Vuosi 1967 muistetaan popmusiikin historiassa
erityisesti Beatlesin Sergeant Pepper`s Lonely Hearts Club Band -albumista,
mutta myös esimerkiksi Jimi Hendrixistä, Janis Joplinista ja hippieliikkeestä…..
Mielestäni vuosi 1967 on edelleen suurinta, mitä populaarimusiikista on tullut.
Pidän tuota vuotta rockin innovaatioiden
ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden merkkipaaluna (tästä tarkemmin
blogikirjoituksessani 22.1.2013 ”Popmusiikin
suuri vuosi 1967”).
Uuden rockin esittely
tapahtui Montereyssä, Kaliforniassa lähellä San Franciscoa. Siellä järjestettiin kolmipäiväinen pop-festivaali
16.-18. 6. 1967. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, mutta kovan artistilistansa
takia huomatuin ja esimerkki monille myöhemmille festivaaleille, mukaan lukien
Woodstock pari vuotta myöhemmin.
Festivaalia (viralliselta nimeltään ”Monterey International
Pop Festival”)” voidaan pitää kaikkien rockmusiikkifestivaalien äitinä. Tärkeänä
huomiona pidän festivaalin nimessä esiintyvää käsitettä ”pop”. Nykyaikaan
siirrettynä se olisi ”rock”, mutta tuolloin käytettiin siis nimeä pop. Nykyisin
popilla on toinen merkitys: se on rockin pehmeä tyylisuunta. Kuusikymmentäluvulla
muistan rockin tarkoittaneen lähinnä rock
and rollia. Tämän käsiteselvennyksen tai käsitesotkun jälkeen voidaan siirtyä
itse asiaan.
Monterey Pop on säilynyt mielessämme suurelta osin siitä
tehdyn D.A. Pennebakerin ohjaaman mainion dokumentin ansiosta.
Popmusiikin yhteiskunnallinen merkitys nousi
suureksi teemaksi juuri tuolloin. Se oli nuorisokulttuurin ja hippieliikkeen nousun
lähtemätön osa. Siitä tuli osa Vietnamin sodan vastaista rintamaa. Se oli
vastakulttuurin airut ja teki Kaliforniasta populaarimusiikin keskuksen. Myös arveluttavammat
asiat, kuten huumausaineet muuttuivat monen nuoren mielestä hyväksyttävämmiksi
ja löivät läpi tuolloin.
Juuri Montereyssä Kaliforniassa nousivat huipulle
tai vakiinnuttivat legendansa sellaiset nimet kuin Jimi Hendrix, Janis Joplin,
Otis Redding, The Who, Jefferson Airplane ja Grateful Dead. Youtube-videolta on nähtävissä Jimi Hendrixin
kitara-akrobatiaa ja kitaran sytyttäminen tuleen, joka vaikka onkin ulkoinen
tehokeino, tekee vaikutuksen tänäkin päivänä.
D.A. Pennebaker onnistuu nappaamaan katsomosta kauhistuneen naisen
katseen, joka on porautunut mieleeni.
Festivaalien isät olivat John Phillips Mamas and the Papas -yhtyeestä ja
levytuottaja Lou Adler. Ilmeisesti
festivaalin taustavoimilla oli kunnianhimoisia tavoitteita tehdä
rockmusiikista Jazzin ja folkin
kaltaisia taiteen muotoja. Niillä oli jo omat festivaalinsa. Samaan aikaan Beatlet
toisaalla pyrkivät kehittämään musiikkiaan yhä monipuolisempaan ja
laadukkaampaan suuntaan. Tässä he myös
onnistuivat: rockmusiikin arvostus kipusi uudelle tasolle. Myös Montereyn festivaalijärjestelyissä
pyrittiin korkeatasoiseen suoritukseen,
olipa kysymys siten turvallisuus-, ruoka- tai lääkintäapujärjestelyistä.
Jotain omistautumisesta itse musiikille kertoo se, että esiintyjät tekivät keikkansa ilmaiseksi.
Tulot ohjattiin hyväntekeväisyyteen.
Yleisöarviot vaihtelivat todella paljon,
25 000:sta 90 000:teen. Lippujen hinnat olivat kohtuulliset.
Seuraavassa lyhyet esiintyjäarviot:
Jefferson Airplane oli jo menestystä saanut yhtye ja
oli yksi festivaalin vetonauloista. Laulusolisti
Grace Slickin tie supertähdeksi alkoi viimeistään Montereystä. Yhtye tunnetaan
psykedelisistä sanoituksista: ”White Rabbit”.
The Who sen sijaan oli vielä suhteellisen tuntematon
ennen Montereytä. ”My Generation” tehosi
amerikkalaisiin. Lyhyttä parinkymmenen
minuutin sessiota seurasi vahvistimien ja soittimien tuhoaminen……
Grateful Deadin vahvuus perustui heidän
live-esityksiinsä, ei niinkään levyihin. Yleisö rakasti aitoa länsirannikon
yhtyettä.
Jimi Hendrix hätkähdytti kitarasaundillaan, johon Yhdysvalloissa ei ollut totuttu. Koko
Hendrixin olemus pukeutumisineen heijasteli psykedelistä aikaa. Hendrix teki kaikki gimmickit kielellä ja hampailla soittamisista kitaran
sytyttämiseen tuleen, ja yleisö oli
haltioissaan. Hendrix päätti sessionsa ikiomaan versioonsa kappaleesta ”Wild
Thing”, jonka lopuksi hän yltyi whomaiseen tuhoamisvimmaan.
Janis Joplin taustayhtyeenään Big Brother ja Holding
Company oli Montereyn ja koko rockmaailman sensaatioita. Harvoin jos koskaan
tapaa niin järisyttävää ensiesiintymistä suurelle yleisölle. Janis esitti
joplinmaiseen tyyliin bravuurinsa,
pakahduttavan ”Ball and Chainin”.
Pennebaker missasi Joplinin esiintymisen, mutta onneksi järjestyi toinen
tilaisuus ja rockmusiikin sensaatio saatiin ikuistettua filmille.
Eric Burdon uuden yhtyeensä The New Animalsin kanssa
pysytteli perinteellisemmässä rockissa ja esitti Rolling Stonesin ”Paint It
Blackin”.
Otis Redding taustayhtyeenään Booker T. & the
MG´s pudotti pommin pääosin valkoisista koostuneen yleisön keskuuteen
kiihkeällä esiintymistyylillään. Myös Redding kuului siihen joukkoon, joka
teki läpimurron Montereyssä. Dokumentille taltioitui soulin
kuninkaan esittämänä hänen oma kappaleensa ”Respect” ja Rollareiden ”Satisfaction”. Redding kuoli puoli vuotta Montereyn jälkeen
lento-onnettomuudessa.
Ravi Shankar tarjosi sitten shokkihoitoa yleisölle
täysin eri kulttuurista tulleella musiikillaan. Kysymys oli Shankarin ensiesiintymisestä
amerikkalaiselle yleisölle.
The Mamas and the Papas päätti festivaalin esittäen
tietenkin ”California Dreamingin” ja
”Monday Mondayn”. Samassa yhteydessä Scott McKenzie esitti tilaisuuteen hyvin sopivan John Phillipsin
säveltämän hippiehenkisen jättihittinsä ”San Francisco”.
Oli toki paljon muitakin esiintyjiä. Osa heistä on
kadonnut rockin historiaan jälkiä jättämättä: kuka muistaa The Paupersin
tai Beverleyn (löytyi Wikipediasta
nimellä Beverley Martin, joka on edelleen ”active”)? Tilaisuuden järjestäjät
välttivät kutsumasta kaikkein popinta poppia edustavia artisteja, kuten
Monkeesin.
On syytä mainita vielä joukko paikalla olleita kovia
nimiä, joiden vaikutus on jäänyt - edellä mainittujen lisäksi - pysyvästi popin
ja rockin historiaan: Simon and Garfunkel,
Johnny Rivers, Lou Rawls, Canned Heat, Al Kooper, Country Joe and the Fish, The
Butterfield Blues Band, The Byrds, Laura Nyro, Hugh Masekela, Steve Miller Band
ja Buffalo Springfield.
Monia muitakin artisteja oli tyrkyllä festivaaleille,
osa kieltäytyi, osalla oli jokin muu
este. Ohessa muutamia poisjääneitä: Beatlet kieltäytyivät (heidän uusi
musiikkinsa oli liian hankalaa toteuttaa
livenä), samoin Bob Dylan, koska oli vasta
toipumassa moottoripyöräonnettomuudesta.
Edelleen kieltäytyneisiin lukeutui tuolloin hyvin suosittu The Rascals. Myöskään Tamla Motownin artisteja ei Berry
Gordyn käskystä päästetty mukaan.
Monista eri syistä pois jäivät myös Rolling Stones
(lukuun ottamatta Brian Jonesia), The Doors, Beach Boys, Donovan, The Kinks,
Cream ja Dionne Warwick. Moni on varmaan jälkikäteen harmitellut poisjääntiään
:::::::::::::::::::::::::::::::
Monterey Pop jää rockin historiaan pysyvänä
muistomerkkinä. Rock sellaisena kuin sen nyt tunnemme murtautui läpi juuri
tuossa festivaalissa. Yksittäisiä artisteja, jotka loivat uusia tyylisuuntia oli runsaasti:
Jimi Hendrix, Janis Joplin, The Who, Otis Redding….. Monterey edisti heidän
uraansa ratkaisevasti. Toki mukana oli paljon esiintyjiä, jotka vahvistivat vanhoja asemiaan Monterey
Popissa.
Festivaali loi omalta osaltaan koko musiikkifestivaalikulttuurin.
Montereyn jälkeen syntyi rockfestivaaliperinne, joka ulottuu tähän päivään.
Montereyn yksi erityispiirre oli, että se yhdisti ja
sekoitti Yhdysvaltain eri osien (ja myös Euroopan) musiikkisuuntauksia ja saundeja keskenään. Rockartistit oppivat
toisiltaan: noinkin musiikkia voidaan esittää!
Yleisölle tilaisuus oli tajunnanräjäyttäjä, joka jäi
ikuisesti mukanaolijoiden mieleen.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt Montereyn uutta
luovat musiikin toiston ja vahvistamisen (sound system) keinot, joiden
rakentajana ja muokkaajana toimi Abe
Jacob. Elektronisen musiikin pioneerit Paul Beaver ja Bernie Krause saivat
vihdoin läpimurron esitellessään festivaalilla Robert Moogin Moog-syntetisaattorin.
Syntetisaattoribusiness syntyi Montereyssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti