Puuttumista vaille valmiit vaalit

Meillä suomalaisilla on kova odotus. Odotus on, että venäläiset puuttuvat Suomen presidentinvaaleihin. Odotus on aivan käsinkosketeltava. Joskus tulee mieleen, että jotkut suomalaiset pettyvät, jos vaaleihin ei puututa. Miksi? Koska silloin ei päästä paheksumaan sitä, että venäläiset puuttuivat vaaleihin!

En yritä tehdä tästä asiasta farssia, mutta joskus joidenkin kotimaisten tahojen into saada venäläiset osallistumaan vaaleihin edes jollakin tavalla on hämmentävää.

Kun venäläiset ovat väitteiden mukaan puuttuneet Yhdysvaltain (en epäile), Britannian, Ranskan ja Saksan vaaleihin niin dominoteorian mukaan on itsestään selvää, että puututaan myös Suomen vaaleihin. Ei yhtä dominoa voi jättää pystyyn, se olisi epätasapuolista.

Venäläisillä alkaa olla kiire: vaalit ovat kolmen viikon päästä. Entä jos vaaleihin ei puututakaan? Ei hätää, aina löytyy joku taho, joka hoitaa asian Venäjän valtion puolesta. Sitten on vielä vihoviimeinen mahdollisuus: venäläiset kyllä puuttuivat vaaleihin, mutta me suomaiset emme huomanneet!

Unto Hämäläinen on kirjoittanut puolivillaisen tarinan Hesarin kuukausiliitteeseen 1/2018 siitä, kuinka Neuvostoliitto on puuttunut lähes jokaiseen presidentinvaaliin Suomessa. Sitähän ei voi kiistää, etteikö yritystä olisi ollut, mutta samalla hän olisi voinut tuoda esille suuomalaisten oman osuuden puuttumisiin. Nimittäin toiveita on eräissä vaaleissa ollut, että naapuri vähän avittaisi oikean tuloksen saavuttamiseksi. Hämäläinen olisi tehnyt palveluksen, jos hän olisi raottanut niitä lähteitä, joiden mukaan suomalaiset itse ovat osoittaneet aktiivisuutta. Nyt hän toistaa pääosin vanhoja kliseitä, mutta jättää vastuuttamatta suomalaiset, jotka ovat jääneet joitakin kertoja kiinni itse teosta.

Mainitun artikkelin alaotsakkeessa todetaan mahtipontisesti että ”toimittaja Unto Hämäläinen kertoo esseessään, kuinka Neuvostoliitto 42 vuoden ajan määräsi, kenet saa valita Suomen presidentiksi”. Somekieli ja sometavat ovat nykyään niin itsestään selviä, että maan johtava sanomalehtikin vie populismin tappiin saakka.

Olisiko voinut sanoa, että Neuvostoliitto esitti kantansa, tai että Neuvostoliito painosti, mutta että määräsi, niin sanoisin, että tässä oikaistiin mutkat suoriksi.

On aivan totta, että sodan aikaan Neuvostoliitto painosti ja painostuksella saattoi olla vaikutusta presidentin valintaan. Yhtä hyvin kuitenkin Ryti ja Mannerheim olisi voitu valita ilman painostustakin presidentin tehtäviin. Kumpikin kelpasi myös Suomessa ja suomalaisille.

Vuoden 1950 vaalit olivat esimerkki vaaleista, jossa painostus ei tehonnut. Paasikivi piti pintansa. Presidenttiä ei siis valittu Neuvostoliitto ”määräyksestä”.

Sitten alkoi suomettumisen aika orastaa. Olisi ollut tärkeää, että Hämäläinen olisi tuonut esille oleellisen piirteen, nimittäin sen, että vuodesta 1956 lähtien suomalaiset sekaantuivat omiin vaaleihinsa Neuvostoliiton kautta!

Lasse Lehtinen menee Tanner-elämäkerrassaan niin pitkälle, että sanoo Urho Kekkosen valintojen olleen kauko-ohjattuja: ”Nykytiedon valossa voimme olettaa, että kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”. Lehtinen tarkoittaa, että apu Moskovasta hyväksyttiin tietyillä tahoilla myös Suomessa.

Kylmän sodan aikana neuvostosuhteista annettiin tarkoitushakuisen hiuksianostattava kuva. Tällä pakotettiin uppiniskaiset vähintäänkin teeskentelemään neuvostoystävyyttä. Tätä voisi täydentää Osmo Apusen suomettumisanalyysilla (Lähde: Jukka Tarkka: ”Muistumia”): ”Suomen ulkopoliittista uhkaa kuvataan yleensä sopivasti sen suuruiseksi, että ongelmista juuri ja juuri selvitään käytettävissä olevilla voimavaroilla”.

Vuoden 1962 vaaleja lähestyttäessä Kekkosta vastaan nousi todellinen oppositio. Tämä tukahdutettiin räikeästi Neuvostoliiton avulla siten, että yhteen pelaaminen oli saumatonta. Vuoden 1962 vaalit olivat moraaliltaan arveluttavimmat presidentinvaalit. Hämäläinen toki myöntää, että Novosibirsk ennen vaaleja oli viimeinen niitti Kekkos-opposition arkkuun. Mitään moraliteettia hän ei kuitenkaan sisällytä tapahtumaketjun kuvaukseen. Politiikkahan on mahdollisuuksien taidetta.

Vuoden 1968 vaalit sujuivat jo Kekkosen merkeissä, kun taustalla olivat vuosien 1956 ja 1962 opetukset.

Sitten tulivat vuoden 1973 poikkeusvaalit, jotka olivat suomalaisen demokratian pohjanoteeraus. Eduskunta pakotettiin 5/6 enemmistöllä valitsemaan Kekkonen presidentiksi (vuodesta 1974 alkaen) ilman, että maassa olisi vallinnut kriisi vakavammasta nyt puhumattakaan. Kekkosella oli näissä vaaleissa käytössä Zavidovo-kortti, jota hän käytti tarkoitushakuisesti.

Vuoden 1978 vaaleissa Kekkonen valittiin toimivan demokratian kannalta masentavasti suurten puolueiden yhteisehdokkaana. ETYKin jälkeen Kekkosen asema oli kiveen hakattu. Näistäkin vaaleista tosin Hämäläinen antaa kuvan, että kysymys oli Moskovan diktaatista. Noudatettiin itäeurooppalaista perinnettä, jossa valtionpäämies johtaa maata loppuun saakka. Vaaleissa ei todellakaan tarvittu painostusta. Itsevaltiuden pohja oli valettu jo edellisissä vaaleissa.

Vuonna 1984 tilanne oli sillä tavalla seesteinen, että vaikka Viktor Vladimirov tulikin Suomeen järjestelemään Ahti Karjalaista presidentiksi, niin hän fiksuna miehenä ymmärsi pian, että presidentin valitsee tällä kertaa Suomen kansa.

Seuraavissa (lukuisissa) vaaleissa Suomen kansa ja Neuvostoliitto/Venäjä eivät asettaneet toistensa mielipiteitä kyseenalaiseksi. Uudella vuosituhannella Venäjällä ei ollut tarvetta eikä myöskään voimaa puuttua vaaleihin.

Nyt sitten pitäisi kahlata tulevat vaalit läpi ja odottaa jännityksestä jäykkänä Venäjän puuttumista. Ehkä koko Hämäläisen essee on tarkoitettu pohjustukseksi tuleville tapahtumille.

Valmistaudun itse varsin levollisesti vaaleihin.