”Yeah! Yeah! Tässä tulemme. Beatles Suomessa” on kahden iltapäivälehden toimittajan, Mikko Vienosen ja Juha Niemen kirja Beatles-ilmiöstä Suomessa 1963-1970 jälkivaikutuksineen. Tämä on kirja-arvion osa kaksi.
Kuusikymmentäluku oli coverien vuosikymmen: ulkomaisista hiteistä tehtiin suomalaiset käännösversiot, jotka menestyivät usein paremmin kuin alkuperäiset. Beatles oli poikkeus, covereita tehtiin todella runsaasti, mutta alkuperäisille esityksille oli vaikeaa mahtaa mitään. Kirjan liitteessä on lueteltu kaikkiaan yli 300 (!) suomalaisten tekemää beatle-versiota.
Covereissa ei käytetty studioammattilaisia, vaan bändit usein itse soittivat taustat. Äänityksissä ei osin teknisten puutteiden takia pystytty toistamaan Beatles-soundia, jolloin kappaleet kuulostivat jotenkin aneemisemmilta. Vienosen ja Niemen kirja rekisteröi ansiokkaasti erot.
Covereista käytiin kilpailua bändien kesken. Liekö hätäinen julkistaminenkin syynä, etteivät coverit pärjänneet? Ylimääräinen vastus oli tangokansa, jolla ei riittänyt ymmärrystä Beatles-musiikille eikä muullekaan populaarimusiikille. Osa poppareiden kaltoin kohtelusta saattaa olla liioiteltua, mutta todisteita väkivaltaisuudesta on maakunnista.
Myyntilistat poikkesivat kahdeksan kärjessä -listoista enkä tiedä muuta syytä, kuin että oppikoulunuorisolla ei ollut varaa ostaa levyjä, kun taas kahdeksan kärjessä oli äänestykseen perustuva lista. Se avasi näkymän nuorten musiikkimakuun eri tavalla kuin puhtaat myyntiin perustuvat listat. Siksi minäkin olin innokas kahdeksan kärjessä -nuori vuodenvaihteeesta 1962-63 lähtien.
Kun Beatlesia ei saatu Suomeen toimi englantilainen Renegades vara-Beatlesina. Sillä oli siihen paremmat edellytykset kuin yhdelläkään suomalaisella yhtyeellä. Toisaalta Englannissa kilpailu oli niin kovaa, että sieltä jouti yksi osaava bändi Suomeen. The Beatlesin elokuvat herättivät täällä samaa kirkunaa ja hysteriaa kuin muuallakin. Beatlien ensimmäinen elokuva ”A Hard Day´s Night” nimettiin suomeksi mielikuvituksettomasti ”Yeah! Yeah! Tässä tulemme”. Elokuvat olivat Suomessa live-esityksiä korvaavia tapahtumia, joille oli tilausta. Elokuvan perään tuli John Lennonin kirjallisesta lahjakkuudesta kielivä ”John Lennon panee omiaan” -teos, jonka Maarit Niiniluoto arvioi myönteisesti Hesarissa. Se päätti Beatlesin hurlumheivuoden 1964.
Sama meno jatkui vuonna 1965. Beatles jakoi nuoria kahteen osaan, popparileiriin ja rasviksiin. Kuitenkin kirjoittajat ovat oikeassa arvioidessaan, että vuoden 1965 loppuun mennessä Suomeen oli syntynyt nuorisokulttuuri. Beatleseilla oli siihen oma tärkeä osuutensa, mutta massaakin tarvittiin. Suuret nuorisoikäluokat olivat juuri oikeassa iässä.
Miksi beatlet eivät sitten tulleet Suomeen? Kirjan tapahtumakuvauksesta voi päätellä, että valmiudet järjestäjillä eivät olleet kaksiset ja toisaalta hinta oli liian kova. Vetäisin johtopäätöksen, että konserttien järjestäjät olivat tuolloin melko ummikoita eivätkä neuvotteluedellytykset olleet hääppöiset. Eikä mitään tulosta saatukaan.
Suomalaisten toimittajien tapaamiset yhtyeen jäsenten kanssa jäivät beatlemanian aikaan vähäisiksi. Haastatteluja yhtyeestä tai yhtyeen ympäriltä piti kuitenkin saada joka lehteen. Varsinkin Suosikki oikoi mutkia suoraksi journalistiikan tasoa alentaen: juttujen totuudenperäisyys voitiin asettaa kyseenalaiseksi.
Myös vuonna 1965 ilmestyi uusi Beatle-elokuva ”Help” (Apua!), johon reagoitiin edellisen tapaan riehakkaasti.
Vuonna 1966 Beatles oli käsite, jolta odotettiin tavan mukaan jotain uutta ja yhtye myös pystyi vastaamaan odotuksiin. Juuri suunnannäyttäjän rooli oli se, minkä beatlet entistä selvemmin omaksuivat kuusikymmentäluvun jälkipuoliskolla. Tässä ratkaisevassa asemassa olivat yhtyeen LP:t. Beatles oli yksi perustavaa laatua oleva syy, miksi LP-myynti ohitti 1960-luvun lopulla singlemyynnin. Beatlesien salainen ase oli ”viides beatle”, George Martin, jonka sovitukset olivat kullanarvoisia yhtyeelle.
Kun Beatlesin suosio ei lopahtanutkaan vaan jatkui vakaana, alkoivat intellektuellit pohtia yhtyeen ominaislaatua. Yhtyeen maine nousi. Toimittajista Maarit Niiniluoto pystyi parhaiten erittelemään Lennonin ja McCartneyn musiikillisia oivalluksia. Noina vuosina populaarimusiikki taisteli tiensä konservatiivisen Hesarin palstoille eikä vähiten Beatlesin ansiosta.
Beatles nosti populaarimusiikin arvostusta muiden kulttuurin ja taiteiden osa-alueiden rinnalle. Tilanne oli muuttunut: enää ei puhuttu bändin tarinan loppumisesta, vaan yhtyeen nähtiin itse päättävän, miten kauan se haluaa jatkaa.
Jopa Jaakko Jahnukainen joutui tarkistamaan kantaansa.
Kari Rydman ja Kaj Chydenius asettuivat puolustamaan yhtyeen uutta luovaa musiikkia. Toisella puolella oli patakonservatiivinen vakavan musiikin asemien puolustaja Joonas Kokkonen. Muistan itsekin, kuinka jännitys väreili ilmassa osapuolien ottaessa yhteen.
Kirjan kirjoittajat arvostelevat Suosikki 100 -listan beatleja aliarvioivaa rankkausta, Beatles kun sai molemmista singlen levypuolista pisteitä, joka sinällään oli yksi maineteko lisää yhtyeelle (ei ollut selvää A- ja B-puolta). Mutta samalla yhden levyn äänimäärä jakautui kahdelle levypinnalle alentaen kummankin listasijoituksia. Kirjassa mainitaan esimerkkinä single Michelle/Girl. Suosio jakautui myös valtavalle määrälle kotimaisia cover-versioita. Kerta kaikkiaan yhtyeen tuotanto oli jatkuvasti ”liekeissä”.
Kirjoittajat kiinnittävät huomiota muutoinkin ns. listojen epäluotettavuuteen. Rankkaukset olivat (ainakin) loppupään osalta sattumanvaraisia, kun levymyynti ei yltänyt sille tasolle, että olisi kannattanut panna järjestykseen peräti sataa suosituinta. Kotimainen lehdistö alkoi olla ansiokkaasti mukana Beatles-juoruissa. Varsinkin iltapäivälehtiä myytiin Beatles-teemalla. Tyttöystävät, häät, lapsen syntymät, Lennonin kuuluisa Jeesus-lausunto, jossa hän totesi yhtyeen olevan suositumpi kuin Jeesus…., kaikesta tehtiin sensaatioita. Ilta-Sanomat yli sivun otsakkeessa: ”Jumala-lausunto tekee Beatles-myynnistä riskipelin Suomessakin”. Uutisoinnissa päästiin vihdonkin käsiksi yhtyeen kasvavaan maineeseen vahingoniloisessa mielessä. Lennon pyysi laimeasti anteeksi. Minun tietojeni mukaan Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeen konsertit olivat hyvin suosittuja Beatlesin viimeisellä konserttikiertueella Yhdysvalloissa syksyllä 1966. Se Jeesustelusta.
Pop-musiikin vuosi 1967 oli täynnä järisyttäviä tapahtumia (tästä vuodesta erillinen blogikirjoitukseni: ”Popmusiikin suuri vuosi 1967”, 22.1.2013). Johtotähtenä oli jälleen The Beatles. Samaan aikaan faniklubitoiminta vaikeutui, koska beatleja oli vaikeaa fanittaa perinteisellä tavalla! Yhtye itse irtautui teinipoptaustasta ja keskittyi yhä kunnianhimoisempiin musiikillisiin tavoitteisiin. Klubin uuden presidentin Irina Milanin haasteet olivat melkoiset.
”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band”, maailman kuuluisin ja vaikutusvaltaisin pop-albumi ilmestyi kesällä 1967 ja sekoitti monen pään. Kirjassa on herkullinen kuvaus Topmost-yhtyeestä autossa matkalla Turkuun, kun he kuulivat Markku Veijalaisen soittavan uutta pitkäsoittolevyä radiossa. Mielipiteet sinkoilivat suuresta innosta syviin epäilyihin: Harri Saksala: ”Ne on astunut askeleen eteenpäin, me ei vaan tajuta sitä”. Joku epäili, että askel oli kyllä otettu, mutta väärään suuntaan.
Järjettömien ”he ovat harhateillä” -epäilyjen jälkeen käynnistyi järjetön ylistys: oli joko pakko suitsuttaa tai avoimesti myöntää – kuten Antti Einiö teki – olevansa vanhanaikainen. Mukailtu lainaus Jake Nymanin kirjasta ”Väännä ja huuda” kertoo ehkä parhaiten, mistä oli kysymys: kaikki se, mitä tuona kesänä tapahtui oli jossain kaukana (rotumellakat, Che Guevara, Mustat Pantterit, Vietnam, Flower Power, Make Love Not War….) ja kaukaa mystisestä maailmasta tuli Sgt. Pepper keskelle mitään tapahtumatonta kyläidylliä…..
Beatlet olivat huipulla: suora satelliittilähetys kesällä 1967 ”Meidän maailmamme” sinetöi kuolemattomuuden: ”All You Need Is Love”…
Myös Suomessa kunnostauduttiin. Liian usein Beatles-coverit olivat toistaitoisten toteuttamia. Vihdoin vuonna 1967 (Sgt. Pepperin sessioiden yhteydessä sävelletty) Penny Lane kääntyi uskottavalla ja valloittavalla tavalla suomeksi: ”Rööperiin”, sanoitus: Juha Vainio.
Kirjassa annetaan tilaa Beatlesien huumeiden käytölle, Maharishi Mahesh Yogille, pikku hiljaa alkavalle yhtyeen yhteishengen rapautumiselle…
Oliko Beatles suuri ilmiö Suomessa? Kyllä se oli, mutta jokainen tuon ajan koulupoika muistaa, ettei pop ollut mikään ykkösharrastus nuorison keskuudessa. Asian voi todeta listoilta: iskelmää kyllä kuunneltiin… Samaa todistavat kyselyt: vain 10 prosenttia yli 15-vuotiaista nuorista piti poppia mielimusiikkinaan vuonna 1968. Tänä päivänä on aivan toisin: suuri enemmistö näyttää omaksuneen pop-iskelmän.
Vuonna 1968 Beatles julkaisi edelleen jättiläishittejä (”Hey Jude” oli yhtyeen eniten myytyjä singlejä). Menestys Suomessa hiipui aavistuksen verran.
Vuosina 1968-69 nuorisokulttuuri radikalisoitui niin, että suunta näkyi jopa niinkin tavanomaisissa pop-julkaisuissa kuin Suosikissa ja Stumpissa. Samaan aikaan suuressa maailmassa John Lennon alkoi irtaantua Beatlesista, osin Yoko Ononsa vaikutuksesta. Pariskunnan alastomuusperformanssit ja erilaiset tempaukset herättivät teeskenneltyä tai todellista pahennusta.
Monet kokivat helpotuksen, kun The Beatles ei enää ”Valkoisella tuplalla” jatkanut Pepperin kokeellisella linjalla. Samalla sovinnainen McCartny ja rosoinen Lennon loittonivat henkisesti toisistaan. Raha-asioiden hoidostakin käytiin taistelua.
Menestys kuitenkin jatkui ja vuoden 1969 ”Get Back” -single ja -albumi ”Abbey Road” olivat suuria menestyksiä. Muistan – lähes 50 vuoden jälkeenkin - kuinka luin kädet täristen Hesarista säveltäjä Erkki Salmenhaaran paneutunutta arviota Abbey Roadista – ja moneen kertaan. Ensimmäisen kerran luin klassisen musiikin kriitikon arviota pop-teoksesta. Salmenhaara toi ensin esille pienen pettymyksen, kun yhtye ei jatkanut Sgt. Pepperin viitoittamalla tiellä, mutta arvioi sitten albumin myönteiseen sävyyn ja oivaltavammin kuin pop-arvostelijat. Salmenhaara nosti albumilta erilleen Harrisonin kappaleen ”Something” tulevana klassikkona ja oli siinä aivan oikeassa.
Vielä vuonna 1970 yhtye julkaisi kansainvälisiksi jättiläismenestyksiksi osoittautuneet (vaikka sitä kirjassa ei mainitakaan) ”Let It Be -singlen ja LP:n. Materiaalit oli kuitenkin nauhoitettu jo ennen Abbey Road-sessioita. Phil Spector kokosi albumin jälkeen jääneestä aineistosta yhtyeen jäsenten keskusteluvälien ollessa huonot.
Vuoden 1970 aikana Beatles mureni vähin erin ja monien edestakaisin vellovien huhujen ja tosiasiapuheiden keskellä. Henkisesti yhtyeen jäsenet olivat ajautuneet erilleen jo aikaisemmin.
Beatles oli jättimäinen ilmiö populaarimusiikissa ja nuorisokulttuurissa, mutta niin kuin joskus käy, ne jotka eivät vajoa unohduksiin, vaan säilyttävät asemansa, saattavat kasvaa aivan uusiin sfääreihin sen jälkeen, kun aika varhaisista maineen päivistä on jäänyt taakse. The Beatles on tällainen ilmiö – myös Suomessa.
Kari Suomalaisen ennakointi vuonna 1964, että beatlepoikia ei muista kukaan Maurice Chevalierin ikäisenä (silloin 76 vuotta) meni pieleen. Ringo Starrilla (77 vuotta) ja Paul McCartneylla (74 vuotta) menee lujaa tänäkin päivänä (McCartneylla on miljardiomaisuus). Ja John Lennon on legenda.
Yhtyeen jäsenen ovat kaikki menestyneet yhtyeuran jälkeenkin loistavasti, McCartney parhaiten miljardiomaisuudellaan.
::::::::::::::::::::::
Kirjan kirjoittajat lainaavat ahkerasti Suosikin, Stumpin ja Intron sensaatiojuttuja, mutta olen itse jättänyt niiden esille oton tässä arviossani vähemmälle.
Pidin kirjan eksaktiudesta. Aivan liian usein populaarimusiikin historiaa tarkastellaan muistinvaraisesti ”suurin piirtein tapahtuneena”. Arkistotyöt on tehty kunnolla. Asioissa edetään kronologisesti, joskin hienoista toistoa esiintyy. Tekijöitä varoitettiin etukäteen, että ”Beatles Suomessa” kirja jää sattuneesta syystä ohueksi. No, ei jäänyt, sivuja on kaikkiaan näyttävin kuvin varustetussa, vain aavistuksen rönsyilevässä kirjassa 262 ja lisäksi ”Jälkinäytöksessä 1972-2017” yhteensä 15 sivua. Kirja täydentyy tilastoliitteellä, joka sekin on vahva tietopaketti sisältäen suomalaisten Beatles-versioiden luettelon sekä yhtyeen levyjen listasijoitukset Suomessa.
Arviostanikin tuli pitkänpuoleinen, yli viisisivuinen kirjoitus.
Hyvää työtä. Beatles on saanut arvoisensa historiikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti