Demokratian kyllästymispiste

Miksi suuri joukko ihmisiä haluaa johtajakseen henkilön, joka käyttää suvereenia valtaa muihin ihmisiin? Miksi oppositiosta on tullut niin vastenmielinen osa järjestelmää, että siitä halutaan eroon? Puhun tässä nyt ensisijaisesti autoritääriset maiden käytännöistä, mutta ollaanpa varovaisia: kyllä liberaaleissa demokratioissakin ääntään nostavat johtajan asemaa korostavat tahot. Joillakin tahoilla liberaali demokratia on niin huonossa hapessa, että aletaan lähestyä 1940-luvun alkua, jolloin edustuksellinen demokratia oli ajautunut kriisissään niin pitkälle, että aidosti demokraattisia maita oli enää kymmenkunta (Suomi oli aivan rajoilla).

Seurasin TV:stä dokumenttia ”Nainen Mussolinin takana” (8.1.2018/Yle), joka kertoi Mussolinin vaikutusvaltaisesta juutalaisesta rakastajattaresta Margherita Sarfattista (1880-1961). Sarfattilla oli huomattava vaikutus Mussolinin politiikkaan. Hän oli pitkään Mussolinin henkilökohtainen harmaa eminenssi Italiassa. Välit viilenivät ja lämpenivät moneen otteeseen, mutta lopullinen ero johtui Mussolinin omaksumasta Hitler-sympatiasta ja (myöhään käynnistyneistä) juutalaisvainoista. Juutalainen Sarfatti sysättiin syrjään älyllisistä voimavaroistaan huolimatta - tai ehkä juuri sen takia.

Mikä oli Sarfattin ajattelussa oleellista? Hän halusi ”parempaa kansallismielistä fasismia”, ei Hitleriin kelkkaan heittäytymistä. Ehkä suurimman pettymyksen Sarfatti koki, kun havaitsi, että henkisillä arvoilla ei ollut mitään merkitystä Mussolinille, vain voimalla. Elämänsä loppupuolella – sodan jälkeen - hän tunnusti, että ”me luulimme parlamentaarista demokratiaa hyödyttömäksi, silti se on parhaamme”. Mutta pitikö kaikki diktatuurin kauheudet kokea ennen tuota johtopäätöstä? Monessa paikassa ollaan nyt samassa tilanteessa: autoritäärisyys viehättää yli kaiken ja saa demokratian näyttämään voimattomalta. Sarfatti projisoi Mussoliniin ihannejohtajan ominaisuudet, joita hän jumaloi. Hän sai tilaisuuden ”muotoilla” ajoittain ilman selvää päämäärää olevaa suurta johtajaa haluamakseen. Kaikki turhaan….

Myös nationalismi kasvoi Sarfattin kannustamana: tavoitteena oli Italian uusi nousu uuden kansallismielisen hengen saattelemana. Diktatuuria ja nationalismia ei voida erottaa toisistaan. Vaikka Mussolini työnsikin rakastajansa syrjään, omaksui Mussolini kansallismielisyyden johtotähdekseen. Sarfattin mielestä Mussolini petti liikkeen ruvettuaan veljeilemään Hitlerin kanssa: ”minä”, Il Duce nousi Italian edelle! Naiivisti Zarfatti kuvitteli Mussolinin diktatuurin hyödyttävän italialaista nationalismia. Fasismin perinne on nationalismin taustalla ja se on myös oikeistoradikaalien liikkeiden sytyttävänä voimana tänä päivänä. Nationalismin vaikutus tekee oikeistoradikalismista uhan demokratialle ja maailmanrauhalle.

Ehkä on vain myönnettävä, että historian aaltoliikkeessä kansanvaltaisten järjestelmien ja autoritäärisyyden painoarvo vaihtelee. Historia ei pääty kansanvallan tilaan. Enintään päästään siihen, että demokratia säilyy joissakin pisimmälle kehittyneissä yhteiskunnissa.

::::::::::::::::::::

Yliopiston lehtori Markku Sippola esittelee Kanava-lehdessä 8/2017 oikeistosuuntausta erityisesti nuorten keskuudessa ja löytää kaksi olettamaa oikeistosuuntauksen vahvistumisesta Euroopassa: toinen on epäluottamus vasemmiston tarjoamaa sosiaali- ja talouspoliittista mallia kohtaan ja toinen epäselvemmin määritettävissä oleva ”ajan henki”: yhteiskunnallinen ilmapiiri lisukkeineen on ollut vaikuttamassa nuorison poliittiseen suuntautumiseen.

Sippolaa mukaillen voidaan todeta, että jos ajatellaan läntistä ja itäistä Eurooppaa vastinpareina, niin toisaalta on ollut käytettävissä kokemus kymmenien vuosien ajan kehitellystä hyvinvointiyhteiskunnasta, joka nyt on haasteiden edessä. Toisaalta yhtälailla käytettävissä on ollut kokemus romahtaneen Neuvostoliiton jälkeisestä ideologisesta tyhjiöstä, jota on täytetty oikeistolaisilla autoritäärisillä poliittisilla mielipiteillä ja rakenteilla.

Aivan kuin politiikka olisi tempaistu pois joidenkin maiden kansalaisryhmien käsistä ja ”jätetty” (poliittisen) eliitin huoleksi samalla kun kansalaisten vastenmielisyys eliitin valta-asemaan on kasvanut.

Yhteiskunnalliset asioiden harrastamien on osoittautunut vaikeaksi ja osa on hyljännyt kokonaan ajan seuraamisen. On haluttu yksinkertaista (tai pikemminkin yksinkertaistettua) populistista vaihtoehtoa.

Erityisesti Saksassa, Itävallassa, Puolassa, Unkarissa, Tsekissä, Slovakiassa, Sloveniassa, Serbiassa ja Kroatiassa nuoriso on hiukan varioiden omaksunut eriasteisesti - Itä-Euroopassa voittopuolisesti - oikeistolaisen maailmankatsomuksen. Nämä suuntaukset voivat tarjota johtopäätökset tapahtuneelle kehitykselle.

Mutta muutakin on tapahtunut.

Otan tässä esimerkiksi wieniläisen äärioikeistolaisen Generation Identityn tavoitteet (Yle TV1:n Perjantai-ohjelma 15.12.2017). Wieniläisen äärioikeistoliikkeen suuri pelko kohdistuu ”siirtolaisvyöryyn ja islamisaatioon”. Ulkokuori strategiasta on omaksuttu vasemmistolaisesta aktivismista (muita yhtymäkohtia vasemmistoon ei sitten olekaan). Tärkeintä on herättää jatkuvaa huomiota ja keskustelua. Käytävän polemiikin välineiksi ja polttoaineeksi tarjotaan banderolleja ja iskulauseita.

Tämä uusi nuori oikeistolainen suunta on ottanut tehtäväkseen puolustaa ”eurooppalaisia demokraattisia arvoja” muidenkin ideologioiden puolesta. Äärioikeisto on sisäistänyt eräänlaisen pelastajan roolin, joka vetoaa erityisesti pieneen, mutta aggressiiviseen ryhmään nuoria.

Propagandistiseksi iskulauseeksi wieniläinen äärioikeisto on noitunut ”väestönvaihdon”, jolla pelotellaan valkoista enemmistöä. Avainasia näyttää olevan ”me-hengen” esilletuonti. Korostetaan niitä taisteluja, joita eurooppalaiset ovat käyneet vuosisatojen varrella vieraita valloittajia vastaan. Me-henki sisältää eurooppalaisen ylivertaisen hengen, sen kulttuurin, valistusfilosofian ja klassisen musiikin puolustamisen ulkoista vihollista vastaan.

Mitenkähän on tuon me-hengen kanssa? Eurooppalainen 1900-luku on täynnä sotia ja me-henki oli todella kaukana ideologisesti ja poliittisesti. Jokaisella kansakunnalla oli oma me-henkensä.

:::::::::::::::

Meillä Suomessa aggressiivinen oikeisto on äärimmäisen ohuen kannatuksen varassa, mutta siirtymää on tapahtunut myös perinteisissä poliittisissa kansanliikkeissä. Populismi (asioiden yksinkertaistaminen) on voittanut alaa. Suomalaisen autoritäärisyyden lähteitä on kaivettava syvältä. Yritetäänpä! Olen pannut merkille, että Kekkosen kaltaisen johtajan kaipuu on kasvanut. Täysin sivuseikoiksi on julistettu Kekkosen arveluttavat menettelytavat vallanhankinnassa. On vain tartuttu johtajavaltaisuuden olemukseen.

Sattumaa ei liene sekään, että oikeistokonservatiivi P.E. Svinhufvudista on kirjoitettu juuri elämäkerta. Rakastetaan luovuttaa valta jollekin ylimaalliseksi koetulle henkilölle ilman kritiikin häivää. Vastaavasti suomalaisen tasavaltalaisen demokratian isää K. J. Ståhlbergia tuskin mainitaan, kun luetellaan parhaita presidenttejämme. Vain historiaa syvemmin tuntevat asettavat Ståhlbergin hänelle kuuluvana asemaan kansakunnan isien joukossa.

Populistisen oikeiston (mukaan lukien radikaalioikeiston) vyöry ei ole vielä ohi Euroopassa. Sitä pitävät yllä erityisesti maahanmuutto ja islamofobia, mutta myös edustuksellisen demokratian koettu selkeytymättömyys ja pyrkimys viedä EU:ta liitovaltion suuntaan.