Erehtyväiset

Suomen johtaviin historioitsijoihin lukeutuvat Markku Kuisma ja Teemu Keskisarja (loistava ”Vihreän kullan kirous”) ovat julkaisseet yhteisen teoksen ”Erehtymättömät”. Kysymys on melkoisesta tapauksesta. Itse arvioisin teoksen heti tuoreeltaan klassikoksi. Kirjoitustyyli on uskomattoman sujuvaa ja verbaalisesti taiturimaista. Kirjan lopussa tekijät ilmoittavat kirjoittaneensa teoksen ”yhdessä ja päällekkäisesti”. Arvioisin kuitenkin, että Keskisarja on kirjoittanut alkuosan ja Kuisma loppuosan. Alkuosa etenee kronologisesti, mutta loppuosassa (1980-1990-luku) kirjoittaminen vaihtuu näkökulmalähtöiseksi. Kirjan nimi juontaa juurensa KOPin johtoryhmästä. Erehtymättömiksi johtoryhmää arvioivat - varmaankin ironiseen sävyyn - pankin muut työntekijät.

Erehtymättömät käsittelee kahden suuren liikepankin SYP:n ja KOP:n historiaa perustamisesta (SYP 1862 ja KOP 1889) Meritan kautta Nordeaan. Miehet ovat pääseet käsiksi Nordean iskemättömiin (?) arkistoihin, johon on koottu molempia perustajapankkeja koskeva aineisto. Teos paljastaa ainakin minulle että, SYPin ja KOPin taistelu oli 1980-luvulla paljon verisempää kuin tähän asti olen tiennyt. Kun kasinopelin kärjessä on ollut tähän saakka SKOP, laventuu kuva uuden teoksen myötä selvästi. KOPin ja SYPin pääjohtajat ajautuivat henkilökohtaisestikin törmäyskurssille.

Teos on pelkkien tekstien osalta 467 sivua ja lähdeluettelo päälle. On mahdotonta käydä läpi kaikkia tapahtumarikkaita vaiheita pankkien historiassa. Ajattelin keskittyä tässä vain Suomen pankkikriisiin 1980-luvun jälkipuoliskolla ja siitä vedettyihin johtopäätöksiin. Pintaa vähän syvemmältä raaputettaessa tulee teoksesta esiin myös kritiikin paikkoja, jotka eivät kuitenkaan himmennä kokonaisuuden loistokkuutta. Jollain toisella kertaa palaan pankkiryhmien vuosisadan kestäneeseen taisteluun.

Kuisma ja Keskisarja eivät rasita lukijaa käyrillä eivätkä taulukoilla. Olisivat kyllä saaneet. Nyt tekstissä on valtava määrä tapahtumia, jotka suorastaan vyöryvät toistensa yli. Kirjassa olisi voitu luoda katkoja graafein hengästyttävälle menolle. Kahdeksankymmentäluvun osalta kirja laajenee koko talouden kriisianalyysiksi. Hyvä näin.

Kriisin avainasioita olivat tekijöiden mielestä ulkomaisten pääomien (Japani !) halpakorkoinen sisääntulo ja kiveenhakattu valuuttakurssi (ns. vakaa markka). Näyttää siltä, että kaikkien rahamarkkinakriisien taustalla on suurien pääomien puskeminen markinoille sellaisista talouksista, joilla menee lujaa. Ja tuolloin 1980-luvulla Japanilla meni lujaa. Kaksituhattaluvulla sama rooli on ollut Kiinalla. Valuuttakurssista voidaan kiistellä loputtomiin. Tietenkin valuutta oli kova (lue: vahva) sellaisiin olosuhteisiin, jotka vallitsivat 1990-luvulle tultaessa. Yhtä totta on, että monet olivat kyllästyneet devalvaatio-inflaatiokierteeseen, josta oli tullut talouden tauti sodan jälkeen. Kelluva valuutta ei näyttänyt kuuluvan skenaarioiden piiriin. Yritän tässä kuitenkin pureutua asiassa syvemmälle Kuisman ja Keskisarjan toimiessa johdattelijoina.

Kriisin ytimessä oli valuuttaluottojen kolminkertaistuminen 100 miljardiin markkaan 1987-1990. Luottojen hankinta taas oli mahdollistunut sääntelyn vapautumisen seurauksena. Yrityksen hankkivat lainoja valtavia määriä, ”kun niitä kerrankin sai”. Kotitalouksille valuuttaluotto ulkomailta mahdollistui vasta vuonna 1991 juuri vähän ennen devalvaatiota….

Vuosikymmeniä herrasmiespohjalta keskenään kamppailleet liikepankit äityivät aikakauden hulluun menoon. Aiempina vuosikymmeninä peli oli jääkiekkotermein kovaa, mutta pääosin rehtiä. Ajat kuitenkin muuttuivat. Nuoria tulokkaita eivät hyvät tavat kahlinneet eivätkä historian opetukset liioin. Henkilögalleria on täynnä ajan kuuluisuuksia: Kulvik, Fryckman, Kouri, Riikonen, Wahlroos…. Näytti siltä, että pääjohtajat seurailivat alaistensa riskibusineksiä hiukan loitommalta. He antoivat vapaat kädet löperöin perustein ja innostuivat aika-ajoin itsekin hulvattomaan menoon. Edellä mainitut kellokkaat osallistuivat antaumuksella nurkanvaltausoperaatioihin. Mika Tiivolan ja Jaakko Lassilan keskinäiset välit tulehtuivat lopulta puhumattomuuden asteelle. Kohtalon ivaa on, että todennäköisesti hiljaisuuden muurin murtamisella olisi väärinkäsityksiltä voitu välttyä. Todellakin kysymys oli toisen osapuolen toimenpiteiden väärintulkinnoista. Kun ei käytetty sanoja jouduttiin umpikujaan. Kirjoittajat puhuvat valkeiden sytyttämisistä, joita seurasi vastavalkeat ja niille taas vastavalkeat. Koston kierre ! Suomen pankki ja Pankkitarkastusvirasto eivät hallinneet tilannetta. Päinvastainen esimerkki löytyy 1960-luvulta. Klaus Waris puuttui kovalla kädellä OKOn toimiin tuolloin ja esti pankkiryhmän sisältä kumpuavan katastrofin (kts. blogini ”OKO ja SKOP - aisan yli potkijat”). Mutta nyt elettiin eri aikoja: elettiin sääntelystä vapautumisen aikaa. Pankkikilpailuun puuttuminen katsottiin jopa halventavaksi toimenpiteeksi.

Sekavien vaiheiden jälkeen SYP ja KOP päätyivät epäselvään tasapeliin nurkanvaltausoperaatioissaan. Näytti siltä, että Tiivola, Lassila ja SKOPin Matti Ali-Melkkilä edustivat eri aikautta, jolloin oli vielä jotkin kanssakäymisen säännöt voimassa. Herrat kuitenkin tempautuivat mukaan peliin, jossa ei ollut voittajia. Minun mieleeni on painunut syvästi Ali-Melkkilän itsemurha 13.12. 1989. Muistan elävästi shokin, kun kuulin siitä. Hälytyskellot alkoivat soida: nyt on jotain todella pahasti pielessä. Ei eletty ”uutta taloutta”, vaan jotain monta kertaa aiemmin koettua ! Jälleen kerran korkeasuhdanteen huipulla lähes kaikki paha oli jo ehtinyt tapahtua. Laman ainekset olivat koossa ja Ali-Melkkilä näki tuhon ennusmerkit.

SYPin ja KOPin välinen taistelu päättyi sulautumiseen (Merita) ja lopulta koko liikepankkidynastian ulkomaiseen omistukseen (Nordea). Tätä ei moni osannut arvata. SKOPin entisen pääjohtajan Matti Rankin ennustukset nostaisin kirjan tekijöiden tapaan esille. Miten hyvin hän näki jo 1980-luvun puolessa välissä kotitalouksien ja yritysten ylivelkaantumisen (yli-investoinnit). Hän oli liki ainoa, joka toi esille pahan sanan velkadeflaatio, joka sittemmin 1990-luvulla saattoi monet syvään kurimukseen. Keskisarja ja Kuisma tuovat selvästi esille näkemyksensä liikepankkikaksikon sisäisestä taistelusta: KOP oli jatkuvasti potkun jäljessä, teki suurimmat virheet jne. Tuskinpa Kuismaa ja Keskisarjaa voidaan puolueellisuudesta syyttää.

Erehtymättömien kirjoittajaparivaljakko korostaa velkaantumisen merkitystä noina hulluina vuosina. Itse näkisin sittenkin kaikkein merkitsevimpänä asiana säästämisen tuhoutumisen. Se on tietenkin velanoton kääntöpuoli. Sama tauti jatkuu tänäkin päivänä välillä ehkä hiukan vaimennuttuaan. Ei myöskään pankkitoiminta perustunut enää ottolainauksen ja antolainauksen väliseen korkoeroon, vaan lainaa myymällä myytiin. Investoinnin omavastuun (= säästämisen) haihtuessa taivaan tuuliin tulivat tilalle pankkikilpailun uudet mittarit: kuka möi eniten luottoja ? Vaikka SKOP olikin agressiivisessa busineksen harjoittamisessa omaa luokkaansa, hämmästyttävän pitkälle etenivät myös KOP ja SYP.

Tuleva lama tappoi 60 000 yritystä. Suurinta rysäystä edelsi devalvaatio, jota KOP vastusti ja SYP taustalta tuki. Kysymys oli erilaisista yritysimperiumeista. Hyötynäkökohta ratkaisi.

Laman seurauksien avainasiana kirjoittajat pitävät kysymystä pelastaako pankit vai pankin asiakkaat. Pankit haluttiin pelastaa ja kirjoittajat tukevat tätä menettelyä omalla näkemyksellään. Selvää on, että antamalla pankille pääomaa x markkaa saadaan se poikimaan pelastuslainoituksissa 10 kertaisesti. Yksitellen pelastamisessa voimavarat olisivat loppuneet kesken.

Miksi Suomessa lama oli syvempi kuin Ruotsissa ja Norjassa ? Kuisma ja Keskisarja antavat seuraavat selitykset: 1) Ruotsilla ja Norjalla oli lievempi pankkikriisi, 2) Suomen ylikapasiteetti pankkisektorilla (esim. konttoriverkko) oli suurempi, 3) Neuvostoliiton romahduksessta seurasi kaupan romahdus ja 4) talouspolitiikan epäonnistuminen. Nämä voi hyvin allekirjoittaa.

Suhtaudun kriittisesti joihinkin kirjoittajien väitteisiin tai käsityksiin. Melko kyyninen on esimerkiksi näkemys, että kysymys oli luovasta tuhosta tai ruotsalaisittain stålbadista, teräskylvystä. Tästä näkökulmasta teräskylvyn jälkeen seurasi entistä ehompi maailma. Tietenkin näinkin, mutta hinta oli niin kova, etten sittenkään korostaisi ”luovia kylpyjä”. Bruttokansantuote toki kasvoi mahtavaa 4 prosentin keskivauhtia 1994-2008, mutta laman työttömyysvaikutus ulottui näidenkin talouskasvuvuosien yli. Vuonna 1989 työttömyys oli 3 prosentin tasolla. Läheskään siihen ei ole sen koommin päästy.

Kirjoittajat käsittelevät pankkikriisiä monipuolisesti, mutta sittenkin kysymys on myös pankkien puolustuspuheenvuorosta. Tutkiessaan Nordean arkistoja on kirjoitajiin ehkäpä tahattomasti iskostunut historian uudelleenkirjoittamisen tarve. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että he finanssikriisin selityksissä kääntävät kaikki totutut ajatukset ylösalaisin. Vastuuta siirrretään pankeilta pois politiikalle ja poliitikoille ja jopa kansalaisille. Viimemainittu on tietenkin rohkeahko linjaus, onhan pidetty korrektina, että pankkien asiakkaita kohdellaan lama-arvioissa silkkihansikkain. Tietenkin luokattoman kevein perustein otetut lainat kaatuivat lopulta ottajiensa päälle. Siinä mielessä on syytä kääntää esille kuun pimeä puoli. Käsittelemättä jää kuitenkin laman suuri yhteiskunallinen merkitys. Tarkoitan niitä ihmisiä, jotka eivät ottaneet lainaa kevein perustein, mutta joutuivat silti työttömiksi. Tämä on valtava joukko. Juuri heidän takiaan lama tuntui niin julmalta, sen kesto pitkältä ja ja seuraamukset heille ja heidän lähipiirilleen kohtuuttomilta.

Kirjoittajat lieventävät näkemystään toisaalta todetessaan, ettei kukaan ollut syyllisempi kuin joku toinen. Lopputulos vain oli huono. En allekirjoita tätäkään väitettä. Pankkien rooli oli keskiössä talouden ylikuumenemisvaiheessa. SKOPin Juhani Riikosen tapa ajatella on tietenkin omaa luokkaansa. Riskejä otettiin riskien päälle. Mutta kyllä KOPin ja SYPin nuoret jalopeurat veivät pankkibusinesta väärään suuntaan. Tänä päivänä heidän menettelynsä eivät ehkä tunnu niin katastrofaalisilta, mutta se johtuu vain siitä, että nyt meneillään olevan pankkikriisin toimijat (ei tosin Suomessa) ovat ylittäneet edeltäjiensä saavutukset moninkertaisesti. Nyt pankkilaiset tekevät ”jumalan töitä”.

KOP ja SYP selvisivät kuitenkin lamasta rasittamatta veronmaksajia päinvastoin kuin säästöpankkiryhmä. Merita maksoi SYPin ja KOPin ottamat pääomalainat takaisin nopeassa aikataulussa. Tietenkin SYPin ja KOPin yritysjärjestelyt ja irtisanomiset aiheuttivat yhteiskunnalle suuret kustannukset.

Mielenkiintoinen on teoksen johtopäätösosassa esitetty väite, jonka mukaan ”Puolen miljoonan työttömän lamalta Suomi olisi paremalla onnella ja paremmalla politiikalla välttynyt , mutta pörssi- ja kiinteistökuplien oli kai puhjettava ennemmin tai myöhemmin.” Mitenkähän on ? En usko, että kiinteistökuplaa voidaan irroittaa sen enempää pankeista kuin syntyneestä lamasta millään tavalla. Järjettömällä luottokilpailulla nostatettiin hinnat kattoon. Se, että luototus säätelyn purulla sallittiin ei tarkoita, että pankit vapautuivat vastuusta. Kaikki pankit eivät kuitenkaan sokaistuneet hulluista vuosista. Osuuspankkiliike teki tässä paljon vähemmän virheitä kuin muut.

Erehtymättömät etenee jännityskertomuksen tapaan. Moraalisaarnoja ei juuri pidetä. Tekstin lennokkuuus ja sanoilla leikittely tempaavat mukaan . Välillä teos innostaa vastaväitteisiin niin kuin hyvän kirjan pitääkin. Yhtäkaikki Erehtymättömät luo syvää luotaavan kuvan pankkisektorimme vaiheista kahden johtavan liikepankin näkökulmasta. Tästä on vaikea panna paremmaksi.