Hesarin (HS:n artikkeli 6.4.2024: ”Nollatoleranssi ruikuttamiselle”) toimittaja Hanna Mahlamäki on haastatellut kokoomusnuorten puheenjohtajaa Binga Tupamäkeä, joka julistaa ”syvällisempää oikeistolaisuuden” sanomaa. Kaikki poliittiset suunnat opiskelleena (heh!) ensimmäinen ajatukseni oli varsin kyyninen: ”Jaaha, nyt olemme edenneet tähän vaiheeseen”.
Juttua
lukiessani tuli mieleen omien opiskeluaikojeni taistolaistrendi 1970-luvun alussa,
josta onnistuin pysymään erossa. Se oli yhtä vasemmalla kuin Tupamäki nyt on oikealla.
Ideologian sävyssä ja jyrkkyydessä on yhtymäkohtia, mutta on totta vieköön eroavaisuuksiakin. Yritän seuraavassa kuitenkin
irtautua sekä oikeisto- että vasemmistodogmatismista niin hyvin kuin pystyn. Vielä
on muistettava yksi asia: kautta aikain puolueiden nuoriso-osastot ovat olleet
emopuoluetta radikaalimpia.
Tupamäki
tuntuu olevan kaikkea sitä vastaan, joka vähänkään haiskahtaa
vasemmistolaiselta, siis esimerkiksi feminismiä kohtaan. Hän on niin topakka,
ettei hänen tarvitse elää vähäisimmässäkään määrin miesten kautta ja hyvä niin.
Hänet voi poimia joukosta koko ajan sukupuolikoodia esiintuomatta.
Miksi
edellä esitetty on maininnan arvoinen asia? Siksi, että nuorten maailmassa
sukupuolet sekä meillä että muualla näyttävät eriytyneen viime vuosina ideologisesti
toisistaan. Nuoret naiset ovat kallistuneet vasemmalle, kun taas nuoret miehet
yhä useammin oikealle, toteaa Mahlamäki ja koko joukko tutkijoita. Tupamäen
mukaan tämän ovat saaneet aikaan vasemmalle lipuneet naiset. Oikeistolaisuus
poimii kannattajia machokulttuuriin suuntautuneiden turhautuneiden ja
näköalattomien miesten massoista. Tuntuu siltä, että ero kasvaa avautuvien
saksien tavoin (”sukupuolisakset”). Naisten poliittisen valveutumisen ja
aktivoitumisen syynä lienee ainakin osittain se, että nuoret naiset ovat
vihdoin nousseet barrikadeille taistelemaan kakun jaosta. Nuorten vasemmistolaistuneiden
naisten osallistumisaktivisuus näkyy mm. maahanmuutto- ja kehitysyhteistyösuuntautumisena sekä intersektionaalisen
(so. sektioiden välisen) ajattelun vahvistumisena, joka käytännössä tarkoittaa
toisen ihmisen asemaan asettumista. Jakolinjoja eli sektioita on useita, ja vasemmalla
kysymys on niiden kaikkien paremmasta ymmärtämisestä. Tupamäki
”syväoikeistolaisena” tuntee tarvetta vastustaa tätä (loputonta ) ”ymmärtämisen
politiikkaa”. Että tällaiseen epäoleelliseen käytetään aikaa – asioiden ollessa
kunnossa länsimaissa - on Tupamäen mielestä merkki vasemmiston
hegemoniapyrkimyksistä ja – oikeistonäkökulmasta katsottuna – yksilön itsenäisen
päätäntävapauden viemisestä vasemmistolaisessa hengessä.
Vastaavasti
ilmastoaktivismi on ”ekofasismia”. Toisaalta herää kysymys, miksi oikeiston pitäisi
vastustaa yleensä ihmisiä – sekä oikealla että vasemmalla – kiinnostavia
asioita. Ikään kuin pelättäisiin, että näillä teemoilla sidotaan ihmisiä johonkin
vieraaseen aatteeseen. Ei siis olla periaatteessakaan mukana sellaisessa,
missä voitaisiin yhdessä olla mukana.
Monet
naisen roolia korostaneet ovat sortuneet ylilyönteihin ja saaneet siksi vihat
niskoilleen. Välillä tuntuu, ettei muusta puhutakaan. Mahlamäki viittaa
maailmalla vellovaan keskusteluun, että miehet ja naiset eivät kohta enää jaa
samaa maailmankuvaa. Kuinka pitkälle
tätä ajatusta voidaan viedä?
Tupamäki
tunnustaa, että hän on monien hänet tuntevien mielestä kova ihminen: ”Itse
asiassa mulla on nollatoleranssi ruikuttamiselle”, hän toteaa. Sana ruikuttaa
on ylemmyydentuntoinen ja halventava nimitys ihmisestä, joka valittaa
toistuvasti elämän kohtelevan häntä väärin. Niin varmaankin, mutta kuka toimii
tuomarina? Ahdistus on subjektiivinen kokemus, eikä ainakaan minulla ole
kompetenssia määrittää onnettomana olemisen määrää ja laatua. Ensimmäisenä mieleen
tulee jälleen ajatus, että Tupamäki on juuri se kova oikeistolainen, jota hän
haluaakin viestittää omakuvana.
Tällainen
kovuuden olotila määritetään maskuliiniseksi (esim. Lenita Airisto, Tupamäki).
Tupamäki ei kaipaa vertaistukea. Elämää hallitsee hänen mielestään ratkaisukeskeisyys.
Minulle tulee vertailukohteena mieleen venäläis-amerikkalainen kirjailija Ayn Rand (1905-1982), josta
kirjoitin blogissani mm. 26.11.2017 (”Ayn Randia suomeksi”).
Näin kirjoitin tuolloin Randista:
”Randin johtoajatus on ”itsekkyyden hyve”. Tämä
johti kaiken eettisen altruismin tuomitsemiseen. Hyvin monet libertaarit
allekirjoittavat nämä Randin väitteet.
Rand liitti yhdistelmän järki – egoismi –
kapitalismi kaksi ensimmäistä sanaa yhteen: hän halusi, että järkiperäinen
egoismi olisi johtava moraalikoodi.
Rand vei egoismin käsitteen todella pitkälle.
Hän ei hyväksynyt minkäänlaista uhrautumista toisen hyväksi eikä toisaalta
kenenkään pitänyt odottaa jonkun toisen uhrautuvan hänen itsensä hyväksi.
Randin liikemies-jumala oli kapitalismin
kruunu. Maailma ikään kuin saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät
päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Randin mukaan enemmistö rupesi
tyrannisoimaan vähemmistöä,
joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia
johti vähemmistön, eliitin irtautumiseen omaan paratiisiinsa.”
Pohdin tässä Randin merkillistä vaikutusta
moniin johtaviin poliitikkoihin ja rahamarkkinoiden edustajiin. Minulle, kuten
monelle muullekin on ollut yllätys, miten tärkeää eliitille (lue: rikkaat,
johtavassa asemassa olevat henkilöt) on ollut saada etujaan puolustamaan Randin
kaltainen henkilö. Tulkitsen niin, että vaihtoehtoja ei juuri ole. Jos rikkaat
itse joutuisivat elämöimään etujensa puolesta heidät nutistettaisiin helposti.
Valitsemalla filosofi-kirjailija likaisen työn tekijäksi, he säästyvät monilta
vastenmielisiltä reaktioilta.”
En yritä väittää, että Tupamäki on yksi yhteen kuin
Rand, mutta jatkaessaan ajatteluaan yhä syvemmälle hän voi hyvinkin
kohdata matkalla Randin. Uskon, että he
ainakin tervehtivät hyväntahtoisesti.
Tupamäki vie ajattelunsa tunnuspiirteet hyvin
lähelle Randia: hän kannattaa mahdollisimman laajaa yksilönvapautta ja
mahdollisimman pientä valtiota. Viime mainitussa hän lähestyy vanhaa
yövartijavaltiokäsitettä (nachtwächterstaat, night-watschman state, Ferdinand
Lassalle ja muut).
Tupamäki ei ymmärrä valtion tuilla tapahtuvia
ohjausmekanismeja (esim. naisten työssäkäyntiä ohjaavat mekanismit).Tupamäki
otaksuu, että työnjako perheen sisällä on toteutettavissa sisäisellä/keskinäisellä
ohjauksella.
Tupamäellä on pahoja puutteita nykyaikaisen
yhteiskuntajärjestelmän ymmärtämisessä. Hän tekee tarkemmin perustelemattomia
heittoja asioiden parantamiseksi yksilökeskeisen omavastuun suuntaan. Sinänsä on mielenkiintoista, että
hän vaatii hyvätuloisilta vahvempaa omaa panosta, mutta ei näytä kajoavan
asiaan järjestelmätasolla (hyvä- ja keskituloiset osallistuvat suuremmalla
panoksella yhteiskunnallisten velvoitteiden hoitoon kuin pienituloiset, ja
saavat vastapainoksi oman osansa universaaleista taloudellista eduista, jolloin
motivaatio säilyy pyrittäessä jakamaan yhteistä kakkua tasapainoisesti
poliittisen järjestelmän ohjaamana).
Tupamäki muistuttaa yövartijavaltion mallin
mukaisesti valtion turvallisuuden takaamistehtävästä. Maahanmuuttajilla hän tarkoittaa
”valmiiden osaajien” hankkimista maahan ymmärtämättä, että korkean koulutuksen työmarkkinat ovat pienet ja kilpailu kovaa eikä Suomen
houkuttelevuus ole riittävän korkealla tasolla tuntuvan vaikutuksen
aikaansaamiseksi. Rusinoiden nyppiminen pullasta tuskin onnistuu.
Syntyy mahdottomia yhtälöitä:
”Monikulttuurisuus on myönteinen asia, kunhan siitä ei tule kustannuksia
valtiolle!”
Kun Tupamäen ideologinen suuntautuminen on näin
selvä, ei ole yllättävää, että hän tukee vahvasti oikeistokonservatiivisia
poliittisia johtajia Euroopassa, mm. Riikka Purraa.
:::::::::::::::::::::::::
Kommunismin vastustaminen on Tupamäelle kaiken
a ja o. Hän pistää kaikki kritiikin panokset
vanhakantaisen kommunismin (Marx, Lenin, Stalin) tuomitsemiseen. Vanhakantaista
kommunismiksi sanottua sosialismia taitaa olla enää näkyvissä Pohjois-Korean
ulkomuseossa. Toisaalta länsimaissa kapitalismin historiasta kiinnostuneet
porvarilliset tutkijat aloittavat työnsä usein Marxista, joka muodostaa
eräänlaisen kapitalismiteeman käsittelyn lähtökohdan. Tupamäelle sosialismin
kehittyneitä muotoja ja variaatioita ei näytä olevan olemassa. On vain yksi puu
ja siitä kasvavat arvottomat, tuhoon tuomitut versot. Tuhlaako hän voimavarojaan
varjonyrkkeilyyn joitakin menneiden aikojen haamuja vastaan, vai pelkääkö hän todella,
että kaiken jälkeen kommunismi vielä nousisi.
Parasta mitä Marxille voi tapahtua on hänen
palauttamisensa 1800-luvun yhdeksi johtavista filosofeista ja välttää syyttämästä
häntä siitä, mitä tapahtui yli 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Paremman puutteessa Tupamäki yrittää ylläpitää
käsitystä, että sosialismi Marxin innoittamana piileskelee edelleen rakenteissa
eikä se poistu vaihtoehtojen joukosta
ennen kuin viimeinenkin maaperään kiinnittynyt sosialismin juuri on kitketty
pois.
Tupamäen äärimmäisen vihan kommunismia kohtaan
lyö kuitenkin laudalta tässä blogikirjoituksessa esitelty Ayn Rand. Tämä
ketjupolttaja syytti kommunismia kaiken muun ohella tupakan vastaisesta valistustoiminnasta aina
savukkeista johtuneeseen keuhkosairauteen ja siitä aiheutuneeseen kuolemaansa
saakka.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Tämän päivän kaikkein raaimpia ja räikeimpiä esimerkkejä
ovat korruptoituneet väkivaltakoneistolla pystyssä pidetyt kapitalistiset maat,
joissa toimii lähinnä viidakon lait.
Myöskään nykysosialisteja Tupamäki ei sijoita
puoluekartalle. Mihin hän sijoittaisi Suomen vasemmistoliiton ja muut Euroopan
vastaavat puolueet, entä mihin kaikki muut ”väliset arvot” ? ideologioiden kirjossa.
Miksi hän keskittyy kommunismin luurankojen kolisteluun? Vaikuttaa siltä, että
hän olisi joidenkin muiden mantereiden kommunismissa niin kiinni, ettei pysty
näkemään esimerkiksi Euroopan laitavasemmistolaisten tai sosialististen puolueiden
sopeutumista liberaalin demokratian
puitteisiin. Tästä ei ole kovinkaan montaa vuotta siitä, kun Tupamäen
oma puolue, kokoomus oli samassa hallituksessa vasemmistoliiton kanssa.
Tupamäen yksinkertaistetut historianäkemykset
häiritsevät. Suomen historian yksi ratkaisevimmista taisteluista käytiin kommunistien
ja sosiaalidemokraattien välillä 1940-luvun lopulla. Silloin ratkaistiin sen
yhteiskuntajärjestelmän kohtalo, joka meillä tänäkin päivänä on voimassa.
Ihan lopuksi Tupamäki myöntää vääjäämättömän,
eli että kommunismi on vaikea käsite. Lopulta hän päätyy arvioon, että
kommunismin kannatuksen salaisuus on sen sisään rakennettu utopia.
Mihin päätyi kirjailija Ayn Randin fiktiivinen
kapitalistisen onnen tavoittelu? Eikö sekin päättynyt utopiaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti