Suurta sotaa seurasi odotus paremmasta maailmasta, joka
kulminoitui iskulauseeseen ”ei enää koskaan sotaa”. Ei ollut ensimmäinen kerta
- eikä viimeinen - kun sodat päätettiin
tyystin lopettaa. Sodan jälkeen Suomi vaurastui ennen näkemättömällä tavalla.
Niin tapahtui monessa muussakin maassa. Vauraus levisi osiin kehittyvää
maailmaa. Nyt kun Kiina on noussut talouskilpailun tähdeksi, helposti unohtuu, että 1980-luvulla
ihmiset Yhdysvalloissa pelkäsivät
”keltaista vaaraa”- ja tarkoittivat Japania!
Kansainliiton epäonnistumista ei haluttu toistaa. Niinpä
perustettiin YK, Yhdistyneet kansakunnat maailmanrauhan tukipilariksi. Se
yhdisti sekä lännen että idän. Ideologiset eroavuudesta eivät estäneet
pyrkimystä yhteisen tulevaisuuden rakentamiseksi.
Kaupan esteet purettiin sinnikkäällä työllä ja ajan kanssa.
Vaurautta tuntui olevan mahdollista jakaa. Samalla näytti olevan tilaisuus - keskinäisen
riippuvuuden politiikan ansiosta - välttää sotaa aiempaa tehokkaammin. Näitä
asioita pohtii professori Timo Vihavainen kolumnissaan Kanava-lehden numerossa
6/2023.
Mihin hukkui usko paremmasta?
Vihavainen on (positiivisessa mielessä!) vanha äreä mies,
joka antaa sanan säilän viuhua. Pakko kuitenkin tunnustaa, että hän avaa uusia
näkökulmia totuttuihin ajatuskaavoihin. Tuumimiset eivät aina osu yksiin hänen
ja itseni välillä johtuen osin siitä, että Vihavainen on (mielestäni) patavanhoillinen
konservatiivi ja minä luen itseni maltilliseksi liberaaliksi.
Vihavainen näkee meneillään olevassa tapahtumaketjussa
paradigman muutoksen: Venäjä on irtautunut toisen maailmansodan jälkeen
luodusta sopimusjärjestelmästä, Kiina on noussut kolmanneksi supersuurvallaksi
ja itse asiassa enemmänkin, toiseksi kilpailevaksi maailmanmahdiksi
Yhdysvaltain kanssa. Venäjä on hiipuva suurvalta, mutta on ydinaseidensa johdosta
vaikeasti arvioitavissa oleva tekijä maailmanpolitiikassa.
Samaan aikaan on tapahtumassa järisyttävä muutos, kun BRICS-maiden
ympärille on muodostumassa laajeneva keskisuurten valtioiden ryhmä, joka haluaa
osansa maailman jaosta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kehittyvät maat
yrittävät muodostaa sitoutumattomien maiden rintaman voidakseen pärjätä
suurvaltojen maailmassa. Itse asiassa laajennettu BRICS hakee yhteistyötä
suurvaltojen kanssa. Näyttää siltä, että ne haluaisivat liittoutua Kiinan ja
ehkä Venäjänkin kanssa. Kaikki nämä strategiset kuviot viittaavat siihen, että
ylivoimaiselle Yhdysvalloille halutaan vastavoima. Seuraus on, että esimerkiksi
Ukrainan tapauksessa sitä tukevat tahot ovat varsin heterogeeninen yhteisö maita,
joista osa haluaa irtiottoa yhteisestä Venäjän vastaisesta ja Ukrainaa
tukevasta ryhmittymästä.
Mistä tässä kaikessa on kysymys? Voidaan käyttää -
Vihavaisen tapaan - kulunutta sanontaa, että elämme murrosaikaa Mutta
pikemminkin kysymys on siitä, että nyt haetaan - voimasuhteinen muutosten
parhaillaan realisoituessa - strategisia asemia tulevaisuutta varten.
Vihavainen näkee jopa Yhdysvaltojen jäävän Kiinan varjoon ja
siksikin muutos on niin järisyttävä. Ollaanko ykkössuurvaltaa syrjäyttämässä kärkipaikalta?
Ei välttämättä. Kiinalla on omat
vaikeutensa talouskasvun heikkenemisen ja ihmisten haluamien vapauksien
puutteen takia. Kasvu ei näytä enää niin itsestään selvältä kuin aiemmin
haluttiin nähdä, pikemminkin vanhenevan Japanin kohtalo häämöttää taustalla.
Ollaan siirtymässä niukkojen tai niukkenevien luonnonvarojen
maailmaan, jossa pelisäännöt ovat liikkeessä. Kiinalla on valttikorttinsa harvinaisten
maametallien lähteenä. Samaan aikaan esim. liuskeöljyesiintymät Yhdysvaltojen
maaperässä todistavat, että Yhdysvallat on valmis vastaamaan haasteeseen.
Sanalla sanoen luonnonvaroja käytetään aseena geopoliittisessa kilpailussa. Kasvulla
on kuitenkin rajansa.
Väestönkasvu on yksi muutostekijä: Intia on nousemassa
väkirikkaimmaksi valtioksi, jos ei ole jo noussut (väite: tapahtui huhtikuussa
2023!), ja häviäjä on Venäjä. Myös
Kiinan lapsipolitiikka on tuottamassa yllätyksiä.
Kaiken taustalla on maapallon rajallinen kantokyky. Ekologisten katastrofien sattuessa
kohdalle on niistä selviäminen kaikkea muuta kuin ratkaistu.
:::::::::::::::::::::::::
Entä Suomi? Miten se sopeutuu muuttuvaan ympäristöön?
Onko Suomi kuin lastu laineella nousevan myrskyn vallitessa?
Ennen sanottiin, että kun Venäjällä meni hyvin, meni Suomellakin. Nyt tuo
napanuora ei ole niin vahva. Mutta pelottavaa on, kuinka huolettomasti kuihtuvaan Venäjän
kauppaan suhtaudutaan, puhumattakaan pakotteiden vastavaikutuksista. Jos
”vastalahjaksi” mukana olosta pakotteissa saadaan konfliktiherkkä ympäristö
ollaan vaikeiden haasteiden edessä.
Itse en näkisi fossiilisista polttoaineista johtuvia ongelmia
niin suurena kysymyksenä kuin Vihavainen. Vihavaisen mainitsema
huoltovarmuusnäkökulma (turvautuminen vanhoihin energianlähteisin) on kuitenkin
varteenotettava mahdollisuus.
Suomi kuuluu ”epäonnekseen” juuri niiden tuotteiden kärkituottajiin,
jotka ovat ilmastonmuutoksen kautta ongelmallisia (suot, metsätalous, kaikki
metsään liittyvä tuotanto, metsäluonto, kaivannaistuotanto, lisääntyvä
matkailu, jota ruokkivat Keski-Euroopan ilmastosyistä heikkenevät kesä/talvi -olosuhteet).
Suomi on kaiken kaikkiaan otollinen ehdotuksille, jotka liittyvät luonnon
neitseellisyyteen ja luonnonläheisyyteen,
ja joita Suomessa ajatellaan luonnon tarjoamina aarteina maltillisesti hyödynnettyinä.
Vihavainen pitää Suomea taantumataloutena, jonka läheinen
asiayhteyssukulainen on Saksa. Suomi on tämän seurauksena ajautunut pitkän
aikavälin rakenteellisiin ongelmiin (velkatalous, nollakorkoharha).
Vihavainen puhuu hyvesignaloinnista (liian kunnianhimoiset
ilmasto- ja ympäristötavoitteet?). Pitäisi pystyä luopumaan toisarvoisista kiistakysymyksistä
(rasismikeskustelu, natsismisyytökset?). Edelleen professorin syytökset kohdistuvat
lehdistöön, joka Vihavaisen mielestä pitää yllä edellä mainittuja
”toissijaisia” ongelmia ja henkilöön keskittyviä sensaatioita.
Vihavainen väittää, että kymmeniä vuosia sitten kun kommunistit
ja kansandemokraatit olivat vielä voimissaan, pystyttiin hedelmälliseen
yhteistyöhön. Nyt puolueet eivät ole ”luokkakantaisia” , mutta pystyvät
rakentamaan suuria draamoja , joita ennen olisi pidetty ”kuudennen luokan”
kysymyksinä, päättää turhautunut professori kiivaan puheenvuoronsa.
:::::::::::::::::::::::
Vihavaisen teksteissä taustamuuttujana vaikuttaa
konservatiivit/liberaalit -vastakkainasettelu. Maailman muutoksesta ei nyt ole kysymys,
se muuttuu joka tapauksessa, mutta mikä kannattaa säilyttää?
Vihavainen puolustaa urhoollisesti konservatiivisia arvoja,
ja on siinä mielessä harvemmin vastaantuleva intellektuelli tänä päivänä. Hän on tulevaisuuspessimisti ja harmittelee
kaikkien niiden menetettyjen arvojen perään, joita hän on kunnioittanut, mutta
jotka nyt eivät ole enää juuri missään arvossa. Moni haluaisi seurata häntä
menneen maailman etsinnässä ja palauttamisessa.
Joiltakin osin ymmärrän häntä, ja joiltakin osin yhdyn hänen huoliinsa, mutta
lähes systemaattiselta tuntuva nykyisyyden syyttely tuntuu liian leimaavalta.
Erityisen kriittinen Vihavainen on lehdistöä kohtaan, jonka
käytös on hänen mielestään holtitonta. Pressi on hänen mielestään unohtanut
kaikki asiallisuuden ja korrektiuden piirteet, ja keskittyy jonnin joutaviin hömpötyksiin
ml. henkilökohtaisuuksiin meneminen. Aiemmin ominainen luottamuspääoma on
paljolti hukattu. Tältä osin jaan hänen huolensa varauksin. Uutiskeskeiset
päivälehdet ovat lähentyneet iltapäivälehtiä sensaatioiden tavoittelussaan.
Räikeimmin iltapäivälehdistö on käsitellyt viimeaikaisista
kohteista Sanna Marinia tehden useisiin lehden numeroihin yltäviä sivujen
pituisia ”reportaaseja” hänen liikkeistään ja pukeutumisestaan.
Informaatioarvosta ei juuri voida puhua, samaa uutista uusinnetaan lehdestä
toiseen hieman näkökulmaa muuttaen. Tärkeintä tuntuu olevan lehden myynti,
artikkeleiden sisällöstä viis veisatkoon.
Ideologialtaan Vihavainen jakaa arkisella tasolla
perussuomalaiset arvot. Sama muuttuvaan maailmaan kohdistuva vierastaminen
seuraa miestä välillä oikeaan osuen, välillä harhapoluille eksyen. Nykyanalyyseissa
konservatiivisuuspainotukset ja tietty asenteellisuus aika ajoin häiritsevät. Entä
jos hän on oikeassa? Ihminenhän liikkuu ajassa ja avaruudessa, josta
määritelmiä ja tarkempia sijainteja tekevät jälkipolvet usein jälkiviisaina.
Tutkijana ja historioitsijana arvostan hänen tekstiensä
syvällisyyttä ja tietorikkautta nyansseja myöten. Hän osaa myös luoda
kokonaiskuvan henkilöstä tai aikakaudesta alan parhaiden perinteiden mukaan.
Ajattelijana ja tekstintuottajana hän on Suomen
konservatismin Grand Old Man.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti