Puoluekartta muuttuu ja hallituskuviot vaikeutuvat

Vanha puoluerakenne on nitissyt liitoksissaan viime vuosina. Perussuomalaisista se alkoi. Vanhat puolueet olivat pinteessä. Kehitys ei kuitenkaan kehity lineaarisesti. Sekin on nyt nähty, että vanhojen puolueiden vastaisku toimii kohtalaisesti. Kokoomus ja sdp näyttävät juuri nyt olevan suurimmat hyödynsaajat.

Vielä tähän yhteyteen ilmaantui perussuomalaisten hajoaminen, joka ei nostanut kumpaakaan syntynyttä sirpaletta vanhan puolueen kannatuksen yläpuolelle, ei edes yhteensä.

Perussuomalaiset (ja siniset) on mahdollistanut pitkästä aikaa konservatismin esille nousun Suomessa. Hetken vaikutti siltä, että liike saa siivet alleen, mutta nyt näyttää siltä, että käyttövoima on kulutettu.

Persut ovat jauhautuneet kahden myllynkiven, keskustan ja kokoomuksen oikeistoliberaalien välissä.

Ajan mittaan perussuomalaiset ovat joutuneet monien eri tahojen ristiriitaisten odotusten kohteeksi, joka taas on johtanut kannatuksen jämähtämiseen noin 10 prosenttiin (persut+siniset), joka lienee aatteellisesti oikea kokoluokka.

Sinisille ei näytä löytyvän tilaa puoluekartalta. Kansalaisille ei käy light-versio perussuomalaisista eikä toisaalta myöskään epäoikeutettujen hallituspaikkojen myötä tullut hallituspolitiikan äänettömän yhtiömiehen rooli.

Mitä sinisten ministerit tekevät? Eipä ole ennen nähty tilannetta, jossa 1,1 prosentin puolueella on viisi ministerinsalkkua – tietenkin sattuneesta syystä, mutta kuitenkin.

Ei ole vaikeaa päätellä, että lähellä on ministereiden muihin puolueisiin siirtyminen tulevien vaalien seurauksena. On mielenkiintoista nähdä, mitkä puolueet tulevat olemaan ottopoikien ottajina. Häilyvä puolustusministeri näyttäisi olevan suuntautunut keskustaan päin. Se on eri asia, miten Natoon päin kallellaan oleva ministeri sopeutuu ehkä vasemmistoliiton ohessa kaikkien Nato-kriittisimpään puolueeseen.

Tähän samaan yhteyteen osui vihreiden profiilinnosto. Ville Niinistön suurtyö näytti aluksi saavan jatkoa uuden puheenjohtajan myötä, mutta sitten lento katkesi äkkiä.

Vihreiden kohdalla kävi niin, että kun uuden kokemattoman puheenjohtajan silmissä rupesi kangastelemaan tuleva hallitusvastuu – kesken oppositiokauden - eivät potentiaaliset äänestäjät seuranneet mukana. Nyt on sitten aika yrittää korjata aiheutuneet vahingot. Tulee siis olla joko hallituksessa tai oppositiossa.

Opposition ja hallituksen polarisaatio on toki liian teräväreunaista, mutta on kuitenkin realiteetti.

Skl ja rkp ovat esimerkkejä, kuinka ideologiset syyt pysyä porvaristossa usein voittavat halun protestoida hallituksen päätöksiä oppositiossa. Niinpä molemmat puolueet ovat yrittäneet olla sekä hallitukseen päin kallellaan että vaivoin pysyä opposition vasemmistoenemmistössä. Tällä taktiikalla kannatuskäyriä ei saada nousuun, pikemminkin trendi on päinvastainen. Eri asia on, että vasemmalla on molempien puolueiden piileviä kannattajia, joita kumpikaan puolue ei näytä huomioivan eikä tavoittelevan.

Puoluesidonnaisuus yleisellä tasollakin löystyy ja siirtymät tavanomaistuvat. Välttämättä tämä ei merkitse puolueiden kannatuksessa suuria heittoja, sillä liikehtimistä tapahtuu koko puoluekartan alueella.

Yksi puolueista irtautumisen malleista on presidentti Niinistön siirtyminen kansanliikkeen ehdokkaaksi. Tästä johdetut ratkaisut voivat yleistyä jossakin muodossa, mutta missä?

Aika näyttää onko Niinistön ”avoimella ja sitoutumattomalla” kansanliikkeellä – Niinistö-ilmiöllä – kauemmaksi ulottuvaa kantavuutta. On selvää, että kokoomus kaikesta huolimatta on hyötynyt presidentin suosiosta, joskaan ei samassa mitassa kuin aikanaan sdp Koiviston suosiosta, mutta erona onkin, että Koivisto oli demarien ehdokas. Ajat ovat muuttuneet ja presidentin irtautuminen puolueiden nimikkoehdokkuudesta mahdollistaa laajempien kansanryhmien ehdokkaaksi asettumisen.

Onko puolueista irrallaan olevalla kansanliikkeellä tulevaisuutta muissa kuin presidentinvaaleissa? Vaikealta näyttää. Perussuomalaisten populistinen ”kansanliike” toimi vähän aikaa, itse asiassa niin kauan kuin Timo Soini säilytti tuoreutensa. Uusia kansanliikkeitä on vaikea löytää, sillä puoluekentässä on ahdasta ja nyt meneillään oleva trendi, joka on merkinnyt poliittisen kentän jakautumista yhä pienempiin osiin, johtaa vaikeuksiin koota enemmistöhallitus. Viimeksi Saksa on törmännyt puoluekentän pirstoutuneisuuteen.