Yhteiskunnallisen pahoinvoinnin haasteet: rakenteelliset syyt vs. yksilön vastuu

 

 Viime päivinä Helsingin Sanomien yleisöosastossa on julkaistu parikin kirjoitusta (Satu Heikkinen 16.8.2023: ”Elämässä pärjääminen ei ole täysin itsestä kiinni” ja Tiina Helin 9.8.2023: ”Kulttuurimme tuottaa itsekkäitä ihmisiä”) suomalaisen henkisen pahoinvoinnin syy-yhteyksistä ja vastuukysymyksistä. Avainväite on seuraava: ”vastuu rakenteellisten ongelmien ratkaisusta sälytetään yksilöiden harteille”. Tällä viitataan siihen, että yhteiskunnalliset ongelmat tulevat (muka) sillä ratkaistuiksi, kun kansalaiset tekevät itsestään terapeuttisen tiedon avulla parempia kansalaisia esimerkiksi työllistyäkseen.

Tällä ajattelulla on luotu markkinat psykologisille ja terapeuttisille palveluille aina koutsaamiseen  saakka.  Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksilön ongelmana, ei yhteiskunnallisena ongelmana.

Jos käytetään työllistymistä esimerkkinä ylläkuvatusta problematiikasta, niin nykymallin mukaiset työllistämisen/työllistymisen pelkistetyt vaihtoehdot voisivat olla seuraavat:

1)      Yksilön omat ratkaisut

2)      Yhteiskunnan tarjoamat ratkaisut, joita ovat heikentäneet julkiseen sektoriin kohdistetut leikkaukset

3)      Yksityisen yritystoiminnan tarjoamat ratkaisut

Em. mielipidekirjoitukset kulminoituvat seuraavaan väitteeseen/oletukseen: ”Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksikön ongelmana, johon hänen on löydettävä ratkaisu itseään kehittämällä”. Voidaan kysyä, miksi yhteiskunta antaa niin vajaat eväät sosiaaliselle hyväksyttävyydelle.

Olen seurannut läheltä parinkin ihmisen työllistymistaistelua ja pannut merkille, että kysymyksessä on yksilön ja järjestelmän monikeskeisestä ongelmasta. Toisella puolella ovat mm. yhteiskunnan työllistämistoimet keppeineen ja porkkanoineen  ja toisella puolella mm. yksilön itseensä kohdistamat usein ahdistavat odotukset  työllistymis/kouluttautumiskynnyksen ylittämiseksi. Työnantajalla taas on tarve palkata ”paras hakija päältä”, mikä on ymmärrettävää kovassa osaajien kilpailussa.

Taustalla työllistymisvaikeuksissa ovat monesti yksilön psyykkiset ym. vaikeudet ja lähiympäristön luomat paineet. Ehkä vastausta on etsittävä nykyisestä usein ristiriitojen ja moninaisten vaatimusten täyttämästä työympäristöstä. Työympäristössä on jotain, joka tuottaa ongelmia työssä käyville saati sitten työtä hakeville työttömille. Jos muuri on toistuvasti vastassa työnhaku vaikeutuu tai tyssää kokonaan.

Työllistymisen esteenä voi olla esim. fyysinen sairaus, psyyken ongelmat tai  jokin muu pimentoon jäävä seikka. Voi olla, että työhistoria onkin rasite työnhaussa, ei etu.

Rakenteelliset ongelmat työllistämisessä voivat johtua esimerkiksi seuraavasta: uuden työntekijän palkkaamisen vaatima perehdytys ei onnistu, koska työ (ja työhön perehdyttäminen) on aliresursoitu.  Otetaan esimerkki. Nykyinen ns. toimistotyö on erittäin vaativaa tarvittavine it-osaamisineen. Sellainen kuvio saattaa toistua, että perehdytystä ei anna poislähtevä ja työn hallitseva  työntekijä, vaan se jää jopa toiminnanohjausjärjestelmän toimittavan yrityksen varaan. Työpaikalla it-järjestelmä on ollut yhden (sen poislähteneen) henkilön varassa, koska organisaatio on hiottu ohueksi. Sitä ei enää osaa kukaan kunnolla, kaikkein vähiten työpaikan pomo. Pieleen menee. Kaikki virheet tehneenä entisenä työnantajana luulen tietäväni jotain tästä asiasta.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Em. yleisöosastokirjoituksissa viitataan uusliberalismiin itsekkään ajattelun katalysaattorina, ihmisten välisen kilpailun kiristäjänä ja yksilön kokeman hyvinvoinnin vähentäjänä.

Olen kirjoittanut paljon uusliberalismista näissä blogikirjoituksissa. Käytän kuitenkin seuraavassa lähteenäni Ylen Elävässä arkistossa julkistettua  Sirpa Jegorowin koostamaa artikkelia,  jossa määritetään uusliberalismi mielestäni oikeansuuntaisesti: ”Uusliberalismi on talouspoliittinen suuntaus, jolla on taloustieteellinen perusta. Uusliberalismin mukaan yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia. Sen tunnusmerkkeinä pidetään tiukkaa talouskuria, valtion omaisuuden yksityistämistä, yksityisen sektorin toiminnan kannattavuuden parantamista ja sääntelyn vähentämistä. Uusliberaali talouspolitiikka tavoittelee myös taloudellista toimintaa säätelevien normien vähentämistä ja tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion purkamista.

Uusliberalismi koetaan usein hyvinvointiyhteiskunnan ja sen luomisessa tarvitun yhtenäiskulttuurin (ja solidaarisuuden) vastavoimana. Em. yleisöosastokirjoituksissa nähdään yksilön psyyken ongelmat uusliberalismin johdannaisina.

Uusliberalismi työntyi keynesiläisen hyvinvointiyhteiskunnan sisälle 1960- 1970-luvulta lähtien. Tulkintani mukaan kahdeksankymmentäluku oli uusliberalismi voimaantumisen aikaa ja 1990-luvulla ajattelu edelleen vahvistui. Lopulta - edelleen tulkintani mukaan - vuoden 2008  finanssikriisin kokemukset tuottivat antiteesin uusliberalismille.

::::::::::::::::::::::::

Kysymys rakenteista vs. yksilön vastuusta on varmaankin ikuinen. Siinä voi nähdä myös ideologisen vastakkainasettelun piirteitä, mutta ei upota siihen suohon. Kun tarpeeksi vanhaksi elää,  näkee eri yhteiskunnallisten trendien vaihtuvuuden selkeämmin kuin keskittymällä nykypäivään. Solidaarisuuden voimannäyttöjä voitaneen hakea 1960- ja 1970-luvulta. Itsekkään ajattelun kasvun vuodet ja vuosikymmenet tulivat 1980-luvulla ja siitä eteenpäin. Mutta oliko nyt käsiteltävässä teemassa kysymys ensi sijassa yhteiskunnallisesta virtauksesta nimeltä uusliberalismi? Jokainen voi pohtia sitä mielessään vertaamalla nyt  esillä olevia asioita uusliberalismista esitettyyn määritelmään. Ehkä kysymys oli noina aikoina steroidein vahvistetusta vaurauden kasvusta, jolloin saatettiin keskittyä oman hyvinvoinnin parantamiseen. Monet havaitsivat, että hyvinvointia voi ostaa alan palveluista. Kasinopelit 1980-luvulla nostivat tikunnokkaan vaurastumisen vaikka muiden kustannuksella. Joka tapauksessa keskittyminen itseen oli pois jostakin muusta, ehkä juuri solidaarisuudesta ja toisten huomioonottamisesta.  

Kysymys ei todellakaan ole – viitatakseni mielipidekirjoituksiin - pelkästään yksilöllisen henkisen kestävyyden ja ongelmien vastustuskyvyn kasvattamisesta ikioman terapeutin osaamisen avulla. Kysymys on paljon muustakin: yhteiskunnalliset rakenteet ja kulttuuri ovat ohjanneet käytöstämme - ikäryhmästä riippumatta -nykyisenlaiseen käytökseen. Solidaarisuutta ovat kalvaneet ja kovertaneet sisältä päin omaan mielihyvään keskittyminen, muiden huomioonottamattomuus ja kylmä kilpailuhenkisyys.

Filosofi Frank Martela sivuaa samaa asiaa HS:n haastattelussa 22.8.2023 seuraavasti: ”Me ehkä elämme individualismin aikakautta, jossa keskitymme oman itsensä kehittämiseen sen sijaan, että mietitään, miten voitaisiin auttaa muita  ihmisiä tai kehittää itseämme moraalisesti paremmiksi”,  ja jatkaa viitaten sosiologi Robert Bellahiin, joka on puhunut siitä, kuinka ”yksilöllisyyden kulttuuri johtaa siihen, että käyttäydymme itsekkäämmin kuin meidän perusluonteemme olisi”.

Yhteiskunnan rakennepohjaisten syy-seuraussuhteiden ”markkinointi” kaikille ihmisille siten, että tulos on todennettavissa ja vaikuttavaa on iso haaste.

Ehkä jätän syvällisempien tarkoitusperien pohtimisen runoilijalle. Se taisi olla turkulainen undergroundrunoilija Markku Into,  joka sanoi - häneltä sitä tivattaessa - että elämäntarkoitus on löytää kaiken tämän sekamelskan keskeltä ensin itsensä ja sitten toinen ihminen.