Voiko
enää olla suurvenäläisempää asennetta! No, voi toki, mutta palataan siihen
myöhemmin. Solovjevia harmitti, ettei Aleksanterin työ saanut jatkoa. Onneksi
meillä on Vladimir Putin, joka puheiden perusteella voi täydentää Aleksanterin
saavutusta!
Venäjällä on ollut intohimoinen tarve verrata
omaa maata Eurooppaan. Välillä vallitsee alemmuudentuntoinen asenne sen johdosta,
että Eurooppa edustaa edistystä – jopa
Venäjäkin myöntää sen. Mutta sitten herää vastavoima, jossa suuruudenhullu
ekspansioajatus peittää alleen kaiken järjen käytön. Vallitsee elämänmuotojen
välinen taistelu
Ehkä kattavimmin venäläisten arvojen ylemmyyttä
on koostanut Sergei Lavrov, jonka mukaan lännen messianismi eli arvojen
tuputtaminen on eurooppalaisen jälkikristillisyyden osa ja syypää nykyiseen
epävakauteen. Lavrov puhuu uudesta yksinapaisesta maailmasta (ei kuitenkaan Amerikka-johtoisesta
yksinapaisuudesta). Hän tarkoitti yksinapaisuudella yhden ja saman arvojärjestelmän
omaksuvia maita, jotka muodostavat yhtenäisen ryhmän. Siinäpä pohjaa uudelle
vallankumoukselliselle elämänmuotokamppailulle.
Lavrov jatkaa ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa
on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen
liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten
arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”.
Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa
alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.
Lavrov syyttää länttä ”liberaalien
lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis
eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin
ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti). Tästä voi vetää johtopäätöksen,
että liberalismin ehdottomuus on - niin
kuin Lavrov väittää – Euroopan suuri arvo-onnettomuus.
::::::::::::::::::
Nykyään ideologista
sotaa käydään usein uskonnollisin tunnusmerkein.Timo Vihavainen on antanut Kanava-lehden uusimman kolumninsa nimeksi (Kanava
3/2024) ”Pyhä sota”. Käsittelyn kohteena ovat Venäjän traumaattiset suhteet
entisiin Neuvostoliiton osavaltioihin, ja Ukrainaan erityisesti, sekä koko
muuhun maailmaan. Samalla yhdistän Vihavaisen kolumnin otsakkeen yhä
suuremmilla kierroksilla käytävään ja itsetarkoitukselliset mittasuhteet
saaneeseen sodan lietsontaan. Kokous järjestettiin Moskovan patriarkaatin tuella
korostaen äärimmäisiä tavoitteita Moskovan politiikassa.
Kolumnin
sisällössä Vihavainen viittaa ”Venäläisen maailman” (Russki mir)
edustajakokoukseen pääsiäisen alla. Kokouksen viesti oli, että Pyhä sota
Ukrainaa vastaan on saatettava loppuun ja Ukraina (Vähä-Venäjä) on liitettävä
kolmiyhteyteen Iso-Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa. Vihavainen pitää
kokouksessa annettua manifestia fasistisena. Tavoitteena on Venäjän väkiluvun
nostaminen 100 vuoden aikana 600 miljoonaan ja siirtyminen maaseutumaiseen
asumiseen. Perhearvot on tarkoitus palauttaa suurperheitä suosivaksi. Sanalla
sanoen tarkoitus on kääntää aikakelloa taaksepäin menneen maailman
olosuhteisiin. Samaan aikaan Venäjällä on meneillään kilpailu siitä, kuka
tarjoaa ekspansiivisimman ratkaisun tulevaisuuden itseasetettuihin haasteisiin.
Em. kokouksessa kollektiivinen
länsi julistettiin saatanalliseksi. Kompromissia lännen kanssa pidettiin
mahdottomana.
Tavallisen
venäläisen kanta meneillään olevaan sotaan on vaihdellut, mutta kääntynyt
nyttemmin puolustamaan Venäjä toimia Ukrainassa. Lännen odotus kansan
enemmistön asettumisesta sotaa vastaan on osoittautunut vääräksi.
Militaristinen kansallismielisyys
on voittanut puolelleen yhä useampia venäläisiä. Sodan uhrit – mitä enemmän
heitä on – kääntävät väestön myötätunnon uhrauksia suosivaksi ja ymmärtäväksi
ja sotaisaa asennetta ruokkivaksi. Edellä mainitut seikat ovat kohottaneet
”Voiton päivän” juhlallisuudet ennen näkemättömiin mittoihin.
Venäjän
ortodoksisen kirkon mahtiaseman vuoksi sodalla on vankkumaton kirkon tuki ja
sota on saanut pyhän sodan luonteen.
:::::::::::::::::::::::::::
On syytä huomioida,
että länsi ei ole jähmettynyt siilipuolustukseen vaan on tarjonnut
kilpailukykyisen mallin. Läntinen demokratia on taistellut omien arvojensa
puolesta hyvällä menetyksellä.
Yksi menestyksekkäimmistä ”vallankumouksista”
viimeisen sadan vuoden aikana on ollut liberaalidemokratian läpimurto. Se on
selvinnyt voittajana autoritaarisista oikeistohallinnoista. Se on voittanut
myös sosialistisen talousjärjestelmän omaksuen siitä vain yhteiskunnallisen
osallistumisen maltillisimmat osat. Sen valta on pistetty lujille vasta aivan
viime vuosina. Liberaalidemokratian menestys perustuu ehkä kaikkein selvimmin
pitkäjänteiseen kehitystyöhön. Mitään ei ole saatu ilmaiseksi, mutta perusta,
joka on luotu on osoittautunut kestäväksi puhutaanpa sitten konservatiivisävytteisestä tai
vasemmistosävytteisestä liberaalidemokratiasta.
Vasta näinä aikoina autoritaariset hallinnot
ovat haastaneet avoimesti liberaalidemokratiat. Haastajina ovat
arabifundamentalismi, Kiina ja Venäjä sekä näiden myötäilijät.
Liberaalidemokratian parhaat päivät osuivat sen
nousuvaiheeseen toisen maailmansodan jälkeen . Vallankumoukset ovat yleensäkin
olleet parhaimmillaan nousukiidossa, kun kaikki on uutta ja edistystä lupaavaa.
Tottumus tai turtuminen (uutuuden viehätyksen sammuminen) ovat vallankumouksen
pahimmat vastustajat, kuten myös mahdollinen vallankumouksellisten taistelu
vallasta toisiaan vastaan.
Venäjällä on asetuttu aggressiivisesti puolustamaan
Venäjän (lue Putinin) maailmanjärjestystä. Taistelun luonne ratkeaa vasta
tulevina aikoina, mutta vastakkain ovat lännen kieltämättä haasteellinen vapaaehtoisuuteen
perustuva yhtenäisyys ja yhteistyökyky ja Venäjän pakkoon perustuva
autoritaarinen ja voimavaroja tuhlaava järjestelmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti