Vakautta vaalimassa – turvallisuuspolitiikasta kriittisesti

Kuuntelin kuluvan syksyn Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelua, jossa oli mukana useita ulko- ja sotilaspolitiikan asiantuntijoita ja muita teräväsanaisia kommentoijia. Sama joukko täydennettynä useilla muilla alan asiantuntijoilla muodostaa Timo Hakkaraisen teoksen ”Vakaus vaakalaudalla” (Into, 2017) kirjoittajakunnan.

Hakkarainen valitteli kirjamessuilla, että media on sivuuttanut kirjan antaen ymmärtää, että mukana on tarkoitushakuista unohtamista. Olen samaa mieltä luettuani kirjan: meillä mediaeliitti on asennoitunut sellaista ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua vastaan, jossa korostetaan Suomen liittoutumattomuutta ja painotetusti diplomaattisia keinoja kriisien ratkaisemiseksi. Ainakin omalta osaltani haluan korjata median ”unohtamisen” ja kiittää hyvästä kirjasta.

Lukiessani kirjaa ilmestyi Hesarissa Kari Huhdan lähes aukeaman laajuinen artikkeli Venäjän Zapad-harjoituksesta. Verrattuna kirjaan Huhdan artikkeli muodostaa milteipä antiteesin, josta käsin pääsee hyvin perille Helsingin Sanomien kummallisen sotaisasta retoriikasta. Kirjoituksessa luodaan Venäjästä pelotevaikuttamisen kautta välitön uhka Natolle, jota vastaan kuulemma koko sotaharjoitus oli suunnattu. Otsake kertoo paljon: ”Venäjä harjoitteli suursotaa Natoa vastaan”.

Vielä sotaharjoituksen kestäessä luotiin kuva, että sotaharjoitukseen osallistui 100 000 miestä. Nyt Hesarin jutussa laimennettiin osallistumisen laajuus 50 000 mieheen, tai 40 000 mieheen, tai 30 000 mieheen…. (loput olivat harjoituksen ”piirissä”). Näin siis sitoutumattomaksi itseään mainostava lehti kertoilee asioista jo tutuksi tulleella tavalla.

Hakkaraisen teokseen esseen kirjoittaneiden (tai haastateltujen) nimiluettelo on vakuuttava: Erkki Tuomioja, Heikki Talvitie, Jarmo Virmavirta, Pekka Visuri, Seppo Kääriäinen, Gustav Hägglund, vain muutamia mainitakseni.

Referoin ja arvioin muutamia kirjoittajia ja kirjoitusaiheita tässä arviossani.

Erkki Tuomiojan kirjoituksessa kiinnitti huomiota kohta, joka käsitteli Nato-keskustelua Suomessa. Tuomiojan pointti on, että Nato-keskustelun valittajat ovat niitä, jotka eivät ole saaneet omasta mielestään tarpeeksi vastakaikua liittoutumishaaveilleen. Vaikka viime aikoina keskustelu on ollut avoimempaa, on siinä silmiinpistävä piirre, että liittoutumista ajavat tahot ovat saaneet objektiivisesti katsottuna mediassa tavattomasti huomiota osakseen. Koska Suomi on liittoutumaton maa, eivät liittoutumisen vastaiset tahot – joita on paljon – ole nähneet aihetta osallistua keskusteluun. Syntyy epäsymmetrinen tilanne, jossa julkisuuteen tulevat puheenvuorot eivät vastaa todellista kansalaisten mielipidejakaumaa.

Joskus tulee mieleen, että liittotumista ajavat ovat keskenään sopineet linjasta, joka on kansan enemmistön mielipiteen vastainen. Aivan oikein Tuomioja huomioi tarkoitushakuisuuden, kun median edustajat suorastaan tivaavat ”oikeita vastauksia” ulkomailta tulevilta merkkihenkilöiltä Natosta. Ja hyvin opetellut vastaukset ovat valmiina: ”Kyllä tietenkin autamme Suomea”, ”Olette tervetulleita Natoon”. Otsakkeet revitään sitten näistä ”sopivista” vastauksista.

Pekka Visuri luo katsauksen sotilaspoliittiseen tilanteeseen ja korostaa epädramaattisia piirteitä Itämeren sotilaallisessa varustamisessa. Suomella on tärkeä tehtävä Itämeren alueen vakauden säilyttämisessä nyt ja tulevaisuudessa. Visuri ei selvästikään näe mitään syytä korostaa Itämeren alueen riskejä. Mitä tulee Venäjään niin sen strategia Itämerellä on puolustuksellinen. Venäjän sotilasmenot ovat noin 1/3 EU:n sotilasmenoista ja sen aseissa olevista 800 000 miehestä puolet on muualla kuin Euroopan vastaisella rintamalla.

Kun todellisia syitä uhille ei ole, niitä sitäkin vilkkaammin maalataan näkyville.

Visuri palauttaa oikeisiin yhteyksiin myös hybridisodankäynnin ja ”pienet vihreät miehet”. Viime mainituista hän toteaa, että se, mikä sopi Krimille ei alkuunkaan sovi käytettäväksi pohjoismaisen rajavalvonnan olosuhteissa.

Hybridisodankäynnin mahdollisuutta Venäjän käyttämänä välineenä on myös liioiteltu. Venäjälle on pikemminkin ollut ominaista esim. Ukrainassa käyttää monipuolisesti erilaisia sodankäyntimenetelmiä. Epäiltävää on, mikä olisi todellinen vaikutus, jos informaatiosotaa käytäisiin vaikkapa Suomea vastaan. Tuskinpa mainittava.

Heikki Talvitie tarjoaa näkökulman, jota olen itsekin näissä kirjoituksissani pohtinut. Kysymyksessä on Venäjän eristäminen lännen toimenpiteiden seurauksena. Näkökulma on toki kiistanalainen, mutta senpä takia sitä kannattaa valaista tarkemmin. Talvitie esittää kolme eristämistapausta. Ensimmäinen on Balkanilla tapahtunut Venäjän eristäminen Kosovon sodan tuloksena. Toisena - Venäjän mielestä – länsi yritti eristää Venäjän myös Etelä-Kaukasiassa, joka johti Georgian sotaan. Kolmantena Mustallamerellä syntyi Venäjän mielestä tilanne, jossa EU:n pyrkimys solmia vapaakauppasopimus Ukrainan kanssa johti Krimin miehitykseen ja Itä-Ukrainan sotaan. Venäjä tuntui pelkäävän piiritetyksi tulemista.

Syy- ja seuraussuhteista ollaan hyvinkin montaa mieltä ja lännessä tapahtumien logiikka nähdään laajalti hyvin erilaisena kuin Venäjällä. Itse olen edustanut kantaa, jossa pelkän lännen kannan omaksuminen ei riitä objektiivisen kuvan luomiseen tapahtumista. Se ei riitä senkään takia, koska Venäjä ei hyväksy suurvalta-Venäjän vastaista eristämispolitiikkaa sen omilla rajoilla ajattelimmepa mitä tahansa Putinin politiikasta.

Länsi vastasi kauppapakotteilla Ukrainan tapahtumiin. Presidentti Niinistö oli aloitteellinen suhteiden luomisessa jo pakotteiden määräämisen alkuvaiheissa. Samaan aikaan monet muut ovat vieroksuneet yhteyttä Venäjään. Yhteydenpito on osoittanut hedelmälliseksi. On voitu sekä pitää yllä neuvotteluvalmiutta että noudattaa EU:n pakotelinjaa.

Talvitie näkee perimmäisenä syynä lännen ja idän konfliktiin lännen pyrkimyksen muuttaa Venäjä – länsimaisen tulkinnan mukaan - demokraattiseksi oikeusvaltioksi.

Luulo, ettei Venäjä pyri enää suurvallaksi osoittautui vääräksi. Se on nimenomaan pyrkinyt saavuttamaan aseman, joka sillä oli kylmän sodan aikana.

Talvitiellä on mielenkiintoinen ehdotus omassa kirjoitusosuudessaan. Hän esittää tutkimusta, jonka nimenä olisi ”Suomen ja Ruotsin mediat ja Venäjä 2007-2017”. Tässä on selvä yhtymäkohta Tuomiojan arvioon median suhtautumisesta Natoon ja Venäjään. Pidän myös itse osin hämmentävänä suomalaisen lehdistön selvää ajautumista niin voimakkaasti länttä suosivalle linjalle. Ikään kuin historia ja geopoliittinen asemamme haluttaisiin unohtaa. Ajatuksenani ei ole Venäjä-myönteisyyden itsetarkoituksellinen omaksuminen – sitä Venäjä ei ansaitse - vaan neutraalit naapurisuhteet.

Kirjaan sisältyvässä haastattelussa puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund (komentajana 1994-2001) pitää sotilasliitto Naton laajentumista Venäjän rajoille ratkaisevana virheenä. Hägglund kuten moni muukin oletti Naton hajoavan Varsovan liiton katoamisen myötä ja korvautuvan EU:n yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikalla. Ajatuksella oli vankka poliittinen pohja Maastrichtin sopimuksessa (1991).

Näin ei käynyt.

Hägglundille tuli Yhdysvaltain vierailulla vuonna 1995 liki täytenä yllätyksenä, että Natoa oltiin laajentamassa, joka vielä silloin oli taustamuistioiden ja thinktankien tasolla, mutta kuitenkin selvästi nähtävillä. Aluksi ajatus herätti myös vastustusta, mutta esimerkiksi presidenttien huippuneuvonantajat Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger antoivat laajentamiselle tukensa. Kun Hägglund asettui laajentumista vastustavalle kannalle, piti Brzezinski sitä myötäilynä (”It´s appeasement”). Naton piti käyttää Venäjän heikkoutta hyväkseen ja laajentua, kun siihen oli tilaisuus.

Naton laajentumisen pääarkkitehtinä Hägglund pitää Bill Clintonia. Laajeneminen tapahtui kahdessa aallossa vuosina 1999 ja 2004. Tällä hetkellä jäseniä on 29! Venäjän ja lännen välisissä neuvotteluissa on sovittu vain, että Nato ei pystytä pysyviä tukikohtia Venäjän rajoille. Tätä on kierretty vaihtuvuuskierrolla eri maissa.

Hägglundilla on varsin illuusioton kuva pikkuvaltojen merkityksestä. Olemme siirtyneet takaisin suurvaltojen mellastuksen keskelle. Opettajiksi kansainvälisissä suhteissa meistä suomalaisista ei ole, vaikka niin saatamme joskus kuvitella.

Turvatakuista (viides artikla) kenraalilla on tyly näkemys: ”Ei sellaisia ole”. Auttajat päättävät onko heidän järkevää mennä apuun. Tässä olen kenraalin kanssa täsmälleen samaa mieltä ja olen sen monissa kirjoituksissani tuonut esille. On naiivia kuvitella, että on joku automaatio, johon voimme Naton jäseninä turvautua. Mahdollinen apu voi olla pahasti myöhässä siinä vaiheessa, kun tilanne on akuutisti päällä. Voidaan myös tehdä päätös, ettei apua anneta ollenkaan tai apu on muodollista. Se päätetään kussakin valtiossa erikseen ja se on sisäpoliittisen väännön kohde.

Tämä kuvitellun turvallisuuden oppi – kuten haluan sen ilmaista - on yksi pääsyistä, miksi vastustan liittoutumista. Hägglundin ohje on yksinkertainen: oma apu on paras apu.

EU:ta Hägglund pitää turvallisuuspoliittisena kääpiönä. Hänen mielestään ainoa tapa saada Eurooppaan ryhtiä on poistaa amerikkalaiset joukot vanhalta mantereelta.

Kirjassa on tuotu esille monia muitakin kehittämisen arvoisia asioita. Matti Klinge ja Jarmo Virmavirta esimerkiksi muistuttavat, että meiltä on kadonnut aikamoinen joukko Venäjä-tuntijoita, joita nyt kipeästi tarvittaisiin. Nämä asiantuntijat ovat mielestäni korvautuneet Hannu Himasen (entinen Moskovan suurlähettiläs) kaltaisilla lännettyneillä ”Venäjä-asiantuntijoilla”, joilla on asennevinouma naapuria kohtaan. Ei ihme, että presidentti Niinistö noudatti erityistä harkintaa, kun nimesi uuden Moskovan suurlähettilään: presidentin ja suurlähettilään pitää jakaa sama näkemys.

Kirjassa käytetyt asiantuntijat eivät ole populisteja, kaukana siitä. Median valtavirtaan nähden he ovat oppositiossa. Jostakin syystä mediaeliitti on omaksunut yltiöpositiivisen asenteen liittoutumiseen. On virkistävää lukea - mediamaailmaan nähden - toisinajattelua turvallisuuspolitiikasta.