Hesarissa oli varhemmin tänä vuonna toimittaja Juha Riihimäen kirjoitus ”Ihan kohta aloitan”, jossa pohdittiin meissä ihmisissä asuvan vitkuttelun (asioihin tarttumisen tai pikemminkin tarttumattomuuden) ongelmaa. Asiantuntijan Riihimäki käytti työterveyspsykologi Annamari Heikkilää.
Koska nämä blogikirjoitukset ovat osa minua (omaa suhtautumistani työhön), haluaisin kommentoida juttua kirjoitusteni kautta.
Myönnän heti kättelyssä, että olen aika tiukkapipoinen kirjoittaja. Kun idea syntyy olen samantien siitä kirjoittamassa. Muistan kerran erään konsultin opetuksen eräässä koulutustilaisuudessa. Se meni jotenkin näin: jos olet laiska niin älä välitä, niin ovat muutkin…. jos esityksesi valmistuu viimeisenä yönä ennen esitystä, niin älä välitä, niin se valmistuu muiltakin. Minun psyykelläni ei näin toimiminen onnistu.
Ilman mitään psykologista pohdiskelua väittäisin, että on ihmisryhmä, johon itsekin kuulun, ja joka perustaa työnsä (minkä tahansa työn) huolelliseen ennakkovalmisteluun. Esitys siis valmistellaan hyvissä ajoin ennen esitystä. Miksi? Koska arvioin, että ihmisen – ainakin siinä viiteryhmässä, johon itseni miellän – tarvitsevan lopullisen esityksen hiomiseen aivolepoa, siis tauon. Esitys valmistuu tauon aikana joko tietoisesti tai tiedostamatta. Kun tauko on ohi ja palaan esityksen havaitsen monesti, että eihän tätä tai tätä lausetta ymmärrä kukaan – tuskin edes itse. Tauon jälkeen esitystä/kirjoitusta voi tarkastella ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta. Tämä on johtanut ajatukseen, että tarvitaan systematiikkaa, jolla työnteko pysyy hallinnassa. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, etteikö samaan aikaan olisi meneillään monen eri työn tekeminen: ne vain lomittuvat ajallisesti johonkin järjestykseen. Niillä on omat lokeronsa.
Moni on eri mieltä tästä asiasta ja hyväksyn täysin, jos valmistelu on tuota ”viime tipassa” -mallia. HS:n jutussa oli tosin lause, jota minun on vaikea ymmärtää. Se kuului näin: ”Turbulentissa työelämässä leväperäiset pärjäävät hyvin. Pitää mukautua ja kestää painetta , mutta ei olla perfektionisti, tunnollinen, suorituskeskeinen tai kantaa huolta työn laadusta”. Mitenkähän on? Voisin sovittaa tuon lauseen alkupuolen reaalimaailmaan, jos sana leväperäinen korvattaisiin sanalla ”rennosti suhtautuva”. Perfektionismi taas ei ole synonyymi tunnollisuudelle, suorituskeskeisyydelle eikä työn laadusta huolehtimiselle.
Jotkin muutkin laajan jutun kohdat kiinnittivät huomiota: todetaan mm. että tutkimusten mukaan 80 prosenttia yliopisto-opiskelijoista vetkuttelee jossain tilanteessa ja ”puolet heistä kärsii siitä”. Ei yllättävä tulos. Kompaktin kokoisessa työssä tehtävät voivat jakautua pieniin osiin ja mahdollistavat sopivina annoksina työskentelyn saattamisen loppuun. Mutta vaikkapa laajan opinnäytetyön tekeminen edellyttää itsekuria ja suunnitelmallisuutta. Tässä kohtaa moni kohtaa haasteen: kun vaaditaan pitkäjänteistä suunnitelmaa ja työssä etenemisen systemaattisuutta, vaikeudet kasvavat jyrkästi.
Mielenkiintoinen kohta jutussa kosketteli tunnollisuutta: ”Tunnolliset ihmiset tekevät kaiken ajoissa, koska heidän psyykensä ei kestä viime hetken stressiä”. Selitys kuulostaa yksinkertaistukselta: kaiken ajoissa tekemisen siis aiheuttaa negatiivinen tunne, stressin pelko? Entä jos haluttomuus kohdata viime hetken stressi onkin tervettä itsesuojeluvaistoa? Miksi kiusaisin itseäni viime hetken puristuksella, kun asian voi hoitaa järkevämminkin?
Suurin osa ihmisistä sijoittuu tehokkuus - vitkutteluasteikolla ääripäiden väliin. Nykyaikainen yhdessä tekeminen velvoittaa ottamaan muut huomioon ja selvittämään kunkin osanottajan tehtävät työnjaollisesti järkevällä tavalla.
Aivan oikein jutussa kiinnitettiin huomiota suomalaisten avun pyytämisen vaikeuteen. Onhan se noloa, jos ei osaa itse ratkaista asiaa. Onneksi olen havainnut, että nolouden tunne lähes häviää ikääntyessä: on jo sen verran hölmöjä kysymyksiä takana, ettei muutama lisää pahenna tilannetta. Huumorilla – itseironialla – on suunnattoman positiivinen vaikutus ongelman ratkaisussa.
Vanhemmiten sallii itselleen mielipiteen vapauden ylellisyyden ja sen, että kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Joskus olen kokenut sellaiset ihmiset rasitteena, jotka ovat aina sama mieltä kuin se, jonka kanssa kulloinkin juttelevat. Eikö se ole sukua vitkuttelulle: totuutta ei haluta kohdata? Vai onko se hienotunteisuutta, jossa ei haluta paljastaa omaa sisintä?
Myönnettäköön että vitkuttelussa - viime hetkellä tekemisessä - on puolensa. Tuleepahan tehtyä, kun on deadline määrätty. Ja voihan aina korjata jälkikäteen omia hätiköinnistä johtuvia virheitään. Sitä paitsi palaute jalostaa omaa keskeneräistä ajatusta: omien ajatusten kontrollointi viimeiseen saakka voi olla melkoinen rasite psyykelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti