Itselläni – tähän liittyen - on mielessä
eräs TV- dokumentti, joka oli tehty 2000-luvun alussa (tarkempi aika on hävinnyt
muistista). Siinä pohdittiin tulevaa Venäjän kehitystä, josta oli nähtävissä selviä
muutoksen merkkejä jo tuohon aikaan. Paikalla oli venäläinen ”Putin kuiskaaja”,
joka totesi, että tämä vaihe, jossa Venäjä ei enää hyväksy
tapahtunutta maailmanpolitiikan sivuraiteelle
joutumista, peruuttamattomasti lähestyy.
Mutta samaan hengenvetoon hän totesi, että Venäjän aseman palauttaminen entiseen
suuruuteen kestää kauan, kauan aikaa. Oli siis selvästi odotettavissa jotakin tukevaisuudessa
tapahtuvaa, joka liippaisi koko ympäröivää maailmaa. Muistan hätkähtäneeni. Tässä
siis oli jotain pitkän aikavälin
suunnittelua takana, jotain sellaista, joka vielä järisyttäisi maailmaa, mutta
jota ei haluttu vielä tuolloin
tarkentaa. Sitten muut ajankohtaisemmat asiat vyöryivät noiden tapahtumien
yli. Mutta, mutta …. aina kun Venäjällä tapahtui
jotain poikkeavaa, palautui mieleeni tuon asioiden taustoja
selvästi tuntevan ennustajan pahaenteiset puheet.
:::::::::::::::::::::::::
Suomen ja Venäjän välillä oli 2000-luvulla
vallalla vanha käytäntö, jossa valtionpäämiehet tapasivat toisiaan epäsäännöllisen
säännöllisesti keskustelemalla maiden välisten suhteiden kehityksestä. Se aika,
joka joskus vallitsi, ja jossa jokaisella sanalla valtiovierailun
loppukommunikeassa oli jokin merkitys, oli toki ohi.
Vielä kylmän sodan jälkeisten kansainvälisten
tapahtumien turbulenssin käynnistyessä Suomen ja Venäjän valtionpäämiehet jatkoivat
tapaamisia suhteiden keskeytymättömyyden nimissä. Tavoitteena Suomen puolelta oli
vakauden säilyttäminen (”aktiivinen
vakauspolitiikka”) maiden välillä, ikään kuin olisi haluttu pysäyttää maailma,
koska mitään dramaattista ei oletettu tapahtuvan.
Presidentti noudatti vanhaa
suhteiden ylläpitolinjaa, vaikka monitahoisempi keskustelu muutoin oli viriämässä.
Tätä Niinistön linjaa monet pitivät oireena suomettumisen jatkumisesta, vaikka varsinaiset
suomettumisen ajat olivat kaukana takanapäin. Tietynlainen turhautunut ärtymys
kuitenkin vallitsi ja voitti alaa. Myös valtakunnan korkein johto tietenkin reagoi
tapahtuneeseen: tarvittiin muutoksia.
Kuitenkin presidentti piti
ulkopolitiikan ohjat käsissään ja se saattoi merkitä joidenkin pitämistä
ulkopoliittisen syvätiedon ulkopuolella vähän Kekkosen aikoja mukaillen. Media
kritisoi suhteiden hoidon turhana pidettyä salamyhkäisyyttä.
Presidentti Niinistö koki presidenttikausillaan
Venäjän muutoksen täydessä laajuudessaan. Niinistö säilytti kuitenkin tietyn
varovaisuuden ja odotti selkeämpää näyttöä Venäjän tarkoitusperistä. Se
saatiin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun.
Niinistö viestitti: ”Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot
näkyvät”.
Korkeimman vallan vaihtumisen
saumakohta Suomessa helmi-maaliskuun vaihteessa 2024 vapautti Niinistön
antamaan tunnustusta niille, jotka olivat jo kauan ennen virallista h-hetkeä
halunneet Suomen liittyvän Natoon. Niinistö sanoi heidän edustaneen ”arvokasta ajattelua”.
Hesari toteaa pääkirjoituksessaan
3.3.2024 presidentin linjanneen, että Nato-päätös ei ollut mahdollinen ennen
vuotta 2022 lisäten sitten sarkastisesti, että ”eipä varmaan, jos
presidenttikin vastusti”. Tämä sivallus on HS:n linjan mukainen, onhan se
kannattanut Natoon liittymistä jo vuodesta 2006 saakka. Sitten HS toteaa linjaansa jatkaen: ”… ja
onneksi (Natoon) myös päästiin”. Ja edelleen: ”Lopputulos oli Suomen kannalta
hyvä, mutta Niinistön linjan viisauden arvioivat aikanaan historioitsijat”.
Niin he arvioivat tietenkin myös Hesarin linjan. Hesarin argumentit viittaavat
tunnettuun tosiasiaan, että se oli tyytymätön ja turhautunut Nato-hidasteluun. Omalta
puoleltani olin (ja olen) valmis hyväksymään Niinistön epävarmuuden ja
epäilyjen kautta kovassa paineessa syntyneen hitaan päätöksenteon. Olisi
päätöstä voitu vieläkin venyttää. Presidentti tavallaan vahvisti
valtionpäämiehen kokonaisvastuun sivuuttaen kiirehtijät.
Olen pohtinut omaa kantaani monissa
kirjoituksissani ja suhtaudun kriittisesti niihin, jotka ovat pitäneet Nato-myönteistä
linjaa itsestään selvänä. Tulee tunne, että näille ihmisille fukujamalainen historian loppu vähintäänkin häämöttää
vahvasti, so. ulkopolitiikan päälinjat on nyt hyväksytty näkyvissä olevan
tulevaisuuden ajaksi.
Venäjän suhteita pitää nyt ajatella
vuoden nolla (2022) näkökulmasta. Keskeinen ajatus on, kuinka hyvin
asettuminen Nato-maiden joukkoon palvelee Suomen turvallisuutta verrattuna
siihen näkymään, joka olisi avautunut Naton ulkopuolelle jäämisestä. Suomen kansan enemmistö liputti
liittymisen puolesta, joten siltä osin
asia on selvä.
Asioiden monimutkaisuudesta kertoo,
että Natoon liityttiin suurelta osin sen takia, että turvataan Suomen 1300
kilometriä pitkä itäraja sotilaalliselta uhalta, mutta nyt saattaa käydä niin,
että välitön uhka onkin tulossa turvapaikkaa
hakevien siviilien kansainvaelluksen muodossa.
:::::::::::::::::::::::::::::
Presidentin vaihdoksen yhteydessä pidettiin
puheet, jotka kertoivat jotain kahden valtionpäämiehen
ajattelusta. Uutena miehenä Stubb korosti kompromissien ja empatian tarvetta sekä
uhkaavaa kahtiajakautumisen ongelmaa.
Nämä tulevaisuuden huomiot ansaitsevat tietenkin huutomerkin peräänsä.
Yhtenä Suomen politiikan johtotähtenä
on ollut ulkopoliittinen jatkuvuus. Nyt on tapahtunut muutaman vuoden
aikajänteellä paradigman muutos liittoutumattomuudesta liittoutuneeksi. Ja
sitähän tässäkin kirjoituksessa puidaan. Pitäisi mielestäni oikeasti ymmärtää,
mitä on tapahtunut geopoliittisesti: olemme vaihtaneet asemaamme radikaalisti, jonka
itäinen naapuri asettaa kyseenalaiseksi määräämättömäksi ajaksi. Kysymys on
paljolti siitä, olisiko sittenkin hyvä pyrkiä säilyttämään jokin pidemmän
aikavälin jatkuvuuden punainen lanka.
Eero Heinäluoma painotti Demarissa vastikään
kahden presidentin välistä elämänkatsomuksellista
erilaisuutta ja kokemuksen määrää. En
voi välttyä ajatukselta, että Stubbin puheisiin liittyvä sapelinkalistelu ja
militarismihenkisyys hämmentävät. Stubbin käyttämät ilmaisut ”Nato-presidentti”
ja ”Nato-Suomi” ovat niminä hätävarjelun
liioittelua. Jää nähtäväksi hälvenevätkö nämä haukkamaiset sloganit ajan kanssa?
Alexander Stubb nosti
vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi” (joka on tuliainen
ison veden takaa), jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista,
mutta samalla toisin käyttäytyvän valtion jonkinasteista ymmärtämistä.
Eroa voisi selventää kuvaamalla liberaalidemokratiaa omaksuttuna arvopohjana ja
autoritaarisia valtioita realiteettina. Vaatii lujahermoista ja pelotonta realismia
suhtautua olemassa olevana tosiasiana tahoon, joka ei piittaa vähäisimmässäkään
määrin liberaalidemokraattisista
periaatteista.
Toteamalla, ettei ottaisi Vladimir Putinilta
onnittelupuhelua vastaan presidentiksi valinnan johdosta, Stubb
paljasti oman ajattelutapansa ja samalla vahvan sitoutumisen
lännettymiseen. Eiköhän tässä jäänyt jotain uupumaan tavoitellusta realismista?
Niinistön ja Stubbin suuri ero on, että Stubb
on nopea käänteissään, kun taas Niinistöstä jää kuva perusteellisesti
harkitsevasta valtionpäämiehestä, joka välttelee virheitä. Stubbin ongelmaksi saattaa muodostua
kiivaan menon keskellä vauhtisokeus.
::::::::::::::::::::::::::::::
Ovatko Venäjän ja Suomen suhteet
nyt tässä? Eivät varmasti ole. Historia ei ole loppunut. Emme voi tietää, mistä
globaalin ympäristön sijainnista löydämme itsemme neljännesvuosisadan päästä,
ehkä emme edes neljän vuoden päästä. Nyt näyttää siltä, että sodan kynnyksen
ylittäminen ei tuota moraalista ahdistusta.
Nykyisin miltei kilpaillaan siitä,
kuka saa kiinnitettyä eniten sotaisaa huomiota osakseen. Ja toisaalta unohtuu,
että Naton piti pelkällä ominaispainollaan olla yksi rauhan takaajista, mutta
tähän asti päällimmäisenä on ollut taustalla muhiva kansainvälinen
jännittyneisyys. Vääjäämättömältä näyttää, että nyt kuljetaan kohti sotaa, niin mielipuoliselta kuin se
kuulostaakin.
”Niin hulluksi maailma ei voi tulla” (että suursota syttyy)
sanoi Väinö Tanner ennen talvisotaa. Otan riskin ja sanon nyt
kaiken uhallakin samalla tavalla kuin Tanner.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti