Juttu, puolitotuus, sepite, vääristely…

 

 Tämän blogin päähenkilöt ovat Aamulehden eläkkeellä oleva toimittaja Matti Kuusela ja saman lehden entiset päätoimittajat Matti Apunen ja Jouko Jokinen. Huomiotani kiinnitti, että sekä Apunen että Jokinen ovat nykyisin huomattavissa tehtävässä Ylessä. Kuusela nousi otsikoihin, kun hän julkisti (en sano ”paljasti”) muistelmissaan, että oli sisällyttänyt joihinkin artikkeleihin – toimittajan työtä tehdessään – fiktiivistä ainesta, siis tekstinosia,  jotka olivat mielikuvituksen tuotetta. Viittausta siihen, että osa jutuista oli fiktiota ei kirjoituksessa ole. Tulkitsen niin, että hän eräällä tavalla paranteli totuutta tehdäkseen siitä luettavamman, ilmeikkäämmän  tai värikkäämmän joissakin artikkeleissaan.

Ensi vaikutelma on, että Apunen ja Jokinen halusivat puolustaa lujille joutunutta entistä kollegaansa, joka taas herättää uusia kysymyksiä laajemminkin koskien uutisointien luotettavuutta. Miten paljon vastaavia tapauksia on ollut menneisyydessä, joista emme tiedä? On toki muitakin tapauksia, jossa toimittaja on ”parannellut” todellisuutta sepitteellä esimerkiksi tehdäkseen jutu(i)staan mielenkiintoisempia ja lukuarvoltaan parempia.  

Jotenkin minulle syntyy kuva, että Kuusela ei itse nähnyt asiaa sillä tavalla merkittävänä kuin minkä luonteen asia on saanut jälkikäteen. Asiaan ovat puuttuneet monet tähtitoimittajat, kuten Iltalehden pääkirjoitustoimittaja Kreeta Karvala ja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja, jotka molemmat tuomitsevat Kuuselan tavan muokata todellisuutta kirjoittamissaan artikkeleissa.

Yksi hänen artikkeleistaan oli matkareportaasisarja ”Bakusta Pekingiin”, joka valittiin Suuri Journalistipalkinto -kisan vuoden 2006 parhaaksi jutuksi. Siihen hän oli luonut muistelmiensa  mukaan kuvitteellisia ihmisiä, joista hän antoi kuvan, että oli haastatellut heitä. Aamulehti päätti poistaa verkosta 551 Kuuselan artikkelia toistaiseksi tutkinnan ajaksi. Koska asia on osin kesken en käsittele juttuja tarkemmin. Puutun vain siihen, miten ongelmallinen käsite ”totuus” mediatyössä on näinä aikoina.

Itse olen seurannut – käyttämieni lähteiden takia - läheltä edellä kuvattua mediamaailmaa, koska olen kirjoittanut noin 2100  blogikirjoitusta vuodesta 2011 lähtien ja kokenut  uuden  tavan nähdä totuus esimerkiksi poliitikkojen puheissa meillä ja muualla. Myös median käyttämien ns. asiantuntijoiden rooli on herättänyt huomiotani. Tapahtuneet kummallisuudet ovat kaiken  kaikkiaan kiusanneet  minua melkoisesti.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesari on oikeassa todetessaan pääkirjoituksessaan 26.3.2024 hiukan dramaattisesti, että  ”verkon muuttamassa kilpailuasetelmassa journalismi taistelee olemassaolostaan”.  Vallitsee tilanne, jossa tilaus kriittiselle ja totuuteen perustuvalle journalismille on ”suurempi kuin koskaan”. Tultaessa 2000-luvulle liberaalissa demokratioissa pidettiin itsestään selvänä, että kansanvalta ei voi toimia ilman luotettavaa tietoa. Tulevaisuus siis näytti hyvältä.

Sitten asiat mutkistuivat.

Joku voisi kysyä, miksi nostaa metakka, jos joku parantelee tuotuutta sepitteellä, jossa yhtyvät hyvän tarinan fiktiivisyys ja värikäs kieli. Siksi, että kysymys on paljon laajemmasta asiasta kuin jostakin yksittäisestä valemedian tuotoksesta. Yritän löytää seuraavassa villakoiran ytimen eli missä vaiheessa alkoi levitä ajattelu, että ”jokaisella on oma totuus”, joka on yhtä arvokas kuin kenen tahansa totuus.

Tämän mukaan jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat - väitetysti - valehtelevat tarkoituksella, niin ”totuus” saadaan aivan ”luvalla” muodostaa omaan kokemukseen nojautuen. Virallista tai establishmentin totuutta hyljeksitään.

Tähän sopinee ”totuuden jälkeisen ajan” (” Post-Truth Era”) palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Palataan Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaistilaisuuteen vuonna 2017. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut ”totuuden jälkeisestä ajasta” - aluksi ironisessa mielessä, mutta myöhemmin tositarkoituksella.

”Musta tuntuu” -ajattelun voitto merkitsee, että taistelua käydään erilaisten tarinoiden, narratiivien  välillä. Objektiivinen totuus alistetaan relativismin välikappaleeksi. Kaiken kaikkiaan Post-Truth Era on vastenmielinen tapa selittää maailmaa

Oma lukunsa on netin viestiketjujen värjäämä kuva todellisuudessa. Netin totuutta kovertava vaikutus on ilmeinen. Mikään valvontakeino ei pysty välttämättä estämään hatarien tietojen tai epätotuuksien levittäjää perääntymään sanomisistaan ennen kuin isompi vahinko on tapahtunut.

On kysyttävä, mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä?

Yhden vastauksen antaa Suomen nykykonservatismin ”isä” Timo Vihavainen. Vihavaisen mielestä älymystö taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty `raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys´, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä! Tähän Vihavaisen sanailuun sisältyy totuuden siemen, mutta mitä sanoa siihen kun Sergei Lavrov syyttää länsimaita (sen liberalismia) kaiken ymmärtämisen ehdottomuudesta?

En tiedä onko seuraava ajatus luettava nostalgisen ajan haaveeksi vai tosiasiassa tapahtuneen kuvaukseksi. Mieleeni nimittäin palautuu 1960-lukulainen totuuden etsintä. Että 1960-luku oli tiedekäsityksen läpitunkema vuosikymmen, on tietenkin osittain todistamaton väite, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että nykyistä valemediaympäristöä tarkasteltaessa (jos asia olisi silloin ollut ajankohtainen) elettiin nykyistä vastustuskykyisempää aikaa. Totuutta vasta etsittiin, nyt moni on löytänyt sen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälityksen. Yllätys on se, että Matti Apunen ja Jouko Jokinen näin selvästi asettuvat puolustamaan entistä kollegaansa. On eri asia tykätä jonkun kirjoitustyylistä ja hyväksyä hyvän tyylin kylkiäisenä sepitteet kuin pysyä kylmästi faktoissa. Pidän perin omituisena, jos osaavan toimittajan maineessa oleva ei pysty kirjoittamaan sekä lennokkaasti että totuudessa pysyen.

Voi tietenkin olla, että joillekin haluttaisiin suoda oikeus käsitellä totuutta väljemmin siitä ylemmyydentuntoisesta oletuksesta käsin, että kaikkien keskinkertaisuuksien ei tarvitsekaan ymmärtää hienovaraisesti totuutta muuntelevaa älykkökirjoittajaa, joka hyödyntää fiktiota viestin perille saamiseksi. Tuskinpa tämä asenteellisuus läpäisee perustellun kritiikin seulaa.

Tämä tapaus korostaa kovan työn merkitystä luotettavien lähteiden etsinnässä ja seulonnassa eikä ole missään yhteydessä kirjoittajan normaalia parempaan tai  heikompaan kirjoitustaitoon.

Tapaus Kuusela on paisunut koko mediakenttä koskevaksi keskustelunaiheeksi. Eikä ihme, sillä kontrastina Suomeen meillä on naapurissa valtio, jossa totuus kelpaa vain tapahtuneen tai tapahtuvan muokkausvälineeksi.