Suomen itsenäistymiskehityksen tapahtumat ja sisällissotaan johtanut kehitys ovat edelleen vähintäänkin erilaisten painotusten kohteena historioitsijoiden keskuudessa. Rintamat jakautuvat hyvin pitkälle vasemmisto-porvaristo -akselilla. Antero Jyränki tuo esille kriittisen piristävän näkökulman aiheeseen kirjassaan ”Suurvaltojen välissä. Suomen 100 vuotta” (Art House, 2017). Keskityn tässä - asian ajankohtaisuuden takia - välittömästi sisällissotaa edeltäviin tapahtumiin Jyrängin tarjotessa näköalan tapahtumiin ja jätän kirjan kokonaisarvion toiseen kertaan.
:::::::::::::::::
Valtalaki oli Suomen eduskunnan heinäkuussa 1917 hyväksymä perustuslaintasoinen laki, jolla aiemmin Venäjän keisarille kuulunut korkein valta Suomen suuriruhtinaskunnassa siirrettiin eduskunnalle.
Valtalakia ajoivat varsinkin sosiaalidemokraatit, mutta tukea tuli myös porvaripuolueilta.
Valtalaki ei koskaan tullut voimaan, sillä sitä vastustanut Venäjän väliaikainen hallitus katsoi eduskunnan ylittäneen valtuutensa ja hajotti Suomen eduskunnan 31.7.2017 lain suomalaisten vastustajien myötävaikutuksella. Tämä lisäsi vasemmiston ja oikeiston keskinäistä katkeruutta Suomessa syksyllä 1917.
Ns. hajotusvaaleissa lokakuun alussa 1917 porvaripuolueet saavuttivat enemmistön paikoin 108-92. Muodostettiin senaatti (hallitus) pelkästään porvarillisista jäsenistä. Jyränki tuo mielenkiintoisella tavalla esille, kuinka lähellä oli myös toinen mahdollisuus eli ensimmäinen punamultahallitus (linjalla Edvard Gylling-Santeri Alkio).
”Jyrkistä jyrkimmän” P.E. Svinhufvudin valinta senaatin puheenjohtajaksi sinetöi porvarivallan. Sovinnon säilyttämisen kannalta patamustan porvarin valinta ei ollut hyvä ratkaisu, joskaan henkilövalinnoille ei kannata panna aivan ratkaisevaa merkitystä.
Vasemmiston tavoitteena oli antaa pontta aiemman, vasemmistoenemmistöisen eduskunnan vaatimuksille vahvistaa valtalaki, kunnallislaki, kahdeksan tunnin työaika sekä lait torpparien vapauttamisesta ja maan hankkimisesta tilattomille. Kun näihin vaatimuksiin suhtauduttiin torjuvasti, vasemmisto käynnisti yleislakon 13.11.1917. Lakon väkivaltaisuudet pelästyttivät monia kansalaisia ja käänsivät poliittista kannatusviisaria porvariston suuntaan.
Marraskuun lopulla eduskunta myönnytyksenä vasemmiston muutosvaatimuksille hyväksyi kunnallislain ja lain kahdeksan tunnin työajasta. On helppoa sanoa, että tehtiin kyllä oikeansuuntaisia ratkaisuja, mutta ne olivat riittämättömiä. Vielä rohkeampi uudistamispolitiikka olisi voinut tehota jännittyneessä tilanteessa.
Vasemmisto joka tapauksessa turhautui tappioista. Maahan saapuneen Josef Stalinin kannustaessa sos.dem. puoluekokous radikalisoitui. Jyrkkää linjaa kannatti kuitenkin vain noin puolet osallistuneista Seurauksena oli ideologinen kahtiajakautuminen. Seuraavassa vaiheessa sitten porvarillisen senaatin ehdotus itsenäisyysjulistuksesta hyväksyttiin 6.12.2017 eduskunnassa äänin 100-88. Samaan aikaan syntyi ehdotus uudeksi tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi. Jälleen eduskunta jakautui, sillä vasemmisto kannatti ”puhtaasti eduskuntavaltaista järjestelmää”, kun taas porvarit painottivat vahvoja presidentin valtaoikeuksia. Maalaisliiton vasemmistoa myötäilemä kompromissi oli tässä vaiheessa vahvoilla: oikeiston kannattaman vahvan presidentin valtaoikeuksia rajattiin. Käsittely jäi kesken, ja kun asiaan palattiin sisällissodan jälkeen voitti vahvan presidentin vaihtoehto.
Itse asiassa – kuten Jyränki korostaa – päädyttiin 80 vuotta myöhemmin lähelle em. kompromissia. Meni siis kymmeniä vuosia ennen kuin edustuksellisen demokratian toimivuuteen ilman presidentin vahvoja valtaoikeuksia jaksettiin uskoa. No, nyt on sitten alettu vaatia presidentin toimivallan lisäämistä….
Punaiset aloittivat sisällissodan, toteaa Jyränki selkeästi. Sitten hän menee syihin: luokkajakoinen yhteiskuntajärjestelmä, ihmisten räikeä eriarvoisuus, työttömyys, inflaatio, elintarvikepula ja nälänhädän pelko. Näin syntyi kumoukselle altis mieliala. Sitten hän lisää: ”Niillä, jotka kumousta johtivat, oli kuitenkin omat (pidemmälle viedyt) tavoitteensa, joiden toteuttamiseen vallanotolla pyrittiin”.
Vasemmiston enemmistön kanta näytti vaihtelevan vuoden 1917 jälkipuoliskolla: välillä maltilliset näyttivät perivän voiton, välillä taas radikaalit olivat vahvoilla. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mitä lähemmäs vuodenvaihdetta tultiin sitä vahvemmaksi kävi radikaalien asema. Malli löytyi itärajan takaa, kun bolsevikit pääsivät voitolle. Suomalaiset ääriainekset rohkaistuivat bolsevikkien menestyksestä.
Mielestäni kaikki olisi voinut kuitenkin kääntyä parempaan suuntaan. Vaikka Suomessa oli vaikeaa, emme olleet Venäjän kaltaisessa vallankumouksellisessa tilanteessa. Olisivatpa Väinö Tanner ja Santeri Alkio voineet löytää toisensa!
Jyränki lainaa Oiva Ketosen teosta ”Kansakunta murroksessa” (1983), jossa viitataan yläluokan haluttomuuteen muuttaa yhteiskuntaa ajan vaatimusten mukaan. Teoksen mukaan kahtiajakautuminen oli syvällä vanhassa yhteiskuntamuodossa. Suurin vastuu kuului ”yhteiskunnan ylemmän kerroksen haluttomuudelle korjata olemassa olevia epäkohtia”. Erityisen vahvasti Ketonen moittii ruotsinkielisen yläluokan asenteita: toimittiin määrätietoisesti työväkeä vastaan, kun taas suomalaisilla puolueilla oli ymmärrystä työväestöä kohtaan vuosisadan vaihteessa.
Radikaalivasemmiston irtautuminen maltillisista konkretisoitui heti vuoden 1918 alussa, kun (vähemmistössä olleet) punakaartit julistautuivat omaksi puolueekseen. Porvarillinen eduskunta lisäsi löylyä valtuuttamalla senaatin toimiin ”lujan järjestysvallan luomiseksi maahan”. Kaikki toivo rauhanomaisesta ratkaisusta meni, kun jouduttiin vihan kierteeseen. Suojeluskunnat järjestäytyivät samassa tahdissa punakaartien kanssa. Jyränki toteaa oleellisen asian: vailla lain suomaa pohjaa suojeluskunnat korotettiin julkisiksi järjestysvallanpitäjiksi.
Vielä niin myöhään kuin 19.1.1918 sosiaalidemokraattien puolueneuvosto oli selvästi vallankumousta vastaan. Vähemmistöön jääneet kuitenkin agitoivat paikalle ”laajennetun puoluetoimikunnan” ja väkivaltainen kumous sai puollon. Katsottiin, että senaatti toimillaan loi uhkatilanteen radikaalien olemassaololle.
Sdp:n eduskuntaryhmän selvä enemmistö vastusti radikaaleihin toimenpiteisin ryhtymistä, mutta johdon ottikin toimeenpaneva komitea. Se teki vallankumouspäätöksen ja antoi liikennekannallepanomääräyksen. Punainen lyhty kumouksellisen toiminnan alkamiseksi nostettiin Työväentalon torniin Helsingissä. Pääkaupungin keskeiset hallinnolliset rakennukset otettiin punakaartien haltuun yhdessä päivässä.
Entä valkoisten puolella? Kyllä valmistautuminen oli silläkin puolella pitkällä. Helsingissä oli sotilaskomitea vuodesta 1915 lähtien, jonka johtoon ajan koittaessa nousi Mannerheim. Svinhufvud pyysi, että Mannerheim ottaisi vastuun sodankäynnistä. Valkoisten sotilaallisten toimien keskuspaikaksi valikoitui Vaasa.
Sodan syttymisvaiheessa rintamalinja kulki Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan kautta Viipurin pohjoispuolelta Laatokan rantaan. Venäläiset joukot pysyivät sivussa taisteluista. Vapaussota-nimitys tuntuu tästä johtuen liioitellulta. Valkoisella puolella oli tarkoituksenmukaista korostaa taisteluja venäläisiä vastaan, vaikka siitä ei ollutkaan kysymys.
Molemmilla puolilla sotilasjohto toimi joltisenkin itsenäisesti suhteessa poliittisen johtoon. Tässä ei ole kuitenkaan tarkoituksena käydä sotatilanteita läpi. Onnettomuus – sisällissota - oli tapahtunut tosiasia ja sitoi molemmilta puolilta rintamajoukkoja 70 000-80 000 miehen (ja naisen ) verran.
Antero Jyrängin panos historiankirjoitukseen näkyy erityisesti hänen perehtyneisyydessään valtiosääntöoikeudellisiin ja kansainvälisen oikeuden kysymyksiin, mutta kirja toimii hyvin myös Suomen historian kertauskirjana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti