Sixten Korkman ja globalisaatio

Sixten Korkmanin yleissivistävien talouspolitiikkaa käsittelevien kirjojen joukko on kasvanut jälleen yhdellä teoksella. Nyt hän kirjoittaa globalisaatiosta otsakkeella ”Globalisaatio koetuksella: miten pärjää Suomi?” (Otava, 2017). Korkman on saavuttanut suosiota tasapainoisilla kannanotoillaan, joissa hän on välttänyt lähtemistä muun talouseliitin kyytiin. Hän on pyrkinyt valottamaan käsittelemiään asioita monipuolisesti.

Kyllä Korkmanista voi kuitenkin tunnistaa tosiasian, että ei hän mikään vallitsevan järjestelmän veneen keikuttaja ole. Päinvastoin hän on voimakas markkinatalouden puolestapuhuja, mutta silmää on myös hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamille kiistattomille eduille.

Kaiken kaikkiaan Korkman hyväksyy skandinaavisen järjestelmän, joka edustaa sekatalousjärjestelmää hyvinvointiyhteiskuntineen. Ehkä parasta kirjassa edustaa luku ”Globalisaatio vastatuulessa”, jossa hän erittelee globalisaation vastaisten voimien argumentointia. Keskityn tässä kirja-arviossa teoksen tähän osaan.

Korkman myöntää, että globalisaatiota vastustava populismi tulee voimakkaammin puoluekentän oikeasta reunasta, vaikka vasemmistopopulismillekin on sijansa. Esimerkkejä luetellessaan hän kuitenkin pistää pystyyn ”tasapelin”. Korkman myöntää, että Bernie Sanders on rajatapaus (eli hänen vasemman laidan ”populisminsa” sisältää matillisia skandinaavisia painotuksia). Itse olisin painottanut Sandersia enemmänkin ”hyvinvointisosialistina” , joka tarjosi merkittävän vaihtoehdon vakiintuneille ideologisille käsityksille presidentinvaalien yhteydessä.

Korkman on hyvä kiteyttämään – yksinkertaistamatta silti liiaksi – keskeisiä asioita, niin tälläkin kertaa. Globalisaatiovastaisen populismin hän määrittää siten, että se pyrkii saamaan kannatusta vetoamalla tavallisiin kansalaisiin ja torjuu voimakkaasti eliitin pyrkimykset: eliitti on paha, kansa hyvä. Usein populistit kaipaavat autoritääristä johtajaa. Ok, itse painottaisin populismin määrittämismielessä monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista.

Oikeistopopulismin hän arvioi arvokonservatismin ja globalisaatiovastaisuuden yhdistelmäksi. Itsestään selvän tuntuinen ajatus, mutta ei välttämättä ole sitä. Oikeistopopulismin vastakohdaksi hän määrittää arvoliberaalit ja avoimuuden puolesta liputtavat poliittiset puolueet. Tässä kokonaisarviossa on tärkeää käyttää muodikkaaksi osoittautunutta nelikenttää, jossa akseleina ovat oikeisto-vasemmisto ja arvokonservatismi-liberalismi. Hän kuitenkin täydentää arvoasetelmaa arvokonservatismin lisämääritteillä ”nationalistinen populismi” ja liberalismia ”kosmopolitismilla”. Näin arvio painottuu nykyhetken globalisaatio-antiglobalisaatio -vastakkainasetteluun.

Globalisaatiovastaisten tahojen käyttämiksi argumenteiksi hän luonnehtii vanhat tutut asiat eli työpaikkojen menetykset (erityisesti heikosti koulutettujen miesten osalta), tulevaisuuspessimismin, heikon palkkakehityksen, tuloerot, maahanmuuttokriittisyyden, terrorismin aiheuttaman turvattomuuden, sekä populismia suosivan someympäristön. Populistiset puolueet imevät voimansa epävarmuudesta ja pelosta.

Korkman erittelee hyvin populismin vastaisten voimien kaksinaisen taktiikan: joko yritetään vaieta populismi kuoliaaksi (Ruotsi) tai sitten otetaan populistit hallitusvastuuseen (Suomi, jopa kahteen kertaan, Vennamo, Soini). Ruotsin puoluekentän toistaiseksi valitsemassa vaihtoehdossa (torjuntataistelu) syrjintäväitteet saavat poliittista kantavuutta.

Globalisaatiovastaiseen populismiin ovat vastaanottavaisimmin suhtautuneet työpaikan menetyksen uhan alla olevat teollisuus- ja palvelualan työntekijät: suhtaudutaan kielteisesti vapaakauppaan ja vapaaseen markkinatalouteen sekä yhteiskunnan eliitteihin. Epäluulo kohdistuu julkiseen hallintoon, oikeuslaitokseen, ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Esimerkkinä populismin vaikutuksista Korkman ottaa esille Brexitin, jossa Korkmanin ja monen muun mukaan toteutui kansanäänestyksen arveluttavat piirteet.

Britanniassa tai Yhdysvalloissa ei ole mitään merkittävää populistista puoluetta, joka johtunee kaksipuoluejärjestelmän luonteesta. Siksipä näyttää siltä, että populismi tunkeutuu pääpuolueiden sisälle aiheuttaen monitahoisia ristiriitoja, jotka vaikeuttavat asioiden hallintaa. Yhdysvalloissa on vielä erillinen fraktio, teekusuliike, joka edusti selkeää populismia jo ennen Trumpin presidenttiyttä.

Yhdysvalloissa korostuu tuloerojen räikeys. Erityisesti muutos hyvätuloisten eduksi on dramaattinen. Asiaan vaikuttaa globalisaation lisäksi teknologinen kehitys ja noudatettu talous- ja veropolitiikka.

Trumpin nousua presidentiksi voidaan selittää eräiden kansanosien (valkoiset, heikosti koulutetut miehet) turhautumisella, kun muutos elinolosuhteissa on ollut epätyydyttävä.

Korkmanin kokonaisarvio on samantyyppinen, jota olen itse tuonut esille: päällimmäiseksi jää hämmennys, miksi äänestäjät kerta toisensa jälkeen valitsevat päättäjät, jotka eivät aja heidän asiaansa. Korkmanin loppupäätelmä: ”Demokratian mallimaa on ajautunut todella kauas aiemmista ihanteistaan”. Korkman lienee asian ytimessä, kun hän sanoo, että ”plutokratia on poliittinen järjestelmä, joka keskittyy ratkaisemaan rikkaan plutokratian pikemmin kuin kansan ongelmia”. Köyhän väestönosan alhainen äänestysprosentti heijastuu valintoihin ja sitä kautta tehtäviin päätöksiin, jotka suosivat hyvätuloisia.

Jää vaikutelma, että globalisaatio - hyvinvointiyhteiskunnan automattisten vakauttajien haurauden takia – näyttäytyy kaikista länsimaista räikeimmillään Yhdysvalloissa.

Entä globalisaation tulevaisuus? Korkmanin edellytys globalisaation toimivuudelle on , että pystyisimme jonkinasteiseen maailmankansalaisuuteen. Tarkemmalla tasolla vaaditaan kolme ehtoa: 1) Markkinatalous ja kapitalismi on saatava paremmin hallintaan (eriarvoisuuden vähentäminen) , 2) Kansallisvaltioiden on tingittävä suvereniteetistaan (ahtaan nationalismin torjunta) ja 3) Ihmisoikeuksia on edistettävä (yhteisen arvopohjan vahvistaminen).

Tavoitteet ovat yleviä, vaikeasti saavutettavia, mutta välttämättömiä jo selviytymisen kannalta. Itse asiassa EU:n perustaminen tarjoaa esimerkin tavoitteen haastavuudesta: alku näytti hyvältä, mutta sittemmin on paljastunut, että vaikeudet ovat loppumattomia. Korkman on varmaan siinä oikeassa, että Euroopan yhteisö saavutuksena on kaikesta huolimatta melkoinen, kun aiemmin tuhkatiheään toistuneet sodat jäsenvaltioiden välillä ovat erittäin epätodennäköisiä.

Kansallisvaltioita tarvitaan perustarpeiden tyydyttämiseen. Puutteena on ”heikko maailmanhallintajärjestelmä”. Korkman kaipaa kollektiivista viisautta. Ollaan ristiriitaisessa tilanteessa, kun maailman ongelmien ratkaiseminen vaatisi nykyistä parempaa kansainvälistä yhteistyötä ja samalla globalisaatio ruokkii vastakkainasettelua.

Korkman ei tuo kirjassaan oikeastaan uusia elementtejä käytyyn keskusteluun (kukapa osaisi räjäyttää potin!), mutta tiivistää sanottavansa kompaktiksi kokonaisuudeksi, joka toimii hyvänä pohjana sellaiselle, joka on vasta heräämässä edessä oleviin haasteisiin ja kertauskirjana sellaiselle, joka on jo vaivannut mieltään maailman murheilla jo pitkään.

Niin, tulevaisuuden odotukset? Dystopia vai utopia? Korkman taipuu varovasti sille kannalle, että voisimme lähestyä jälkimmäistä.