Ristiriitaisempia aikoja kohden

 

Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”,  jaksossa 8/10  ”Hurmos, hiki ja konsensus  1976-77” eritellään tulossa olevia heikkoja aikoja.

Aloitusteemaksi Tervo ja käsikirjoittaja Vilkko olivat valinneet C-kasetin (Compact Cassette), joka söi vinyylien valtavaa suosiota ja jolle oli helppoa kopioida radio-ohjelmia ja miksei vinyyleitäkin.  Siitä tuli musiikintoiston  valtaväylä useiksi vuosiksi. Kasetin käyttö sopi myös liikkuvaan elämäntapaan.

Oma musiikin kuunteluni perustui 1960-luuvun puoleen väliin tultaessa korva radiossa kuunteluun,  jolla tavoitin suhinoiden keskeltä ulkomaisten radiokanavien tarjontaa Suomen yleisradion pop-musiikin tarjonta kun oli niin vähäistä. Kaikki muuttui totaalisesti, kun meille kotiin hankittiin iso Tandbergin kelanauhuri (Norjan lahja elektroniikkateollisuudelle) eli oikea magnetofoni kuusikymmentäluvun puolessa välissä. Sillä sitten nauhoitetiin radiosta -  edelleen vähäisiä - pop-ohjelmia. Vasta 1960-luvun lopulla tulivat ensimmäiset kasettinauhurit, jotka eivät tosin pärjänneet äänen ladussa kalliille kelanauhurille, mutta olihan niissä muita hyviä ominaisuuksia,  jotka johtivat läpimurtoon ja joka pojan ja tytön nauhuriksi, joka pyöritti edullista C-kasettia.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vasemmisto/oikeisto jako (ylipolitisoituminen) oli korostetusti voimassa pitkälle 1970-luvulle saakka.  Työttömien määrä kasvoi seitsemänkymmentäluvun lopun taloudellisessa taantumassa korkeaksi, jopa kaksinkertaistuen (se oli tosin paljon pienempi kuin esimerkiksi 1990-luvun lamassa). Ruotsi veti jälleen puoleensa suomalaisia työttömiä. Vaikeista ajoista tuli itseään toteuttava kehityspolku.

Kuusikymmentäluvun kehitysusko alkoi hiipua ja totuutta alettiin etsiä uskomuksista.

Herätysliikkeet sananmukaisesti kaatoivat ihmisiä. Järkiperäisyys ei enää kantanut ihmisiä, tarvittiin uusia profeettoja, joilla ei ollut 1960-luvun tieteellisen maailmakatsomuksen tavoittelusta mitään jäljellä. Mentiin selittämättömän taakse hakemaan apua. Vaarattomimmasta päästä haettiin henkistä ja fyysistä voimaa joogasta tai kasvisravinnosta.

Arkkitehtuurissa tavoiteltiin ehkä samaa kuin1960-luvulla, uutta, joka korvaa vanhan. Nyt keskityttiin asuinrakentamiseen. Dokumentissa jäädään kaipaamaan uuden rakentamisen ja rakennusten kauneutta silloisen elementtirakentamisen sijaan,  joskin todetaan, että kauneus on ihmisen silmässä. Suuret linjat olivat vallitsevana ajatteluna.

Dokumentissa on selvästi omaksuttu näkemys, että ennen vanhaan rakennettiin paremmin ja siksi jäädään suremaan purettujen rakennusten perään. Ehkä osin näin olikin, muuta toisaalta uuden väitettyä epäkelpoisuutta ei juurikaan perustella. Kritiikki kohdistui rakennusten ulkonäön estetiikkaan, ei niinkään talojen rakenneratkaisuihin.

Seitsemänkymmentäluvusta on hahmottunut kuva ankeana ja harmaana vuosikymmenenä , mutta tässäkin on syyttä säilyttää terve kritiikki: miten ”ankeus” näyttäytyi ihmisille? Totta lienee, että rakennuksia (ja esimerkiksi autoja) alettiin pelkistää enemmän (muodot, värit) kuin aikaisemmin. Toisaalta aivan uusimmassa arkkitehtuurissa tai autoteollisuudessa annetaan enemmän vapauksia suunnitella poikkeavia ratkaisuja.

Kaupunkisuunnittelua ohjaa nykyisin viihtyisyyden vaatimus. Näkemyserot viihtyisyydestä ja käytännöllisyydestä voivat vaihdella: 1970-luvulta lähtien on taisteltu yksityisautoilun (oikeisto) ja joukkoliikenteen (vasemmisto) puolesta.

Uuden aallon luonnonsuojelu on osa kaupunkisuunnittelua,  jossa ihmisten/kaupunkilaisten  suhde luontoon on erityisesti tarkastelun kohteena (liittyneenä esimerkiksi kävelykatuihin tai pyöräilyyn tai viheralueisiin).

Mitä tulee julkisiin rakennuksiin, niin juuri nyt (2020-luvulla) käydään kiivasta väittelyä koulujen suosiossa aiemmin olleiden avoimien tilojen ja luokkahuonetyyppisten tilojen  välillä. Kumpaa halutaan suosia? Näyttää siltä, että 1990-luvun avoimien tilojen kaipuu on tullut tiensä päähän  ja palataan 1970-luvun luokkahuoneisiin opiskelurauhan aikaansaamiseksi.

Kaupunkisuunnitteluun yhdistettiin dokumentissa edistyksen myytti, joka näkee kaiken edistyksen näkökulmasta. Tämä ajattelu kyseenalaistettiin dokumentissa. Toisaalta voidaan asettaa kyseenalaiseksi nyt niin muodikkaana nähty  paluu ”vanhaan laskentoon” tai käsin kirjoittamiseen. Pyritään kieltämään  kategorisesti kännyköiden tai läppärien käyttö kouluissa.

Näen edellä kuvatut asiat osaltaan  liberaalin ajattelun ja konservatiivisen ajattelun vuorottaisuutena tai kamppailuna. Kaipuu konservatiiviseen ajatteluun on nyt vahvoilla yleensäkin yhteiskuntapolitiikassa.

Ovatko kuusikymmentäluvun dynaamisuus ja tavoiteltu moniääninen yhteiskunta haudattu?

::::::::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvun puolivälin jälkeen politiikka merkitsi monille kaikkea pahaa. Se leimattiin aivan kuin olisi unohdettu politiikan ”virallinen käännös”, jonka mukaan politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Ilmeisesti oli saavutettu kyllästymispiste, ja alkoi yhtenäistämisilmiön hajoaminen,  jossa  ei enää suostuttu politiikka edellä -ajatteluun. Nykyaika leimaa 1970-luvun lopun ajattelun ummehtuneeksi ja nurkkakuntaiskeksi. Tai sellaisena se muistetaan osin ansaitsemattomasti.

Tervo ottaa esille juoksuharrastuksen. Puhuttiin ”hölkästä”. Se ei ollut mikään suomalainen ilmiö: amerikkalaiset retkahtivat siihen vastaavasti eikä muoti ole juurikaan hiipunut. Juoksija-lehti oli osa juoksuharrastuksen filosofista ydintä. Kansanhiihtolaatikot tulivat minullekin tutuiksi. Aika on ajanut niiden ohi: ne ovat säälittävässä kunnossa osin hajotettuna, mutta tilalle ovat tulleet monet muut harrastukset.

Ensimmäinen  hampurilaisravintola (pikaruokaravintola) aloitti Helsingissä vuonna 1973. Sieltä ei saanut vihanneksia, mutta muutos oli tuleva, sillä jatkossa ruoka ei ollut enää vain ruokaa, se oli ja on osa identiteettiä.

Mitä ”kaikesta muusta” yhteiskunnasta tapahtuneesta voisi jäädä sanottavaksi? Se on tietenkin valintakysymys. Mutta otetaan tähän seuraavat huomionarvoiset asiat:

Pohjois-Karjala -projekti oli poisoppimisprojekti, joka herätti  kansainvälistäkin huomiota. Alkoi taistelu rasvaa vastaan. Kansanterveydellinen näkökohta otti aimo harppauksen eteenpäin.

Kuuluisasta Korpilammen seminaarista nousi ”Korpilammen henki” vai nousiko? Tapio Bergholmin mukaan kysymys oli enemmän julkisuuden hallinnasta. Tervo tulkitsee Korpilammen olleen ensi sijassa sdp:n sisäinen oppimisprosessi, olihan sdp politiikassa liki hegemonisessa asemassa: siirryttiin valtiokeskeisyydestä kohti markkinatalouskeskeisyyttä.