Siihen aikaan, kun villi länsi oli vielä oikeasti villi

 

 

Areenassa on nähtävillä lännen valloitusta käsittelevä loistelias dokumentti Yhdysvaltojen muotoutumisen historiasta. Minun seikkailupitoinen villi länteni alkoi jo 1960-luvun vaihteessa sarjakuvien lukuelämysten myötä. Lännen tarinoita ei silloin juuri kausitilauksina hankittu, vaan irtonumerot noudettiin kirkonkylän kioskista. Minun ikäiseni eläkeläiset muistavat lapsuudesta nuo sarjakuvien sankarit: Kit Carson, Buffalo Bill, Davy Crockett, Tex Willer, Pecos Bill ja lukuisat muut. Osallistuin noiden ympäri maailmaa kiertävien tarinoiden seuraamiseen lukemiskokemuksen kautta. Erityisesti kesäiltaisin heinätöiden keskellä, vinttikamarin hämärässä, perehdyin villiin länteen.

Vasta 1960-luvulla muun tiedostamisen ohessa alettiin nähdä lännen  valloituksessa uusia – ei niin kunniakkaita - piirteitä. Poisoppiminen taruista ja myyteistä vei oman aikansa.  

Muistan, kuinka myötätuntoisesti – ajan hengen vastaisesti - asetuin intiaanisodissa maan alkuperäisväestön  puolelle. Se oli vaistomainen tunne, olin siis  alkuperäisväestön puolella ennen kuin siitä tuli yleisesti hyväksyttyä! Mielipidemuokkaus ei siis aina onnistunut. Eipä siinä kuitenkaan paljon  mietitty alkuperäiskansojen kohtelua syvällisemmässä mielessä.

Paljon tärkeämpää oli hankkia lehtien yksittäisiä numeroita tai (joskus) lehtien vuosikertoja. Lännen valloitusta käsittelevät sarjakuvalehdet olivat yksi keräysvimmani kohteista. Erityinen huomioni kiinnittyi ns. ”kapeisiin lehtiin”, joiden ilmestyminen alkoi jo 1950-luvun alkupuolella. Itse ostin ensimmäisen kapean lehteni vuonna 1961. Se oli Tex Willerin numero 13. Se on edelleen tallessa. Erityisen arvokkaita ovat ja olivat 1950-luvun puolenvälin ja jälkipuoliskon lehdet. Kaikkiaan  minulla on jäljellä vajaat sata kapeata lehteä. Se on ihme: sen verran kova trafiikki on lehtien kulutuksessa ollut. Silti harmittaa, paljon parempaan menneisyyden säilyttämiseen olisi pitänyt päästä.

Texin rinnalla ilmestyi aikanaan myös toinen kapea lehti, "Villi länsi”, jota myös keräsin innolla, mutta ne ovat kadonneet maailman turuilla ja toreilla.

Suurenna kuvat napauttamalla kuvaa!

Niin, ei kulunut kauaakaan, kun lehdistä tuli vaihdannan välineitä koulun välitunneilla, vähän samalla tavalla kuin purkkapakkausten jääkiekkoilijoiden kuvista. Oli hyviä lehtinumeroita ja vähemmän hyviä. Mitä enemmän tulitaisteluja, sen parempi, ja sitä kalliimpi tuote. Vaihtokauppaa harjoitettiin päikseen tai vaikkapa niiden arvon suhteessa. Edelleen vaihdannan väline saattoi olla viikkorahoista säästetty lehden hinta. Jossakin vaiheessa opettajat kiinnittivät huomiota ”vaihtokauppaan”  ja selvästi pelkäsivät (syystäkin), että käytämme suuriakin rahasummia trokaamiseen. Meitä vahdittiin! Ja me oppilaat pidimme visusti salaisuuden piirissä hinnat, joita käytettiin. Ei ollut harvinaista, että hinnaksi/lehti muodostui esimerkiksi 30 tai 50 silloista markkaa. Toisaalta harvinaisesta purkkapakkauksen jääkiekkosankarin figuurista saatettiin maksaa selvästi enemmän. Siinä jo sormet tutisivat meikäläiselläkin.

Wikipediassa kapeiden  lehtien alkuperäiseksi julkaisumaaksi todetaan Italia. Lehden syntymä juontaa juurensa aina vuoteen 1948. Yritin määrittää hallussani olevien lehtien perusteella Suomi-painosten   alkamisvuoden. Yhdessä lehdessä vuosi 1961 mainitaan 9. vuosikerraksi. Lähtövuosi olisi siten ollut vuosi 1953. Wikipedia varmistaa asian: ”Suomessa Tex Willer alkoi ilmestyä tammikuussa 1953 nimellä Tex. Lehti ilmestyi Suomessa piccolo-muodossa (”kapeat lehdet”) vuoteen 1965 saakka keskimäärin 26 numeron vuosivauhdilla”.

Wikipedia kertoo edelleen, että ”sankarihahmon alkuperäinen nimi oli Tex Killer (=tappaja). Nimi oli liian provosoiva ja jouduttiin siksi vaihtamaan. Tex Willeriä luetaan eniten Italiassa, seuraavaksi eniten Suomessa. Myös Norjassa lehti on suosittu”.

Lehden koko vaihteli aikojen kuluessa muuttuen 1960-luvun lopulla liuskamuotoisesta paksuksi pokkariksi. Mutta siinä vaiheessa minulla oli jo muut kujeet mielessä.

Varsinkin liuskamaisten muotoiset lehdet ovat olleet antikvariaattien suosiossa. Liuskamaisten 1950- ja 1960-luvuilla julkaistujen Tex Willerien kunto on säilynyt suhteellisen hyvänä verrattuna 1970-luvun Tex Willereihin, mikä johtuu niiden kestävästä painotavasta; lehtinen on kiinni niitillä selkämyksestään (pitää paikkansa!). Näiden lehtisten hintataso liikkuu antikvariaateissa muutamista euroista aina useampaan kymppiin parhaiden keräily-yksilöiden kohdalla. 1970-luvun Tex Willerien ongelmana on niiden painotekninen ratkaisu: kirjanen on liimasidottu selkämyksestä, jolloin huonon liiman kuivuessa sivut irtoavat avattaessa.

Olivatko villin lännen hahmot oikeasti revolverisankareita? Vähemmässä määrin,  kertoo ”Frontier” – dokumentti. Aseita ei pidetty normaalisti näkyvillä, esimerkiksi vyöllä. Wild Bill Hickok taisi lännen sankareista olla ainoa, joka oli tappajan maineessa, mutta hänkin liioitteli roimasti virantoimituksessa (mm. sheriffinä) syntyneiden uhriensa määrää. Hänelle kävi köpelösti, kun pokerissa tappiolle jäänyt lurjus ampui juopottelevan Hurja-Billin takaapäin. Hickok istui poikkeuksellisesti  selkä saluunan ulko-oveen päin ja kohtasi loppunsa raukkamaisen kostajan toimesta. Suomeksi en tiedä hänestä ilmestyneen nimikkosarjakuvaa, mutta mies muistetaan toisesta syystä: Hickokilla oli kuollessaan kädessään sittemmin historiaan jäänyt ”kuolleen miehen käsi”.

Villin lännen suosio levisi koko tunnettuun maailman. Intiaanit olivat verenhimoisia ja valkoihoisia väijyviä villejä. Käytännössä asia saattoi olla päin vastoin. Sarjakuvien maailma oli suunnattu ensisijaisesti valkoihoisille pojille. Suosion puolesta ja sarjakuvalehtien juonikuvioissa tämän saattoi panna merkille. Vasta kun Arthur Pennin ”Pieni suuri mies” (Little Big Man, 1970) valloitti yleisönsä elokuvateattereissa, alkoivat asenteet muuttua. Paras intiaani ei ollutkaan enää kuollut intiaani.

::::::::::::::::::::::

Olkoon tämä johdanto ”Frontier”-dokumenttisarjan maailmaan, josta kerron  lisää seuraavassa blogikirjoituksessa.

PS

Oheiseen blogijuttuun lisäsin vielä pari kuvaa