemme paikkaa amerikkalaisen ekseptionalismin suojista. Olemme irtautuneet pahasta ja liittoutuneet hyvän kanssa!

Entä Suomen suvereniteetti? Miten sille on käynyt tai käymässä. Olemmeko nyt pysyvästi liittoutuneet tahon kanssa, jossa voimme tuntea olevamme aidosti suvereeni valtio. Ukrainan sotakaan ei koske meitä? Voiko USA rajoittaa Suomen suvereniteettia? Tuskin ainakaan Nato-sopimuksen kautta, jonka viidettä artiklaa pidän hampaattomana maiden välisten yhteistyöpuutteiden takia ainakin silloin, kun konflikti laajenee maailmanlaajuiseksi. Sen sijaan DCA-sopimus sisältää useita potentiaalisesti suvereniteettia rajoittavia kohtia. Epäilen jopa , että suvereniteetin rajoitukset saattavat joillakin suomalaisilla tahoilla olevan toivottavia.

Tiedämmekö kaikki ulottuvuudet, jotka liittyvät Yhdysvaltain kanssa tehtyihin diileihin? Kuinka luotettavasti amerikkalaiset  vastaavat omista velvoitteistaan?

Ristiriita tuntuu ilmeiseltä. Stubbille Venäjää ei ole, eikä tule  enää olemaan siinä asemassa, jossa se on ollut kylmän sodan aikana ja kauan sitä ennen useissa kohdin historiaa. Toisaalta Venäjä samaan aikaan rakentaa maailmanjärjestystä (Putin order), jossa se  itse on maailman napa. Jompikumpi  näkemys on totuudelle vieras. Putinin Suur-Venäjällä on kannustimena esimerkiksi se, että Aleksanteri ensimmäinen seisoi valloittajan paikalla Pariisissa vuonna 1814  ja marsalkka  Zukov Berliinissä 1945.  

Suomi ja sen suvereniteetti on ollut ikiaikoja kolmen suurvallan puristuksessa: Venäjän, Ruotsin ja Saksan. Kukin näistä on osoittanut häikäilemättömyyttä oman edun tavoittelussa. Suomen armeijan taistelutahdolla ja hyvällä onnella vastoinkäymistä on selvitty, mutta uhraus on ollut suuri.

Stubb näkee Euroopan olevan kahtiajakautuneena näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan. Minusta hänen  perustelunsa eivät kuitenkaan ole kestävällä pohjalla. Eurooppa on ollut kahtiajakautunut toiseen maailmansotaan liittyvän tapahtumasarjan seurauksena,  mutta muilta osin se on ollut jakautunut moniin valtablokkeihin  satojen vuosien  aikana. Juuri tälläkin hetkellä Eurooppa pirstaloi itseään ja kannanottojaan, vaikka paperilla sen pitäisi olla yhtenäisempi kuin koskaan (EU, Nato). Itsekkäiden valtapyyteiden maanosana Eurooppaa vaivaa degeneroituminen. Sitä vaivaa myös vastuunkannon puute koskien sekä sen sisällä toimivia yhteisöjä että yksittäisiä maita.

Stubbin näkemyksissä kiinnittää huomiota johtopäätösten ristiriitaisuus. Hän esimerkiksi toteaa, että muutos ulkopolitiikassa kohdistuu liikaa Natoon! Ylipäätänsä julkinen keskustelu on liian sotaisaa  kansalaisten miestä.  Olen kuitenkin käsittänyt niin, että Stubb itse kalisuttelee  asearsenaalia  ja ylikorostaa Naton merkitystä turvallisuustekijänä.  Hän myös mielellään luettelee aselajeittain Suomen armeijan vahvuuksia ilmeisesti oman uskonsa vahvistamiseksi. Miksi, kyllähän potentiaaliset kilpailijat ja kumppanit tietävät voimasuhteet.

Presidentti Niinistö on suhtautunut vieroksuen käsitteisiin ”Nato-Suomi” ja ”Nato-presidentti” ,joita Stubb on suosinut. Vanhana Nato-kriitikkona olen jakanut Niinistön vieroksumisen.

Perusteltua sen sijaan  on  pyrkimys kahdenvälisten suhteiden parantamiseen Kiinan, Brasilian ja Nigerian kanssa. Suomella ei ole rasitteenaan kolonialistista perinnettä. Arvopohjan ohuus kyllä joutuu koetukselle näitä suhteita syvennettäessä

Stubbin mielitermi, ”arvopohjainen realismi”, joka on USA-tuomisia – tarjoaa kompromissin   autoritaaristen valtioiden kanssa toimimiseen, huolehtien kuitenkin demokraattisten periaatteiden noudattamisesta. Arvopohjaisuus on selvästi liipaisimella tässä yhtälössä, johtuen autoritaarisuusarvojen voimistumisesta.

Neuvostoliittoon aikanaan kohdistunut ylivarovainen arvostelu on nyt vaihtunut varovaisuuteen Yhdysvaltoja kohtaan. Viime mainitun Stubb tosin ymmärrettävistä syistä kieltää, mutta sanoisin, että se on ilmiselvä linja. Stubb on länsiorientoitunut valtionpäämies kiireestä kantapäähän. Ulkopolitiikan Stubb näkee kolmen kauppana, presidentin, hallituksen ja eduskunnan, laajentaen vastuullisten tahojen piiriä Niinistöön verrattuna.

Nykyisin maailmalla vallitsevan suuntauksen mukaisesti Suomessa on eräissä gallupeissa korostunut kansalaisten kaipaaman vahvan johtajan rooli muiden keskeisten  instituutioiden sijasta. Stubb ottanee vahvan johtajan luottamuksen  mielellään vastaan.