Teemalla näytetään suursarjaa Vietnamin sodasta. Sarja on kymmenosainen ja tällä kertaa arvioin jaksoa kaksi. Heti alkuun sanon, että sarja on loistava läpileikkaus noihin kiihkeisiin aikoihin, joita itsekin osittain todistin pikkupoikana TV:n välityksellä.
Filmikamerat olivat keventyneet sitten Korean sodan päivien. Kömpelöt jalustalliset kamerat saatettiin korvata uusilla keveillä laitteilla. Niillä saattoi kuvata olalta. Jos ihmisellä on jokin mahdollista, niin hän käyttää tilaisuutta hyväkseen: kameroiden filmeille tallentui jotain sellaista, mitä ei aiemmin ollut mahdollista nähdä, sodan julmuutta ja raakuutta.
Sarjan toisessa jaksossa käsitellään vuosia 1961-1963. Tunnen pääkohdat tuon ajan tapahtumasarjoista, mutta nyt lihaa saatiin luiden ympärille. Tuolla aikavälillä hyvin pitkälle luotiin kehikko tuleville tapahtumille. Kennedyn kuollessa salamurhaajan luoteihin marraskuun 22. päivä vuonna 1963 Yhdysvalloilla oli 16 000 ”neuvonantajaa” Vietnamissa. Sitoutuminen sotaan Kennedyn kuollessa oli milteipä peruuttamatonta. Myös tappioviestejä kantautui kymmenistä kuolleista amerikkalaisista. Se ei ollut paljoa myöhempiin aikoihin verrattuna, mutta tuolloin uutiset olivat lyöntejä päin kasvoja. Kennedy koki sen saman tunteen, jonka Lyndon B. Johnson myöhemmin: tappiota ei voinut myöntää, tappiota ei voinut sallia, vaalilupaukset olivat takana (”siirtomaahallintoja ei korvata jollain vielä julmemmalla”), vaalit olivat edessä, perääntyä ei voida…..
:::::::::::::::::::::
Kennedy ympäröi itsensä Robert McNamaran kaltaisilla älyköillä. Toisella puolella oli Ho Tsi Minh, joka keräsi ympärilleen paikalliset olot tuntevia viekkaita, mutta julmia avustajia. Näin taisteluasetelma oli valmiina. Kennedyn alkutaival presidenttinä ei ollut mitenkään onnekas: Sikojen lahden maihinnousun epäonnistuminen, epäonnistunut neuvottelu Nikita Hrustsevin kanssa Wienissä, Berliinin muurin rakentaminen, tappiot kommunisteille Laosissa….. Kennedy päätti, että Etelä-Vietnamiin pystytetään ”vapaan maailman” perälauta.
Vuosina 1962-63 Kennedy – aluksi vastustettuaan – päätti lähettää erikoisjoukkoja, vihreitä baretteja ja neuvonantajia Vietnamiin. Muutakin lähti: kalustoa, helikoptereita, panssareita, Agent orange -kasvimyrkkyä…. Parissa vuodessa neuvonantajien määrä nousi 700 miehestä 11 300 mieheen.
Itse asiassa amerikkalaisten ja etelävietnamilaisten alkumenetys oli hämäävän hyvä. Alettiin puhua ja joukkojen poisvetämisestä vuoteen 1965 mennessä. Kehitettiin uusia vastatoimenpiteitä sissejä vastaan, kuten ”strategisia kyliä”, jotka oli ympäröity piikkilangalla. Niihin pakkosijoitettiin väkeä etelästä, jotta voitiin varmistua kyläläisten luotettavuudesta. Strategisten kylien määrä nousi 1400 kylään. Toimet olivat erittäin epäsuosittuja vietnamilaisten keskuudessa: viha amerikkalaisia kohtaan kasvoi, ja kylät vuotivat joukkoja Viet Kongin leiriin. Kostotoimenpiteinä käynnistettiin kylien tuhoamisia, mikä viimeistään vei pohjan ”sydämien voittamisen” taktiikalta.
Samaan aikaa Ho onnistui saamaan kalusto- ja sotilasapua Kiinalta. Molemmat osapuolet juuttuivat Vietnamin soiseen maahan. On pakko käsitellä Robert McNamaran kaltaisen strategin toimenpiteitä Vietnamin sodassa. Olen kerrannut hänen henkilöhistoriaansa aiemmin näissä blogikirjoituksissa. Toisen maailmansodan aikaan hän laski pommikoneiden lentokorkeuksia taisteluissa japanilaisia vastaan pommitustehon kannalta: miltä korkeudelta pudotettujen palopommien tuhovaikutus olisi suurin? Täsmälleen saman teoreetikon tapaamme Vietnamista. Hän laati tilastollisia analyysejä – voittoihin ja tappioihin vaikuttavia faktoja - joissa oli yli sata muuttujaa, mutta törmäsi ongelmaan, joka tuli yhä tutummaksi sodan kestäessä: koskaan et tiennyt kylien ja viidakkojen keskellä tapaamistasi ihmisistä, kuka oli ystävä ja kuka vihollinen. Joku haastateltava sanoikin dokumentissa, että ”taulukoista puuttuivat vain tunteet”. Kerta toisensa jälkeen jouduttiin tilanteeseen, jossa oli epäselvää, kuka oli sissi, ja ”useimmiten he tappoivat väärän ihmisen”, kuten eräs silminnäkijä kyynisesti totesi dokumentissa.
McNamara oli joutunut itselleen täysin vieraaseen ympäristöön. Siitä huolimatta hän yritti briljanteilla aivoillaan sopeutua vihamielisiin olosuhteisiin.
Molemmin puolin ”rintamaa” sekä siviilejä etä sotilaita hallittiin pelolla. Joku dokumentissa haastatelluista totesi, että molemmin puolin oltiin niin häikäilemättömän raakoja, että sen osapuolen arveltiin voittavan sodan, joka ”kyselee vähemmän”. Ja etelässä – kaiken sadistisen väkivallan keskellä – muutama sodan tarkoitusperien kyseenalaistaminen meni läpi sensuurin.
Media toimi noina aikoina toisessa maailmansodassa ja Korean sodassa omaksutuilla tavoilla. Se tuki sodan johtoa taistelussa kommunisteja vastaan. Kuitenkin ensimmäiset merkit kiusallisista kysymyksistä olivat jo ilmassa.
Nyt nähdyssä osassa oli järkyttävän paljastava kohta Vietnamin sodan (tulevasta) luonteesta. Kysymys oli minulle tuntemattomasta Ap Bacin taistelusta, joka siis tapahtui ennen varsinaisen ”eskaloituneen” sodan puhkeamista 2.1. 1963, mutta näyttää, mitä on sota, jossa ei ole rintamia. Etelävietnamilaisten tehtävänä oli tuhota sissien radioasema. Heidät houkuteltiin avoimeen peltomaastoon, joka johti sissien toteuttamaan konetuliasein tapahtuneeseen teurastukseen. Helikoptereilla ja panssariajoneuvoilla paikalle tuodut lisäjoukot kalusteineen tuhottiin tai saatettiin toimintakyvyttömäksi. Kymmenet etelävietnamilaiset ja muutamat amerikkalaiset neuvoantajat saivat surmansa. Kun etelävietnamilaiset ja amerikkalaiset halusivat kohdata vihollisen, oli se jo poistunut yön pimeyteen. Ja tietenkin kamerat olivat paikalla. Amerikkalainen sodanjohto markkinoi tapahtunutta voittona aloittaen jo tuolloin itsensä pettämisen. Tässä välikohtauksessa oli paljon sellaista, josta voisi sanoa, että se muodosti sodankäynnin tulevan kaavan.
:::::::::::::::
Tärkeä demoralisoiva piirre etelässä oli Ngo Dinh Diemin johtama korruptoitunut ja julma hallitus. Hallinto oli monikerroksinen, sillä näytti siltä, että Diem oli paljolti muodollinen johtaja, jonka taustalla todellista valtaa käytti hänen veljensä Ngo Dinh Nhu, jonka takana taas eräänlaisena harmaana eminenssinä toimi hänen puolisonsa ”madame Nhu” (1924-2011).
Alkavan sodan keskellä käytiin toistakin ”sotaa”, kun vähemmistönä toimivat katolilaiset ryhtyivät sortamaan enemmistöä eli buddhalaisia. Syttyi väkivaltaisuuksia, joiden näkyvin merkki oli - tietenkin televisioidut - buddhalaismunkkien valtaa pitäviä vastaan suunnatut polttoitsemurhat.
Kennedyn hallinto varoitti useaan otteeseen Diemiä vihanpidon seuraamuksista, mutta varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Seuranneesta murhenäytelmästä on vuosikymmenien varrella taitettu peistä: mitä oikein tapahtui? Dokumentin tulkinta vaikuttaa luotettavalta: etelävietnamilaiset kenraalit saivat tarpeekseen Diemin hallinnosta ja halusivat päästä hänestä eroon. Kennedyn hallinnolta pyydettiin lupaa vallankaappaukseen ja se saatiin epämääräisin sanakääntein (mm. McNamaran, kenraali Taylorin ja varapresidentti Johnsonin vastustaessa). Lopputuloksena johtokaksikko houkuteltiin ansaan marraskuun alussa 1963 ja tapettiin kylmäverisesti.
Kennedyn vähän ennen kuolemaansa nauhalle lukemasta tilityksestä käy ilmi, että Kennedy kantoi moraalisen vastuun murhista. Madame Nhu säästyi ollessaan parhaillaan vierailulla Yhdysvalloissa. Hän herätti närkästystä tapahtuneen murhenäytelmän kommenteissa, kun hän osoitti, ettei hänellä juurikaan ollut tunteita: hän tarjosi tulitikkuja buddhalaisille munkeille, jotta nämä voisivat jatkossakin sytyttää itsensä ja valitteli, että polttoitsemurhien sytyttämisessä käytetty polttoaine oli säänneltyä tuontitavaraa.
::::::::::::::::
Dokumenttisarjan toinen jakso vei meidät sodan eskaloitumisen kynnykselle.
Useimmille amerikkalaisille omien poikien taistelut olivat noihin aikoihin saakka hyväksyttäviä ja puolustettavia. Monet saattoivat jakaa erään dokumentissa haastatellun mielipiteen, joka heijasti tuon aikaista ilmapiiriä: ”emme voi käydä huonoa sotaa”. Pikkuhiljaa oli pakko tottua siihenkin, niin katkeraa kuin se olikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti